Auro­ra Ikä­val­ko ilah­tuu.

Kant­to­rien suo­si­ma La­nu­nau­ki­on puo­lei­nen nurk­ka­pöy­tä on so­pi­vas­ti va­paa­na kah­vi­las­sa, joka on saa­nut ni­men­sä lah­te­lai­sen ku­van­veis­tä­jän Ola­vi La­nun mu­kaan. Tie­dät­te­hän ne ih­meel­li­set veis­tok­set, joi­den ih­mis­hah­mot su­lau­tu­vat osak­si ym­pä­ris­tö­ään, ki­veä tai met­sää tai mil­loin mi­tä­kin.

Nurk­ka­pöy­däs­sä Ikä­val­ko häm­men­te­lee tee­tä ja ker­too, et­tä lap­suu­des­sa Lah­ti oli hä­nen ke­sä­lo­ma- ja jou­lu­kau­pun­kin­sa. Äi­di­näi­ti eli mam­ma vei ty­tön pie­ne­nä Lanu-puis­toon kat­se­le­maan iso­ja miet­ti­väi­siä ki­vi­hah­mo­ja. Vaa­ri vei hiih­tä­mään ja met­sä­ret­kil­le.

Has­su pie­ni joh­to­lan­ka tu­le­vai­suut­ta aja­tel­len oli, et­tä Lah­den-iso­van­hem­mil­la oli kirk­kour­ku­jen muo­toi­nen soit­to­ra­sia, jos­sa pu­na­tuk­kai­nen nai­sen­ke­li soit­te­li En­ke­li tai­vaan -sä­vel­tä.

Soit­to­ra­sia oli lap­suu­den ra­kas muis­to­e­si­ne, mut­ta ei Au­ro­ra suun­ni­tel­lut, et­tä hä­nes­tä tu­li­si iso­na kirk­ko­muu­sik­ko. Mu­siik­kia hän kyl­lä naut­ti ko­ko­nais­val­tai­ses­ti jo var­hain. Otol­li­nen het­ki oli il­ta­päi­vi­sin kou­lun jäl­keen, kun äi­ti oli vie­lä töis­sä. Sil­loin Au­ro­ra puki yl­leen hul­mu­a­va­hel­mai­sen ha­meen ja lait­toi le­vy­lau­ta­sel­le soi­maan Car­men-oop­pe­ran. Hän up­po­si mu­siik­kiin ja tans­si dra­maat­ti­ses­ti ym­pä­ri huo­net­ta.

– Mi­nua pi­det­tiin ujo­na, mut­ta mi­nul­la oli vil­li si­säi­nen maa­il­ma. Olin ihan Car­men, Ikä­val­ko sa­noo.

Sama mu­siik­kiin ka­to­a­mi­sen lah­ja on Ikä­val­kol­la vie­lä­kin. Toi­si­naan kon­ser­tis­sa ylei­sön jou­kos­sa hän hal­ti­oi­tuu niin, et­tä tun­tee kuin tans­si­van­sa kor­ke­al­la or­kes­te­rin ylä­puo­lel­la.

– Saa­tan huo­ma­ta, et­tei sel­kä­ni ole tuo­lin sel­kä­no­jaa vas­ten ol­len­kaan. Mu­siik­ki on luon­non­voi­ma, it­seä suu­rem­pi, hän sa­noo.

– Pit­kä­ai­kai­nen haa­vee­ni on, et­tä voi­sin jos­kus ol­la ison or­kes­te­rin kes­kel­lä hui­lis­tin vie­res­sä yh­te­nä soit­ti­mis­ta ja soi­da il­man sa­no­ja.

Lap­suus­ko­dis­sa Jär­ven­pääs­sä äi­ti soit­ti pu­nai­sel­la Fa­zer-pi­a­nol­la De­bus­sy­ta ja Cho­pi­nia.

Toi­pi­las­mu­siik­ki­a­kin äi­ti soit­ti, jos Au­ro­ra oli ko­to­na ki­pe­ä­nä. Oli iha­naa le­päil­lä ja kuun­nel­la.

Äi­ti myös opet­ti nuo­tit. Tyt­tö kah­la­si it­sek­seen Bac­hin pre­lu­de­ja läpi hi­taas­ti ja han­ka­las­ti.

