Siel­lä, mis­sä ”il­ma tuok­suu teu­ras­ta­mol­le, paah­de­tul­le kah­vil­le ja rai­ti­o­vau­nu­hal­lien rä­ti­se­väl­le joh­din­säh­köl­le”, syn­tyy vuon­na 1958 pie­ni Sta­din kun­di.

Rei­lut vii­si­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­min hän on pääl­lik­kö­vi­ras­sa Päi­jät-Hä­meen po­lii­si­lai­tok­sel­la ja al­kaa en­si ker­taa kir­joit­taa muis­tiin nä­ky­miä, tuok­su­ja ja ää­niä, joi­den al­ku­ko­ti­na ovat 1960-lu­vun Her­man­ni, Val­li­la ja Kal­lio. Joi­den­kin vuo­sien ku­lut­tua näis­tä muis­tiin­pa­nois­ta muo­tou­tuu hä­nen esi­kois­ro­maa­nin­sa ki­vi­jal­ka.

— Kaik­ki se, mitä olen ko­ke­nut ja elä­nyt, on tal­lel­la. Kir­joit­ta­mi­sen avul­la pys­tyn pa­laut­ta­maan sen mie­lee­ni, sa­noo Tero Sep­pä­nen, tuu­he­a­par­tai­nen mies vi­de­oyh­tey­den pääs­sä.

Sep­pä­sen taus­tal­la ku­vas­sa nä­kyy kir­ja­hyl­ly­jä ja sei­nä­kel­lo, joka lyö vii­si ker­taa pim-pom. Työ­päi­vä on juu­ri päät­ty­nyt. Ko­tiym­pä­ris­tö on myös työ­ym­pä­ris­tö: Hä­meen apu­lais­po­lii­si­pääl­lik­kö te­kee ko­ro­nak­rii­sin vuok­si nyt töi­tä etä­nä ei­kä Lah­den pää­po­lii­si­a­se­mal­la.

Pu­hees­sa kuu­luu yhä aa­vis­tus Sta­din slan­gin klan­gia, Kal­li­on ja Val­li­lan van­haa työ­läis­kiel­tä.

— Stadi oli mun äi­din­kiel­tä, hän sa­noo.

Tero-poi­ka kävi Val­li­lan kan­sa­kou­lua, ah­mi Vii­si­koi­ta ja Tar­za­nei­ta ei­kä eri­tyi­sem­min an­ta­nut mie­li­ku­vi­tuk­sen­sa keu­lia ai­ne­kir­joi­tuk­ses­sa, vaik­ka sai­kin pal­kin­to­ja rait­tius­kil­pa­kir­joi­tuk­sis­sa. Opet­ta­ja moi­tis­ke­li vä­lil­lä hän­tä nä­sä­vii­saas­ta sa­nai­lus­ta, mut­ta pää­o­sin poi­ka viih­tyi tark­kai­li­ja­roo­lis­sa. Ei ol­lut hin­kua huo­mi­on kes­ki­pis­teek­si.

— Olen ai­na kat­so­nut maa­il­maa vä­hän kuin et­si­men läpi ja pan­nut mer­kil­le ihan eri­lai­sia yk­si­tyis­koh­tia maa­il­mas­ta kuin muut, Sep­pä­nen miet­tii.

Poi­ka­se­na hän pai­noi tar­kas­ti mie­leen­sä sen­kin, mil­lais­ta Hel­sin­gin kes­kus­van­ki­las­sa oli. Siel­lä hän pää­si käy­mään, kos­ka isä työs­ken­te­li yli­var­ti­ja­na. Sep­pä­nen on tal­ti­oi­nut Su­rut­to­mat urut -ro­maa­niin­sa ais­ti­voi­mai­sen jak­son, jos­sa pää­hen­ki­lö vie var­ti­jai­säl­leen eväi­tä van­ki­laan. Ne­näs­sä tun­tuu van­ki­lan tuok­su­ki­ma­ra, joka on ”se­koi­tus kiil­tä­vän käy­tä­vän va­haa, var­ti­jan vir­ka­pu­vun ha­jua, van­gin pu­vun kar­ke­aa ku­dos­ta, ruu­an ja muu­raus­kal­kin tuok­sua”.

