Mar­ras­kuus­sa An­na-Mari Kas­ki­sel­le ojen­net­tiin Lu­te­ri­lai­sen Kult­tuu­rin Sää­ti­ön tun­nus­tus­pal­kin­to. Jou­lun al­la uu­ti­soi­tiin vuo­den 2022 Kir­kon kult­tuu­ri­pal­kin­nos­ta, joka myön­net­tiin Kas­ki­sel­le hä­nen elä­män­työs­tään.

Kir­jai­li­ja kiit­tää iloi­se­na on­nit­te­luis­ta.

– On hie­noa, jos oma työ on tuo­nut iloa ih­mi­sil­le. Elä­män­työ to­sin kuu­los­taa ko­vin juh­lal­li­sel­ta. Si­tä­hän te­kee ai­na yh­den työn ker­ral­laan, An­na-Mari Kas­ki­nen hy­myi­lee.

– Ei­kä elä­män­työ­tä teh­dä yk­sin. Omaan työ­hö­ni liit­tyy pal­jon ih­mi­siä, jot­ka on joh­da­tet­tu elä­mää­ni, joil­ta olen op­pi­nut ja jois­ta olen kii­tol­li­nen. Mo­nia tei­tä on avau­tu­nut yl­lät­tä­en, ja nii­tä on läh­det­ty kul­ke­maan.

Kas­ki­nen on vai­kut­ta­nut kir­kon toi­min­ta­muo­toi­hin ja ju­ma­lan­pal­ve­lus­ten ke­hit­tä­mi­seen myös mo­nis­sa työ­ryh­mis­sä ja pro­jek­teis­sa. Kir­joit­ta­mi­nen on kui­ten­kin luon­te­vin il­mai­su­kei­no.

– Jo ala­luok­kien ai­ne­kir­joi­tus­tun­neil­la tein mie­li­ku­vi­tu­sai­heis­ta niin pit­kiä ai­nei­ta, et­tei mi­nun tar­vin­nut kir­joit­taa nii­tä mus­te­ky­näl­lä puh­taak­si. Työn myö­tä kir­joit­ta­mi­ses­ta on tul­lut myös kei­no sel­vit­tää, mitä asi­ois­ta ajat­te­len.

– Sa­nat ovat tut­tu­ja työ­ka­lu­ja­ni. Kun olen esi­mer­kik­si teh­nyt pal­jon lau­lu­ja, pääs­sä­ni on ikään kuin rii­mi­va­ras­to. Voin poh­tia, mikä sana eri vaih­to­eh­dois­ta so­pi­si ää­ni­a­sul­taan ja ta­vu­mää­räl­tään ky­sei­seen koh­taan. Kir­joit­ta­es­sa ei tar­vit­se läh­teä ai­na alus­ta, ja se hel­pot­taa teks­tin syn­ty­mis­tä. Sil­ti jo­kai­nen teh­tä­vä on eri­lai­nen, ei ru­tii­ni­työ­tä.

Yk­si kes­kei­siä hen­ki­löi­tä kir­jai­li­jan tiel­lä on ol­lut muu­sik­ko ja sä­vel­tä­jä Pek­ka Si­mo­jo­ki, jon­ka kans­sa Kas­ki­ses­ta tuli lau­lun­te­ki­jä.

– Opis­ke­lu­ai­ka­na 1970-lu­vun lo­pul­la toi­mim­me kan­sain­vä­li­ses­sä seu­ra­kun­nas­sa Hel­sin­gis­sä. Pek­ka oli lä­he­tys­työn­te­ki­jöi­den lap­se­na ol­lut Af­ri­kas­sa, ja hä­nel­lä oli pal­jon sä­vel­lyk­siä. Mi­nul­la taas oli pal­jon ru­no­teks­te­jä, jot­ka oli­vat syn­ty­neet kah­den lu­ki­o­vuo­den ko­ke­muk­sis­ta Ka­na­das­sa.