– Olen ai­na jak­sa­nut kes­kit­tyä. Piti ol­la pal­jon yk­sin ja kek­siä it­sel­leen te­ke­mis­tä. Äi­ti oli ol­lut alus­ta as­ti yk­sin­huol­ta­ja, Ikä­val­ko ker­too.

Äi­ti ja Au­ro­ra oli­vat mai­nio tii­mi. Ark­ki­teh­ti­äi­ti teki pit­kiä päi­viä, jo­ten Au­ro­ra op­pi mat­kus­ta­maan yk­sin ju­nal­la äi­din töi­hin Hel­sin­kiin. Siel­lä pit­ki­nä il­toi­na odo­tel­les­sa lap­sen si­säi­nen maa­il­ma muo­tou­tui pa­pe­ril­le piir­rok­si­na.

Mu­sii­kin luon­non­voi­ma imi puo­leen­sa. Jär­ven­pääs­sä Pa­ja­lan kou­lun mu­siik­ki­luo­kal­la sekä Si­be­lius-lu­ki­os­sa sai lau­laa sy­dä­men­sä kyl­lyy­des­tä eri­lai­sis­sa ko­koon­pa­nois­sa ja ko­keil­la soit­ti­mia. Ikä­val­ko muis­taa, mi­ten kai­na­los­sa kul­ki mil­loin viu­lu, mil­loin sel­lo, mil­loin sak­so­fo­ni. Kiin­nos­tus soit­ti­miin lo­pah­ti ai­na jos­sa­kin vai­hees­sa, mut­ta lau­lu py­syi.

Kuu­den­nen­tois­ta ikä­vuo­den paik­keil­la Ikä­val­ko al­koi huo­ma­ta ole­van­sa it­se inst­ru­ment­ti ja meni lau­lu­tun­neil­le ään­tään vah­vis­ta­maan. Si­säi­nen Car­men koki, et­tei ky­en­nyt il­mai­se­maan ää­nel­lään kaik­kea sitä, mitä tun­si. Al­koi tie oman au­tent­ti­sen ää­nen löy­tä­mi­sek­si.

– Vas­ta­syn­ty­nyt lap­si on täy­del­li­sen ren­to, mut­ta kou­lui­kään men­nes­sä ää­ni on jo men­nyt sup­puun. Ei­vät­hän lap­set saa edes huu­taa, Ikä­val­ko sa­noo.

Hän muis­taa jopa seis­seen­sä pääl­lään ko­et­ta­es­saan löy­tää ää­neen­sä ren­tou­den ja voi­man.

Sy­käyk­sit­täin hän löy­si opet­ta­jia, jot­ka aut­toi­vat pur­ka­maan es­tei­tä ja jän­ni­tyk­siä ja saa­maan ää­neen lii­ket­tä. Hän op­pi pi­tä­mään inst­ru­men­tis­taan huol­ta ur­heil­len, ve­ny­tel­len, li­hak­sia vah­vis­ta­en ja oi­ke­al­la ta­val­la hen­git­tä­en.

– Ku­ten viu­lun­ra­ken­ta­ja huo­lel­la va­lit­see ma­te­ri­aa­lit soit­ti­meen, lau­luun vai­kut­ta­vat li­hak­set, pal­le­an toi­min­ta, ryh­ti, asen­ne ja mie­li, Ikä­val­ko ku­vai­lee.

Hä­nen opin­to­jen­sa lop­pu­työn ai­hee­na oli, mi­ten ali­ta­jui­set asi­at vai­kut­ta­vat lau­lu­ää­neen.

– Se, mitä ih­mi­sel­le kuu­luu, kuu­luu hä­nen ää­nes­tään. Mo­nel­la stres­si on tul­lut elä­män­ta­vak­si, ja keho on ”tais­te­le tai pa­ke­ne” -ti­las­sa. Olen it­se­kin ol­lut kova stres­saa­maan. Ai­na, kun mi­nun on vai­kea lau­laa, tie­dän, et­tä sil­loin pi­tää ru­ve­ta et­si­mään syy­tä, jota en eh­kä vie­lä ole edes tie­dos­ta­nut, hän sa­noo.

