Hei­no­lan seu­ra­kun­nan sun­tio Timo Väi­sä­nen, nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja Mar­ko Kaup­pi­la ja kirk­ko­her­ra Jan­ne Ha­tak­ka ovat te­at­te­ri-ih­mi­siä sy­dän­juu­ri­aan myö­ten. Sen huo­maa heti, kun hei­dän kans­saan käy sa­nai­le­maan kol­mi­kon pit­kä­ai­kai­ses­ta yh­tei­ses­tä har­ras­tuk­ses­ta. Tänä ke­sä­nä to­sin heis­tä ku­kaan ei ole la­val­la – ai­na­kaan vie­lä. Kos­kaan­han ei tie­dä, mikä yl­lät­tä­vä ti­lan­ne odot­taa nur­kan ta­ka­na ja sit­ten sitä huo­maa jo sei­so­van­sa näyt­te­li­jä­kol­le­goi­den­sa kans­sa ylei­sön edes­sä. Näin kävi Väi­sä­sel­le vii­me ke­sä­nä, kun hän pa­rin päi­vän va­roi­tu­sa­jal­la tuu­ra­si pu­he­roo­lis­sa.

– Olen kyl­lä yrit­tä­nyt pääs­tä eläk­keel­le jo vuo­sia, mut­ta ai­na tu­lee jo­ta­kin, ja sit­ten sitä taas men­nään, nas­to­la­lai­sen Pi­sa­ra-te­at­te­rin ny­kyi­nen va­ra­pu­heen­joh­ta­ja ja en­ti­nen pu­heen­joh­ta­ja nau­raa.

Tänä ke­sä­nä Väi­sä­nen työs­ken­te­lee la­vas­tei­den ra­ken­ta­mi­sen pa­ris­sa, Ha­tak­ka ja Kaup­pi­la viet­tä­vät vä­li­ke­sää ja kas­vat­ta­vat näl­kää, jot­ta en­si ke­sä­nä ovat jäl­leen is­kus­sa.

– Kai­paus la­val­le on kova. Kirk­ko­her­ran työ ja roo­lin yh­dis­tä­mi­nen on kui­ten­kin haas­ta­vaa. Vii­me ke­sä­nä kävi muu­ta­man ker­ran niin, et­tä juok­sin töis­tä suo­raan har­joi­tuk­siin pa­pin vaat­teet pääl­lä ja roo­li­vaat­teet kai­na­los­sa, Ha­tak­ka nau­raa ol­les­saan osa Pet­ri Lis­kin oh­jaa­maa Kuin tuh­ka tuu­leen -ko­me­di­an näyt­te­li­jä­kaar­tia.

No­pe­as­ti aja­tel­tu­na joku saat­tai­si äi­tyä poh­ti­maan, on­ko kir­kon työn­te­ki­jän so­ve­li­as­ta hei­lua ke­sä­te­at­te­rin la­val­la jos jon­kin­lai­sis­sa roo­leis­sa. Vii­me ke­sän roo­li­hah­mos­saan Ha­tak­ka pu­hui roi­sia kiel­tä ja hiip­pai­li la­val­la pe­ruuk­ki pääs­sä. Täs­sä juu­ri on Ha­ta­kan mie­les­tä te­at­te­ri­har­ras­tuk­sen ydin: kun esiin­ny­tään, ol­laan roo­lis­sa, ei oma­na it­se­nä.

– On tär­ke­ää pys­tyä erot­ta­maan, et­tä näyt­te­li­jä te­kee roo­lia, ei­kä se ole to­del­li­suut­ta. Sik­si en näe min­kään­lais­ta ris­ti­rii­taa työ­ni ja har­ras­tuk­se­ni vä­lil­lä, Pi­sa­ra-te­at­te­rin li­säk­si muun mu­as­sa Lah­den lau­an­tai­näyt­tä­mön, Ura­jär­ven kar­ta­no­te­at­te­rin ja Kuu­san­kos­ken ta­ri­na­te­at­te­rin ko­koon­pa­nois­sa esiin­ty­nyt Ha­tak­ka pe­rus­te­lee vah­vas­ti.

Juu­ri roo­liin aset­tu­mi­nen on olen­nai­nen osa te­at­te­ri­har­ras­tus­ta myös Kaup­pi­lan mie­les­tä. Eri­lai­sia roo­le­ja Kaup­pi­la käyt­tää hyö­dyk­seen myös omas­sa työs­sään nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja­na.

– Te­at­te­ri­työs­ken­te­lys­sä kyse ei ole pel­käs­tään esiin­ty­mi­ses­tä. On kyse sii­tä, et­tä pää­see tu­tus­tu­maan toi­siin ja it­seen­sä ja pys­tyy kä­sit­te­le­mään roo­lin suo­jis­sa rank­ko­ja­kin ai­he­pii­re­jä. Te­at­te­rin kaut­ta voi as­tua toi­sen saap­pai­siin, näh­dä elä­mä het­ken ai­kaa toi­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta, hän miet­tii.