– En­sim­mäi­nen yh­tei­nen lau­lum­me oli Her­ra, kä­del­lä­si. Sen syn­ty oli ih­me: huo­ma­sim­me, et­tä Pe­kan val­mis sä­vel ja mi­nun ru­no­ni so­pi­vat­kin yh­teen!

Her­ra, kä­del­lä­si tuli mu­kaan Si­mo­jo­en ja Kas­ki­sen Af­rik­ka­lai­seen gos­pel­mes­suun, jon­ka Suo­men Lä­he­tys­seu­ra ti­la­si nuo­ril­ta te­ki­jöil­tä vuo­den 1981 Lä­he­tys­juh­lil­le. Lau­lus­ta on tul­lut suo­sik­ki, jota lau­le­taan niin kas­tees­sa kuin hau­ta­jai­sis­sa.

– Aloi­tim­me Pe­kan kans­sa hy­vään ai­kaan. Em­me osan­neet pe­lä­tä haas­tei­ta, jot­ka oli­vat tai­to­jam­me isom­pia, ja te­ke­mäl­lä opim­me. Mei­hin nuo­riin te­ki­jöi­hin luo­tet­tiin ja mei­dän lau­luil­le oli käyt­töä. Lä­he­tys­seu­ra ti­la­si mo­nia töi­tä. Gos­pel­mes­sun jäl­keen tuli Lie­kit-mu­si­kaa­li, tun­nus­lau­lu­ja, mu­siik­kid­raa­mo­ja.

– Tär­keä oli myös levy-yh­tiö Fin­n­gos­pel. Sen ve­tä­jä Jan-Erik Lindq­vist ot­ti en­nak­ko­luu­lot­to­mas­ti kus­tan­net­ta­vak­si töi­täm­me, jo Af­rik­ka­lai­sen gos­pel­mes­sun, vaik­kei ol­lut kuul­lut vie­lä sä­vel­tä­kään.

– Mo­net lau­lum­me, joi­ta on eri lau­lu­kir­jois­sa, ovat tul­leet ih­mi­sil­le tu­tuik­si juu­ri ää­nit­teil­tä.

Yh­teis­työ Pek­ka Si­mo­jo­en kans­sa jat­kuu, ja uu­sia lau­lu­ja on syn­ty­nyt myös mo­nen muun sä­vel­tä­jän ku­ten Pet­ri Laak­so­sen, Juk­ka Sal­mi­sen ja Jaak­ko Löy­tyn kans­sa.

Toi­nen mer­kit­tä­vä hen­ki­lö An­na-Mari Kas­ki­sen työs­sä on ol­lut ru­noi­li­ja An­na-Mai­ja Rait­ti­la.

– Opis­ke­lu­ai­ka­na olin mu­ka­na Kan­san Raa­mat­tu­seu­ran opis­ke­li­ja­toi­min­nas­sa, ja ker­ran ajat­te­lin pyy­tää Rait­ti­laa il­tam­me vie­raak­si. Af­rik­ka­lai­nen gos­pel­mes­sun le­vy­tys oli il­mes­ty­nyt, ja kun soi­tin hä­nel­le, hän tun­nis­ti mi­nut mes­sun teks­tien te­ki­jäk­si ja pyy­si kir­joit­ta­maan las­ten ja nuor­ten vir­siä tu­le­vaan vir­si­kir­jaan.

– Vein hä­nel­le teks­te­jä­ni, jois­ta Her­ra, kä­del­lä­si va­lit­tiin jo val­mii­na mu­kaan (vir­si 517).

– Sain myös teh­tä­väk­si kir­joit­taa isän­maan vir­ren nuo­ril­le (581 Kii­tos Ju­ma­lam­me, kun an­noit kau­niin maan) ja lau­lun lap­sel­le, joka syys­tä tai toi­ses­ta elää il­man isää. Jäl­kim­mäi­nen, Tai­vaan Isä suo­jan an­taa, ei men­nyt heti läpi vir­si­kir­ja­ko­mi­te­as­sa, mut­ta kir­kol­lis­ko­kouk­ses­sa se otet­tiin mu­kaan (vir­si 503).