Kun lau­lu he­li­see kuu­li­jal­le ke­ve­ä­nä ja vai­vat­to­ma­na, se tun­tuu par­haim­mil­laan hel­pol­ta myös lau­la­jas­ta it­ses­tään. Vai­vat­to­muu­den tun­tu kui­ten­kin tar­koit­taa, et­tä har­joi­tus­vai­hees­sa on teh­ty työ­tä hiki va­lu­en ja li­hak­set ki­pey­ty­en.

Aa­te­lis­nei­don kou­lu­tus, vit­sai­lee Ikä­val­ko, kun hän muis­te­lee lu­ki­on jäl­kei­siä opin­to­jaan Pek­ka Ha­lo­sen aka­te­mi­as­sa. Hän opis­ke­li ku­va­tai­det­ta ja te­at­te­ria use­an vuo­den ajan ei­kä suun­ni­tel­lut muu­si­kon am­mat­tia. Sil­ti hän suo­rit­ti lau­lu­tut­kin­to­ja Jär­ven­pään mu­siik­ki­o­pis­tos­sa ja Hel­sin­gin kon­ser­va­to­ri­os­sa. Äi­din opit ja pu­nai­nen pi­a­no oli­vat kan­ta­neet niin pit­käl­le, et­tä Ikä­val­ko aloit­ti pi­a­no­tun­nit vas­ta 24-vuo­ti­aa­na.

– Sil­loin ta­ju­sin, mi­ten pal­jon hyö­tyä lap­suu­den soit­to­har­joit­te­lus­ta oli ol­lut, hän sa­noo.

Syt­tyi aja­tus: jos­pa sit­ten­kin Si­be­lius-Aka­te­mi­aan.

Jär­ven­pään seu­ra­kun­nan kant­to­ri Heik­ki Ruo­ko­nen har­joi­tut­ti ko­ke­laal­la kak­si ur­ku­kap­pa­let­ta, joi­den tur­vin ovet Si­be­lius-Aka­te­mi­aan avau­tui­vat. Ur­ku­tun­nit Ikä­val­ko aloit­ti vas­ta 27-vuo­ti­aa­na, mikä saat­taa ol­la kirk­ko­muu­si­koi­den jon­kin sor­tin epä­vi­ral­li­nen en­nä­tys. Ikä­val­ko sai huo­ma­ta, et­tä tie on hi­ki­nen:

– Se oli hir­ve­ää sin­nit­te­lyä. Soit­to­tun­te­ja saat­toi ol­la nel­jä vii­kos­sa. Mut­ta sain lau­la­mi­ses­ta voi­maa. Lau­loin it­se­ni ai­na en­sin hy­väl­le tuu­lel­le.

Ken kuul­lut on lau­lua Au­ro­ran, ei sitä ihan heti unoh­da. Hä­nen ve­den­kir­kas sop­raa­non­sa soi Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­nan mes­suis­sa sekä seu­ra­kun­ta­yh­ty­män eri­lai­sis­sa toi­mi­tuk­sis­sa ja ti­lai­suuk­sis­sa, sil­lä Ikä­val­ko on lau­lu­pai­not­tei­nen kant­to­ri.

– Mei­tä on vain muu­ta­mia Suo­mes­sa. Täl­lai­sia vir­ko­ja on lä­hin­nä jois­sa­kin iso­jen kau­pun­kien seu­ra­kun­nis­sa, hän ker­too.

Lau­lu­pai­not­tei­nen työ nä­kyy ja kuu­luu vaik­ka­pa si­ten, et­tä sun­nun­tai­aa­mui­sin Ris­tin­kir­kon pää­mes­sus­sa ur­ku­ri soit­taa ja Ikä­val­ko lau­laa. Hä­nel­lä on vas­tuul­laan seu­ra­kun­nan kuo­ron joh­ta­mi­nen, ja hän on mu­ka­na kou­lu­ja kier­tä­väs­sä bän­dis­sä, jota kol­le­ga Miik­ka Kal­lio koor­di­noi. Jos siu­naus­ti­lai­suuk­siin toi­vo­taan eri­tyi­ses­ti lau­lua, siel­lä Ikä­val­ko usein to­teut­taa mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan omais­ten toi­vei­ta. Se voi ol­la niin klas­sis­ta lau­lua, neg­ros­pi­ri­tu­aa­le­ja kuin vaik­ka­pa Night­wis­hin mu­siik­kia.

– Kant­to­rin työ on ih­meel­li­sen mo­ni­puo­lis­ta, Ikä­val­ko sa­noo.