Kaup­pi­lan kas­vot saat­ta­vat ol­la te­at­te­riy­lei­söl­le tu­tut, sil­lä hän juu­ri oli se pal­jon kii­tos­ta saa­nut Num­mi­suu­ta­rei­den Es­ko Pi­sa­ra-te­at­te­rin ke­säs­sä vuon­na 2022. Mai­net­ta ja kun­ni­aa niit­tä­nyt näyt­te­li­jä ei tyy­dy kui­ten­kaan vain pais­tat­te­le­maan par­ras­va­lois­sa; syk­syl­lä hän ka­saa te­at­te­ri­työs­tä kiin­nos­tu­nei­ta nuo­ria yh­teen ja ra­ken­taa yh­teis­vas­tuu­näy­tel­män.

– Sii­hen pro­jek­tiin toi­von mu­kaan run­saas­ti nuo­ria, toi­vot­ta­vas­ti myös hei­tä, jot­ka ei­vät en­nen ole ol­leet seu­ra­kun­nan toi­min­nas­sa mu­ka­na. Tar­jol­la on mo­nen­lais­ta teh­tä­vää te­at­te­rin pa­ris­sa, ku­ten näyt­te­le­mis­tä tai pu­vus­tuk­sen ja la­vas­tuk­sen te­ke­mis­tä, Kaup­pi­la ker­too.

Mikä te­at­te­ris­sa sit­ten kieh­too niin pal­jon, et­tä nämä kii­rei­set kir­kon pal­ve­li­jat ha­lu­a­vat sin­ne kai­ken va­paa-ai­kan­sa ku­lut­taa?

Ha­tak­ka sa­noo, et­tä te­at­te­ri vah­vis­taa esiin­ty­mis­ko­ke­mus­ta ja il­mai­su­tai­toa ja an­taa mah­dol­li­suu­den teh­dä yh­des­sä töi­tä eri ikäis­ten ja eri taus­tois­ta tu­le­vien ih­mis­ten kans­sa.

– Li­säk­si se ke­hit­tää ky­kyä em­pa­ti­aan. Koen sen erit­täin tär­ke­ä­nä osa­na myös omaa työ­tä­ni, hän sa­noo.

Väi­sä­nen, joka ny­kyi­sin toi­mii te­at­te­ri­maa­il­mas­sa myös oh­jaa­ja­na ja kä­si­kir­joit­ta­ja­na, nä­kee te­at­te­ri­har­ras­tuk­ses­sa myös työ­noh­jauk­sel­li­sen nä­kö­kul­man.

– Olin nuo­ri per­hee­ni­sä ja psy­ki­at­ri­nen sai­raan­hoi­ta­ja, kun 80-lu­vul­la löy­sin tie­ni te­at­te­rin pa­riin. Kai­pa­sin miel­tä ke­ven­tä­vää har­ras­tus­ta ran­kan työn rin­nal­le. Te­at­te­ri on toi­mi­nut mi­nul­la vai­kei­den aja­tus­ten pur­ku­paik­ka­na. Li­säk­si olen saa­nut siel­tä lu­kui­sia ys­tä­viä osak­si elä­mää­ni, hän ker­too.

Mie­het ei­vät oi­kein tah­do pääs­tä jy­väl­le sii­tä, mik­si osa ih­mi­sis­tä pa­hoit­taa mie­len­sä, kun te­at­te­rin kei­no­ja ote­taan käyt­töön myös seu­ra­kun­ta­työs­sä. He miet­ti­vät, voi­ko kyse ol­la sii­tä, et­tä sen aja­tel­laan jol­lain ta­voin edus­ta­van ar­vo­maa­il­maa, joka on kir­kol­le vie­ras? Vai on­ko kyse sii­tä, et­tä te­at­te­rin avul­la nos­te­taan esil­le ai­hei­ta, joi­ta on muu­toin vai­kea lä­hes­tyä tai ne ovat jol­lain lail­la ta­bu­ai­hei­ta? Te­ke­vät­kö näyt­te­li­jät kiu­sal­li­set ti­lan­teem­me nä­ky­vik­si?

– Pää­o­sin draa­mal­li­nen tapa esit­tää asi­oi­ta on kui­ten­kin tuo­nut kii­tos­ta ja hy­väk­syn­tää ja mei­tä on sii­hen kan­nus­tet­tu. Kai­kis­ta asi­ois­ta on mie­li­pi­tei­tä puo­les­ta ja vas­taan – me ai­om­me kui­ten­kin jat­kaa te­at­te­rin ja seu­ra­kun­ta­työn yh­dis­tä­mis­tä tu­le­vai­suu­des­sa­kin, Väi­sä­nen to­te­aa.