– Tä­mä­kin lau­lu muu­ten syn­tyi val­miis­ta teks­tis­tä­ni ja Pek­ka Si­mo­jo­en val­miis­ta sä­vel­mäs­tä, Kas­ki­nen hy­myi­lee.

Vir­si­kir­jaan pää­tyi lo­pul­ta seit­se­män Kas­ki­sen kir­joit­ta­maa virt­tä. Vii­si niis­tä on Si­mo­jo­en sä­vel­lyk­siä.

An­na-Mai­ja Rait­ti­la an­toi nuo­rel­le kir­joit­ta­jal­le kak­si tär­ke­ää oh­jet­ta.

– Hän opet­ti mi­nul­le vir­ren­te­ki­jän asen­teen: te­ki­jän tai­to­jen pi­tää jää­dä teks­tis­sä taka-alal­le, teh­tä­vä on suu­rem­pi kuin mitä it­se olet.

– Hän myös ke­hot­ti käyt­tä­mään kir­ja­kiel­tä, mikä oli vir­si­kir­ja­ko­mi­te­an­kin lin­jaus. Olin lu­ke­nut suo­ma­lai­sia klas­sik­ko­ru­noi­li­joi­ta ja käy­tin sa­na­ly­hen­tei­tä, mut­ta sen jäl­keen olen neu­voa nou­dat­ta­nut. Vaik­ka vä­lil­lä oli­si hel­pom­pi ly­hen­tää sa­no­ja, sel­keä kie­li sel­keyt­tää ja myös vah­vis­taa lau­lun sa­no­maa. Kir­ja­kie­li so­pii kai­kil­le, ja tus­kin sitä nuo­ret­kaan vie­ras­ta­vat.

Kir­joit­ta­ja­na Rait­ti­la on ol­lut Kas­ki­sel­le tär­keä vai­kut­ta­ja.

– Hie­nois­sa teks­teis­sään hän vii­toit­taa suun­tia, joi­hin kul­kea, mut­ta kun­ni­oit­taa ih­mi­sen omaa va­lin­taa. Var­sin­kin hen­gel­li­nen tie on niin herk­kä alue, et­tä sil­lä on syy­tä kul­kea kun­ni­oit­ta­en.

Yh­teis­työ jat­kui 2000-lu­vun vaih­tees­sa Ruot­sin kir­kon vir­si­kir­jan suo­men­ta­ji­na. Yli 500 vir­ren mo­ni­vuo­ti­sen kään­nö­su­ra­kan te­ki­vät Rait­ti­la, Kas­ki­nen, Nii­lo Rau­ha­la ja Pek­ka Ki­ve­käs.

– Olin nuo­rin, muut sil­mis­sä­ni mo­nu­men­taa­li­sia hah­mo­ja. Seu­ra­sin opis­ke­li­jan asen­teel­la, mi­ten he työs­ken­te­li­vät. Mie­tim­me to­del­la tark­kaan, mi­ten sa­nat ja sä­ve­let toi­mi­vat yh­teen. Kään­nök­siä lau­let­tiin ai­na uu­des­taan, ja kun jo­kin ei toi­mi­nut, sitä muo­kat­tiin. Ke­nel­lä­kään ei ol­lut tur­haa yl­peyt­tä, et­tei omaa teks­tiä voi­si muut­taa.

Ko­ke­muk­set kään­nös­työs­tä oli­vat hyö­dyk­si, kun 2010-lu­vul­la omaan vir­si­kir­jaam­me teh­tiin li­sä­vih­koa. Sii­hen tuli pal­jon kan­sain­vä­lis­tä ma­te­ri­aa­lia, ja omien teks­tien li­säk­si An­na-Mari Kas­ki­nen suo­men­si usei­ta vir­siä.

– Se oli in­nos­ta­vaa työ­tä. Vir­si­kir­ja oli val­mis­tu­nut 1986, ja kir­kos­sa ja ih­mis­ten hen­gel­li­syy­des­sä oli ta­pah­tu­nut muu­tok­sia. Tar­vit­tiin uu­den­tyyp­pi­siä vir­siä.