Van­ki­lan vah­ti­mes­ta­rin työ oli 16-vuo­ti­aan Sep­pä­sen ke­sä­työ. Sa­mas­sa pai­kas­sa hän myös työs­ken­te­li ar­mei­jan jäl­keen var­ti­ja­na en­nen po­lii­si­kou­luun läh­töä. Van­ki­lan tie­tyn­lai­sen koo­dis­ton hän oli kui­ten­kin op­pi­nut jo poi­ka­se­na, kuun­nel­les­saan isän ja se­dän jut­tu­ja ko­to­na pöy­dän al­la.

— Kun ky­sy­tään, kuka ih­mi­nen on vai­kut­ta­nut si­nuun eni­ten, mi­nun koh­dal­la­ni pi­täi­si ky­syä, et­tä mikä ra­ken­nus on vai­kut­ta­nut si­nuun eni­ten. Se on il­man muu­ta van­ki­la.

Sep­pä­nen op­pi, et­tä van­ki­la oli to­ta­li­taa­ri­nen lai­tos, mut­ta hän omak­sui myös ajat­te­lu­ta­van, jos­sa van­git ei­vät ol­leet ”nii­tä mui­ta”, toi­sia, pa­ho­ja.

— Van­git­kin oli­vat ih­mi­siä.

Hän muis­taa vii­mei­sen yö­vuo­ron, jol­loin var­ti­oi van­ki­las­sa en­nen opis­ke­le­maan läh­tö­ään. Hän aset­tui osas­to­jen vä­li­seen ovi­auk­koon ja kuu­los­te­li, mi­ten van­ki­la hen­git­ti. Ih­mis­koh­ta­lot hen­git­ti­vät.

Sep­pä­nen aloit­ti Hel­sin­gin po­lii­sis­sa vuon­na 1979, ja on näin ol­len työs­ken­nel­lyt ri­kosp­ro­ses­si­ket­jun eri vir­ka­mies­teh­tä­vis­sä yli nel­jä­kym­men­tä vuot­ta, kuu­del­la vuo­si­kym­me­nel­lä. 1980-lu­vul­la hän pa­ker­si työn ohes­sa oi­keus­tie­teen opin­not.

— 1983 oli su­per­vuo­si. Me­nin tam­mi­kuus­sa nai­mi­siin, pää­sin oi­kik­seen, jou­lu­kuus­sa syn­tyi esi­kois­tyt­tä­rem­me.

Sta­di­lai­ses­ta tuli päi­jät­hä­mä­läi­nen, kun Sep­pä­nen vuon­na 1990 va­lit­tiin Ori­mat­ti­lan ni­mis­mies­pii­rin apu­lais­ni­mis­mie­hek­si ja näin ol­len myös syyt­tä­jän teh­tä­viin. Nii­tä hän hoi­ti 13 vuot­ta, kun­nes ”pa­la­si si­ni­siin”, nyt pääl­lik­kö­teh­tä­viin.

Sep­pä­nen to­te­aa, et­tä kai­kis­sa uran vai­heis­sa on ol­lut hyvä työs­ken­nel­lä lap­suu­den­ko­dis­ta saa­dun ar­vo­maa­il­man poh­jal­ta.

— Niis­tä re­hel­li­syy­den ja oi­keu­den­mu­kai­suu­den ihan­teis­ta en ole jou­tu­nut työs­sä tin­ki­mään, vaan olen saa­nut esi­mie­he­nä vä­lit­tää nii­tä alai­sil­le­kin, hän sa­noo.

Sep­pä­nen si­sa­ruk­si­neen sai kris­til­li­sen kas­va­tuk­sen.

— Sen kon­ser­va­tii­vi­sis­ta piir­teis­tä olen ai­ka pit­käl­ti ir­taan­tu­nut. Ny­kyi­nen asen­noi­tu­mi­se­ni on kan­san­kir­kol­li­nen, hän ku­vai­lee.

Kos­ka Sep­pä­sel­lä on kak­ko­sa­sun­to Hel­sin­gis­sä, ko­ti­seu­ra­kun­tia ovat sekä Lau­neen et­tä Kal­li­on seu­ra­kun­nat. Toi­saal­ta sa­man­lai­sia, toi­saal­ta ai­van kuin eri pla­nee­tal­ta.