Sai­raa­lois­sa kier­tä­es­sä tai siu­naus­ti­lai­suuk­sis­sa työ tun­tuu sil­tä, kuin hoi­tai­si toi­sia mu­sii­kil­la. Vä­lil­lä kant­to­ri voi löy­tää it­sen­sä myös esiin­ty­mäs­tä flyy­ge­lin mut­kas­sa il­ta­pu­ku yl­lä. Kol­le­goi­den kans­sa jär­jes­te­tyt kon­ser­tit ovat suu­ri ilo.

Kant­to­rin työ on myös kar­si­nut jän­ni­tyk­sen, jota Ikä­val­ko ai­em­min poti pie­nis­tä­kin esiin­ty­mi­sis­tä.

– Seu­ra­kun­nan työs­sä mu­sii­kin funk­tio on lem­pe­äm­pi kuin muu­al­la esiin­ty­es­sä, hän miet­tii.

Lau­la­jan am­mat­ti kul­ki opis­ke­lu­vuo­si­na mu­ka­na vaih­to­eh­toi­se­na ura­haa­vee­na. Ikä­val­ko lau­loi­kin vuo­sien ajan muun mu­as­sa Sa­von­lin­nan oop­pe­ra­juh­lil­la sekä teki vuo­den mit­tai­sen si­jai­suu­den Kan­sal­li­soop­pe­ran kuo­ros­sa.

Oop­pe­ran kuo­ros­sa lau­la­mi­nen ison or­kes­te­rin kans­sa on fyy­si­nen ko­ke­mus, joka tun­tuu vä­hän sa­mal­ta kuin me­ren pau­hun kes­kel­lä. Mu­sii­kin ener­gia vä­ri­see koko ke­hos­sa. Oop­pe­ras­sa Ikä­val­kon si­säi­nen Car­men pää­si myös to­den te­ol­la nä­ky­viin fla­men­coa tans­sien. Ikä­val­ko va­lit­si lo­pul­ta am­ma­tik­seen kirk­ko­mu­sii­kin, mut­ta on sen rin­nal­la lau­la­nut so­lis­ti­na mo­nen­lai­sis­sa ko­koon­pa­nois­sa ja pro­duk­ti­ois­sa, ku­ten Ai­no Si­be­liuk­ses­ta ker­to­vas­sa Yk­si sie­men, yk­si suru -oop­pe­ras­sa.

Kirk­ko­muu­si­kon am­mat­ti tun­tui omal­ta se­kin.

– Mi­nul­la oli seu­ra­kun­nas­ta hy­vät fii­lik­set, Ikä­val­ko sa­noo.

Hän muis­taa lap­suu­des­taan, mi­ten yk­sin­huol­ta­ja­per­heel­le löy­tyi seu­ra­kun­nas­ta kaik­kea ki­vaa. Äi­ti opet­ti py­hä­kou­lus­sa ja kävi raa­mat­tu­pii­ris­sä, ty­tär lau­loi lap­si­kuo­ros­sa. Eh­kä isoin jut­tu Ikä­val­kol­le oli oman seu­ra­kun­nan rip­pi­kou­lu, jos­sa kant­to­ri Heik­ki Ruo­ko­nen imp­ro­vi­soi vir­tuo­o­si­ses­ti ja soit­ti, mitä iki­nä nuo­ret vain kek­si­vät toi­voa. Rip­pi­kou­lun jäl­ki­mai­nin­geis­sa Ruo­ko­nen pe­rus­ti Prima Vis­ta -kuo­ron, jos­sa myös Ikä­val­ko lau­loi.

Lap­se­na kirk­ko oli hä­nel­le jän­nä, eri­tyi­nen paik­ka, jon­ka ih­meel­li­nen valo kieh­toi. Tuon eri­tyi­syy­den tun­nun hän har­mik­seen me­net­ti ai­kui­se­na, kun kir­kos­ta tuli työ­paik­ka.

Py­hän ko­ke­muk­sia an­taa nyt luon­to. Tun­tu­reil­le, pa­tik­ka­po­luil­le ja met­sä­jär­viin voi upo­ta kuin mu­siik­kiin. 

– Siel­lä voin ol­la et­si­mät­tä mi­tään, mut­ta sil­ti koen siel­lä koko ajan jo­ta­kin, Ikä­val­ko ku­vai­lee.