– Li­sä­vih­koon otet­tiin mu­kaan eri kie­liä, joil­la sa­man vir­ren voi lau­laa. Näi­tä on esi­mer­kik­si ir­lan­ti­lai­nen vir­si 979 Tul­koon tie si­nua vas­taan. Sa­moin mu­kaan tuli rak­kai­ta lau­lu­ja, joi­ta on vuo­si­kym­me­niä lau­let­tu, ku­ten Maan kor­ves­sa (971).

– Tun­tuu, et­tä näi­tä vir­siä käy­te­tään ai­ka pal­jon, ja sii­tä olen iloi­nen.

Kas­ki­sen kään­nös­työ­tä on myös suo­sit­tu Kirk­ko ol­koon niin kuin puu (949), jon­ka teks­ti ja kei­nu­va sä­vel vä­lit­tä­vät ete­lä­a­me­rik­ka­lais­ta läm­pöä.

– Se oli haas­te, mut­ta sil­ti mu­ka­va kään­tää.

– Haas­tee­na oli saa­da teks­ti ja sen si­säl­tö so­pi­maan sä­vel­mään. Tut­kin sekä es­pan­jan­kie­lis­tä al­ku­teks­tiä et­tä kään­nös­tä eng­lan­nik­si. Suo­men kie­li on eri­lai­nen ja sii­nä on pi­tem­piä sa­no­ja kuin muis­sa, esi­mer­kik­si God, Dios – Ju­ma­la. On­nek­si tree on puu!

– Kään­tä­es­sä py­rin kun­ni­oit­ta­maan al­ku­pe­räis­teks­tin kir­joit­ta­jan ide­aa, mut­ta vä­ki­sin­kin voi jou­tua siir­tä­mään jon­kin aja­tuk­sen eri paik­kaan kuin al­ku­pe­räi­ses­sä teks­tis­sä. Mut­ta kun saa teks­tin toi­mi­maan ja sa­nat sol­ju­maan, sii­tä tu­lee iloi­nen mie­li.

Vir­sien li­säk­si Kas­ki­nen on teh­nyt vir­si­kir­jan liit­teek­si run­saas­ti teks­te­jä ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta ja kir­kol­li­sia toi­mi­tuk­sia var­ten. Vaik­ka­pa kas­tee­seen tai vih­ki­mi­seen löy­tyy nu­me­rois­ta 806–851 uu­sia lau­lu­ja tu­tuil­la sä­vel­mil­lä.

An­na-Mari Kas­ki­sen lau­lut is­tu­vat lau­la­jan suu­hun ja pu­hu­vat suo­raan sy­dä­meen. On­ko ru­non ja lau­lu­teks­tin kir­joit­ta­mi­ses­sa eroa?

– Kun kir­joit­taa lau­lua, sa­no­jen­kin oli­si hyvä ol­la kuin mu­siik­kia, soi­da sä­ve­len kans­sa luon­te­vas­ti. Jos mu­sii­kis­sa on pit­kä sä­vel, sii­hen pi­tää et­siä pit­kä tavu. Vir­ren te­ke­mi­ses­sä kiin­ni­tän eri­tyis­tä huo­mi­o­ta lau­let­ta­vuu­teen ja sii­hen, mi­ten si­säl­tö avau­tuu kuu­li­jal­le.

– Ko­ro­na-ai­ka­na kir­joi­tin kirk­ko­vuo­den py­hä­päi­vien mes­su­ja var­ten lau­lu­ja, jot­ka es­poo­lai­nen kant­to­ri An­na-Lii­sa Hau­nio sä­vel­si. Nämä Voi­ma­lau­lut on jul­kais­tu lau­lu­kir­ja­na ja va­li­koi­ma nii­tä myös le­vy­nä. Nii­tä var­ten tut­kin kun­kin py­hän teks­tiä Raa­ma­tus­ta. Oma nä­kö­kul­ma on hyvä ol­la, mut­ta kun­ni­oit­ta­en sitä, mis­sä yh­tey­des­sä lau­lu­teks­tiä tul­laan käyt­tä­mään.