— Kal­li­on seu­ra­kun­ta tai­taa ol­la koko Suo­men mit­ta­kaa­vas­sa ihan oman­lai­sen­sa. Siel­lä ovat spur­gut ja den­sot ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa yh­des­sä mui­den kans­sa, ei­kä ku­kaan ih­met­te­le. Se on ai­ka pu­hut­te­le­vaa, Sep­pä­nen sa­noo.

Hän to­te­aa, et­tä par­haim­mil­laan seu­ra­kun­ta on hy­väk­sy­vä, lem­pe­äs­ti si­sään­sä sul­ke­va, reu­nal­le jää­vät­kin huo­mi­oi­va yh­tei­sö.

— Sama kos­kee kaik­kia mui­ta­kin yh­tei­sö­jä.

Ro­maa­nis­saan hän näyt­tää erään hen­ki­lö­hah­mon­sa kaut­ta vä­läh­dyk­siä sel­lai­ses­ta us­kon­nol­li­ses­ta yh­tei­sös­tä, jos­sa on ah­das­mie­li­siä, pois­sul­ke­via ja alis­ta­via piir­tei­tä.

— Hy­vän ja pa­han ra­ja­lin­ja ei kui­ten­kaan usein kul­je yh­tei­sö­jen ra­jal­la, vaan nii­den lä­vit­se. Asi­at ei­vät ole ai­na yk­si­se­lit­tei­ses­ti sitä, mil­tä ne näyt­tä­vät, hän huo­maut­taa.

Sep­pä­nen on kiin­nit­tä­nyt huo­mi­o­ta us­kon­non sekä ri­kosp­ro­ses­sin kä­sit­teis­tö­jen yh­tä­läi­syyk­siin. Kum­mas­sa­kin yh­tey­des­sä pu­hu­taan syyl­li­syy­des­tä, tuo­mi­os­ta, rik­ko­muk­ses­ta ja ar­mah­duk­ses­ta.

Ri­kok­ses­ta on pe­rin­tei­ses­ti maal­li­sis­sa yh­teyk­sis­sä saa­tu ran­gais­tus, mut­ta myös ri­kosp­ro­ses­sin vai­heis­sa on otet­tu käyt­töön so­vi­tus­ta tai an­teek­si­an­toa muis­tut­ta­via me­ka­nis­me­ja. Sel­lai­sia ovat vaik­ka­pa so­vit­te­lu­käy­tän­tö sekä te­ki­jän koh­taa­mi­nen uh­rin tai omais­ten kans­sa.

— Iki­ai­kai­sia il­mi­öi­tä sa­noi­te­taan uu­del­leen. Mie­len­kiin­tois­ta on, et­tä us­kon­nol­li­sis­sa yh­teyk­sis­sä näil­lä kä­sit­teil­lä on usein ras­kas lei­ma, mut­ta maal­li­ses­sa kon­teks­tis­sa aja­tel­laan, et­tä se on uut­ta ja tuo­ret­ta, hän my­häi­lee.

Sep­pä­nen on ta­val­laan mel­kein koko elä­män­sä ajan ol­lut te­ke­mi­sis­sä hy­vän ja pa­han sekä oi­ke­an ja vää­rän ky­sy­myk­sien kans­sa. Kuka lo­pul­ta on hyvä, kuka paha?

— On pie­ni jouk­ko ih­mi­siä, jot­ka ovat yk­si­se­lit­tei­ses­ti pa­ho­ja. Suu­rin osa kui­ten­kin on sel­lai­sia, jois­ta voi sa­noa, et­tä hän ei ole paha, vaik­ka hä­nen te­kon­sa ovat, Sep­pä­nen sa­noo ja muis­te­lee esi­mer­kik­si vuo­sien ta­kais­ta ta­paus­ta, jos­sa it­se oli mu­ka­na joh­ta­va­na kih­la­kun­nan­syyt­tä­jä­nä. 1990-lu­vul­la tur­kis­tar­haa­ja am­pui hau­li­kol­la alu­eel­laan liik­ku­nei­ta eläi­nak­ti­vis­te­ja koh­ti. Ha­na­koi­ta tuo­mit­si­joi­ta oli­si riit­tä­nyt kum­mal­le­kin osa­puo­lel­le.

— Joku voi­si ker­ke­äs­ti tuo­mi­ta ket­tu­ty­töt, mut­ta jos oma lap­si oli­si hei­dän jou­kos­saan, se saat­tai­si ava­ta ym­mär­rys­tä.