Luon­to myös aut­toi, kun hän vuon­na 2017 koki ma­sen­nuk­sen.

– Ma­sen­nus liit­tyi jo­ten­kin isän kuo­le­maan. Mi­nul­la oli ol­lut hä­neen etäi­nen ja kun­ni­oit­ta­va suh­de, ja aloim­me tu­tus­tua toi­siim­me vas­ta, kun olin 17-vuo­ti­as. Isän kuo­le­ma nos­ti het­kek­si pin­taan kai­ken, mitä si­säl­lä oli. Elä­mäs­sä on hyvä löy­tää it­sen­sä mon­ta ker­taa uu­des­taan, hän ar­ve­lee.

Ikä­val­ko huo­ma­si, mi­ten tu­len­te­ko nuo­ti­ol­la tai ui­mi­nen kyl­mäs­sä ve­des­sä jo­ten­kin ve­ti­vät rai­teil­leen, koh­ti konk­re­ti­aa. Se tun­tui vah­vis­ta­val­ta ja pa­laut­ta­val­ta.

Noi­hin ai­koi­hin hän myös päät­ti muut­taa asu­maan Lah­teen, jos­sa hän oli pit­kään käy­nyt töis­sä Jär­ven­pääs­tä kä­sin. Kau­pun­kiin muu­tet­tu­aan hän vie­rai­li Lanu-puis­tos­sa en­si ker­taa sit­ten lap­suu­den ja häm­mäs­tyi. Puis­ton ih­mis­hah­mot­han oli­vat sa­mo­ja, joi­ta hän oli tie­dos­ta­mat­taan koko ikän­sä piir­tä­nyt ja maa­lan­nut! Ola­vi La­nun olen­not, jot­ka su­lau­tui­vat osak­si luon­toa, oli­vat ma­jail­leet jos­sain ali­ta­jun­nas­sa kai­ken ikää. Puis­tos­ta tuli tuo­reel­le lah­te­lai­sel­le voi­ma­paik­ka. Eri­tyi­ses­ti Läpi har­maan ki­ven -te­ok­ses­ta tuli hä­nel­le ra­kas.

Ikä­val­ko on it­se­kin ikään kuin al­ka­nut juur­tua luon­toon ja ot­ta­nut sen yhä laa­jem­min osak­si myös työ­tään. Sii­hen si­säl­ty­vät mo­net kon­ser­tit luon­non­suo­je­lun hy­väk­si, mut­ta myös erä­ret­riit­ti­kou­lu­tus, jota hän par­hail­laan käy.

– Olen jo ol­lut mu­ka­na pi­tä­mäs­sä Taizé-lau­lu­ret­riit­te­jä, mut­ta kou­lu­tuk­sen jäl­keen ha­lu­ai­sin jär­jes­tää nii­tä myös luon­nos­sa. Par­hain­ta luk­sus­ta ih­mi­sel­le ovat ai­ka, tila ja rau­ha, hän sa­noo.

Niin luon­non hil­jai­suus kuin mu­siik­ki­kin voi­vat vie­dä sa­no­ja sy­vem­mäl­le ja muo­dos­taa ti­lan, jos­sa voi syn­tyä jo­ta­kin uut­ta. Tai­teel­li­sis­sa pro­jek­teis­saan Ikä­val­ko naut­tii mu­sii­kis­ta, joka tun­tuu ja yl­lät­tää.

Ylä­sä­vel­sar­joil­la on mah­dol­lis­ta saa­da tila soi­maan niin, et­tä se tun­tuu fyy­si­ses­ti. Tai sop­raa­no ja hui­lu voi­vat soi­da yh­des­sä niin puh­taas­ti, et­tä muo­dos­tuu maa­gi­nen kol­mas ää­ni.

Saat­taa käy­dä niin, et­tä ylei­söl­le ja esiin­ty­jil­le ta­pah­tuu yh­des­sä jo­ta­kin. Mu­siik­ki tu­lee elä­väk­si voi­mak­si, joka ei ole täy­sin en­nus­tet­ta­vis­sa. Eh­kä kuu­li­ja nou­see sen myö­tä läpi har­maan ki­ven. Eh­kä sor­met ja var­paat al­ka­vat ver­soa kuk­kia. Kuka tie­tää.