– Mu­si­kaa­lien lau­luis­sa on enem­män va­pauk­sia, kos­ka teks­tiä mie­ti­tään tie­tyn hen­ki­lön kaut­ta. Las­ten­lau­luis­sa taas voin lei­ki­tel­lä sa­noil­la ja rii­meil­lä.

Nel­jän lap­sen äi­ti­nä An­na-Mari Kas­ki­nen on ko­ke­nut, mi­ten lap­sil­le suun­nat­tua oh­jel­maa ja mes­su­ja lau­lui­neen tar­vi­taan.

– Vaik­ka ihan­ne on, et­tä kai­ke­ni­käi­set ovat yh­des­sä, oli­si hyvä jär­jes­tää myös ti­lan­tei­ta, jois­sa kaik­ki on jär­jes­tet­ty lap­sia var­ten, on kat­sot­ta­vaa ja te­ke­mis­tä.

Tä­hän tar­pee­seen syn­tyi 1990-lu­vul­la las­ten ju­ma­lan­pal­ve­lus Mu­ku­la­mes­su, joka suun­ni­tel­tiin yh­des­sä per­hei­den kans­sa ja jos­sa kuun­nel­tiin las­ten toi­vet­ta, et­tä mes­sus­sa sai­si myös liik­kua. Suu­rim­man osan lau­luis­ta sä­vel­si Pet­ri Laak­so­nen. Mes­sun lau­lut ovat tul­leet tu­tuik­si, ja Kas­ki­sen ja Juk­ka Sal­mi­sen lau­lu Ru­kous on sil­ta löy­tyy myös Vir­si­kir­jan li­sä­vi­hos­ta (931).

Las­ten ja kris­til­li­sen kas­va­tuk­sen asi­al­la An­na-Mari Kas­ki­nen on myös Loh­jan Vi­va­mos­sa, Kan­san Raa­mat­tu­seu­ran kurs­si­kes­kuk­ses­sa. Uu­sia näy­tel­miä Raa­ma­tun ker­to­mus­ten poh­jal­ta syn­tyy Vi­va­mon Raa­mat­tu­ky­län te­at­te­riyh­tei­söl­le ja Las­ten­ky­lään, jon­ka Kas­ki­nen pe­rus­ti toi­mies­saan pari vuot­ta kes­kuk­sen joh­ta­ja­na.

– Las­ten­ky­läs­sä kat­so­taan näy­tel­mä, kul­je­taan luon­to­po­lul­la, käy­dään mum­mo­las­sa ja nik­ka­roi­daan vaa­rin vers­taal­la. Siel­lä on myös kau­nis pie­ni Py­hän Lap­sen kirk­ko. Ter­ve­tu­loa käy­mään!

Tä­män het­ken maa­il­man­ti­lan­ne on ras­kas niin lap­sil­le kuin ai­kui­sil­le, mut­ta An­na-Mari Kas­ki­nen muis­tut­taa toi­vos­ta.

– Sota on avoin haa­va. Vaik­ka kir­joit­tai­si hy­vin vai­keis­ta ja ki­peis­tä asi­ois­ta, mu­ka­na pi­tää ol­la toi­vo, jo­hon tart­tua. Ei elä­mäs­tä pidä teh­dä kau­niim­paa kuin se on, mut­ta hy­vyy­den voi­ma, joka koh­taa to­del­li­suu­tem­me, on ai­na ole­mas­sa, hän sa­noo vir­teen 600 vii­ta­ten.

– Toi­vot­to­muu­teen ei pidä vai­pua myös­kään, jos kris­til­li­sen sa­no­man nä­ky­vyys kou­luis­sa vä­he­nee. Kir­koil­la on va­paus toi­mia ja ker­toa vies­ti­ään. Meil­lä on hie­no­ja kirk­ko­ja – teh­dään nii­hin niin laa­du­kas­ta toi­min­taa, et­tä ih­mi­set jo­not­ta­vat osal­lis­tu­maan.