Mo­net työs­sä näh­dyt ih­mis­koh­ta­lot tai­si­vat jää­dä mie­len poh­jal­le mu­hi­maan, sil­lä 2010-lu­vul­la Sep­pä­ses­tä al­koi keh­key­tyä kir­jai­li­ja. Joh­ta­mis­tai­don kou­lu­tuk­ses­sa hän sai es­seis­tään hy­vää pa­lau­tet­ta. Mar­jaa­na-vai­mo yl­lyt­ti me­ne­mään kir­joit­ta­ja­kurs­sil­le. Sep­pä­ses­tä tuli yk­si kir­jai­li­ja Mari Mö­rön oh­jaa­mis­ta opis­ke­li­jois­ta.

— Mari mi­nut opet­ti kir­joit­ta­maan, hän sa­noo.

Tii­viik­si hit­sau­tu­nut seit­se­män kir­joit­ta­jan jouk­ko mat­kus­taa edel­leen joka syk­sy kes­ki­te­tyl­le kir­joit­ta­mis­jak­sol­le Ita­li­an mai­se­miin. Ita­li­as­ta sai ni­men­sä myös hei­dän oma Stresa-kus­tan­nu­so­suus­kun­tan­sa, joka jul­kai­see jä­sen­ten te­ok­sia.

— Näp­pä­rää — ei tar­vit­se kol­ku­tel­la iso­jen kus­tan­ta­mo­jen ovia. Me toi­mim­me myös tois­tem­me kus­tan­nus­toi­mit­ta­ji­na ja oi­ko­lu­ki­joi­na, Sep­pä­nen ker­too.

Sep­pä­sen en­si­te­os oli no­vel­li­ko­ko­el­ma Syök­sy­vir­tauk­sia (2017). Sen ta­ri­nois­sa lu­ki­jal­le esi­tel­lään Lo­ve­tun pik­ku­paik­ka­kun­ta ja yli­kons­taa­pe­li Tau­no Käh­tä­vä, jon­ka nä­kö­kul­mas­ta ta­pah­tu­mia usein kat­sel­laan. Ri­vien lo­mas­ta pil­kah­te­lee huu­mo­ri, jota on veik­ko­huo­vis­mai­sek­si­kin luon­neh­dit­tu. Eh­kä siel­lä kur­kis­te­lee myös se Sep­pä­sen sa­nai­li­ja­puo­li, joka tyk­kää lei­ki­tel­lä:

— Pe­rät­täi­set kap­pa­leet käy­vät ta­val­laan vuo­ro­pu­he­lua kes­ke­nään.

Sep­pä­nen ker­too, et­tä no­vel­lien juu­ret yl­tä­vät hel­sin­ki­läi­sil­le po­lii­si­a­se­mil­le, joil­la hän aloit­te­li uraan­sa: Hert­to­nie­meen, Mal­mil­le, Itä­kes­kuk­seen.

— Kir­joit­ta­mi­nen on rie­mas­tut­ta­vaa vas­ta­pai­noa työl­le. Saa it­se luo­da maa­il­man, hän sa­noo.

Sep­pä­ses­sä on luon­teen­piir­re, joka ede­saut­taa kir­jai­li­juut­ta. Hän­tä rai­vos­tut­ta­vat kes­ke­ne­räi­set asi­at, ku­ten nyt vaik­ka pöy­tä­laa­ti­kos­sa ma­jai­le­vat teks­tin­kat­kel­mat. Niin­pä lap­suus­muis­tiin­pa­not­kin pan­tiin pian pal­ve­le­maan ro­maa­ni­kä­si­kir­joi­tus­ta.

— Ei mi­nua kiin­nos­ta kir­joit­taa pöy­tä­laa­tik­koon. Ha­lu­an kir­joit­taa teks­tiä, jota joku lu­kee. Toi­von, et­tä lu­ki­jan aja­tus pol­vei­li­si näis­sä mie­li­ku­vis­sa­ni ja löy­täi­si sa­mas­tu­mis­koh­tei­ta.

Vii­me vuon­na jul­kais­tu en­si­ro­maa­ni ra­ken­tuu hel­sin­ki­läis­ten kou­lu­poi­kien ys­tä­vyy­den poh­jal­le. Ih­mis­pol­ku­jen kie­mu­rat tii­vis­ty­vät oi­keus­sa­lid­raa­mak­si. Ro­maa­ni laa­je­nee tut­ki­maan — kuin­ka ol­la­kaan — hy­vän ja pa­han ra­ja­pin­taa. Teos tun­tuu su­laut­ta­van yh­teen pal­jon sitä, mitä Sep­pä­nen on elä­mäs­sään ko­ke­nut ja ha­vain­nut.

Ro­maa­nin ni­mes­sä esiin­ty­vä su­ru­ton-ter­mi si­säl­tää ove­lan tup­la­mer­ki­tyk­sen.

Tiet­ty­jen us­kon­nol­lis­ten liik­kei­den kaa­naan­kie­les­sä su­ru­ton ei tar­koi­ta huo­lis­ta va­paa­ta. Su­rut­to­mat ovat ”nii­tä mui­ta”, toi­sia. Nii­tä, jot­ka ei­vät ole ko­ke­neet kään­ty­mys­tä. Nii­tä, jot­ka on help­po lei­ma­ta huo­nom­mik­si.

Kir­jai­li­ja kui­ten­kin kul­jet­taa pää­hen­ki­löi­tään pit­kin pol­ku­ja, joil­la osat voi­vat yl­lät­tä­en vaih­tua. Ih­mi­nen ei voi ai­na vai­kut­taa olo­suh­tei­siin­sa.

— Tä­nään hyvä voi ol­la huo­men­na paha, ja päin­vas­toin. Em­me voi tie­tää tois­tem­me mo­tii­ve­ja. Sik­si sy­vim­piä vel­vol­li­suuk­si­am­me on suh­tau­tua toi­seen ih­mi­seen ver­tai­se­na ei­kä ol­la en­sim­mäi­sek­si tuo­mit­se­mas­sa, Sep­pä­nen sa­noo.

Ro­maa­nis­sa urut nou­se­vat erään­lai­sek­si ih­mi­syy­den ver­taus­ku­vak­si, sil­lä tuo soi­tin on Sep­päs­tä lai­na­ten ”mo­ni­mut­kai­nen ka­pis­tus”. Elä­män­hen­käys kul­kee ur­ku­jen pil­lis­töis­sä yh­tä ar­vaa­mat­to­mal­la ta­val­la kuin ih­mi­ses­sä­kin. Kun yh­des­tä koh­taa pai­naa, ihan muu­al­la soi.

Kir­joit­ta­mi­nen, sa­ma­ten kuin nuo­rem­pa­na aloi­tet­tu va­lo­ku­vaus­har­ras­tus, on Sep­pä­sen mu­kaan saa­nut ai­kaan kai­ken­lais­ta avar­tu­mis­ta. Ys­tä­vä­pii­ri on laa­jen­tu­nut kat­ta­maan ih­mi­siä hy­vin eri­lai­sis­ta ym­py­röis­tä.

— Se on it­se asi­as­sa val­ta­va löy­tö, hän sa­noo.

Hän ei lak­kaa häm­mäs­te­le­mäs­tä sitä, mi­ten nä­en­näi­ses­tä eri­lai­suu­des­ta huo­li­mat­ta kaik­ki lo­pul­ta käy­vät läpi mie­les­sään sa­man­kal­tai­sia ky­sy­myk­siä.

— Eräs ys­tä­vä va­lo­ku­vauk­sen puo­lel­ta oli lu­ke­nut kir­ja­ni ja sa­noi, et­tä vaik­ka em­me ole elä­neet sa­man­lais­ta elä­mää, hän koki sil­ti lu­kies­saan ”tut­tuu­den läi­käh­dyk­siä”.

Lo­pul­ta siis kai­ken­lai­set raja-ai­dat käy­vät enem­män tai vä­hem­män tar­peet­to­mik­si, ei­kä ole enää tar­peen ero­tel­la: hy­vät ja pa­hat, me ja muut.

Sep­pä­sen ro­maa­nin lop­pu­met­reil­lä, kun kai­ken­lai­set po­lut on ko­lut­tu ja elä­mä osoit­ta­nut ar­vaa­mat­to­mat sä­vyn­sä, su­rut­to­muu­den kä­si­te kään­tyy ke­vy­em­pään mer­ki­tyk­seen­sä.

Ol­la ihan vain su­ru­ja vail­la.

Teks­ti­lai­nauk­set: Tero Sep­pä­nen: Su­rut­to­mat urut. Stresa 2019.v