”Diakonia ei voi olla vain auttamista” – Anne-Maria Karjalainen kehittää Lahdessa diakoniapalveluita, joista otetaan mallia muuallekin Suomeen
Diakoniajohtajana työskentelevän Anne-Maria Karjalaisen mielestä eritysryhmilläkin tulisi olla mahdollisuus palkkatyöhön.
– Me emme oikeastaan auta ihmisiä, diakonijohtaja Anne-Maria Karjalainen, 38, sanoo.
Lahden Diakonialaitoksen kahvihuoneessa istuu visionääri ja kehittäjä, jota tammikuinen pilvinen iltapäivä ei saa lannistumaan. Oikeastaan hän toivoisi, että arkipyhät olisivat jo ohi, etteivät ne häiritsisi työrytmiä työssä, jossa hän on onnellinen.
Karjalainen aloitti tehtävässään 3,5 vuotta sitten. Sen jälkeen Diakonialaitoksen diakoniapalveluissa ovat puhaltaneet muutoksen tuulet. Ja se oli tarkoituskin, kun tehtäväksi annettiin monipuolistaa diakoniatyötä, laajentaa sen rahoituspohjaa ja nostaa diakoniapalveluita seuraavalle tasolle.
Mutta miten niin diakoniassa ei auteta ihmisiä?
– Haluamme yhä tavoittaa niitä, jotka uhkaavat jäädä kaiken muun tuen ja avun ulkopuolelle, mutta kärjistäen me emme tavallaan halua auttaa näitä ihmisiä, vaan me haluamme tukea heitä löytämään omat voimavaransa. Siihen liittyy vähän rajojakin rikkovaa diakoniatoimintaa, Karjalainen selvittää.
Karjalaisen mielestä kaikilla halukkailla tulisi olla mahdollisuus työskennellä vapaaehtoisena. Myös niillä, jotka ovat palveluiden ja avun kohteena.
– Mahdollistamme erityisryhmien vapaaehtoisena toimimisen. Siellä on ihmisiä, jotka haluavat tehdä toisille hyvää. Sillä, että he pääsevät toimimaan omien vahvuuksiensa mukaisesti, on ollut aivan hirvittävän iso kuntouttava merkitys näille ihmisille.
Joukossa on mielenterveyskuntoutujia, maahanmuuttajia, vammaisia ja vakavasti sairastuneita, jotka eivät ilman tukea pystyisi vapaaehtoistyöhön.
– Heitä tulee paljon ja helposti mukaan toimintaan. Eräskin vapaaehtoinen sanoi, että “nyt minusta tuntuu, että kuulunkin tähän yhteiskuntaan”.
Karjalainen veisi mielellään heidän mahdollisuuksiaan vielä pidemmälle.
– Voisimme haastaa itsemme tässä yhteiskunnassa niin, että tällaisten ihmisten olisi mahdollista tehdä esimerkiksi muutama tunti kuukaudessa palkallista työtä.
Karjalainen etsii tähän yritysyhteistyökumppaneita.
Mutta mikä Karjalaista itseään on vetänyt juuri diakonian pariin.
– Sitä olen välillä kovasti miettinyt. Paljon muutakinhan sitä voisi työkseen tehdä, Karjalainen toteaa.
Sitten hän antaa hyvin seikkaperäisen vastauksen.
– Merkityksellisyys on tässä työssä todella tärkeää. Koen sen suorastaan työsuhde-etuna, että voin nähdä, miten jokin palvelu tai toimintamalli alkaa toimia.
Karjalainen kuvaa hänelle merkityksellistä prosessia:
– Ensin on piirtänyt omalla työpöydällä luonnoksen. Sitten on miettinyt, mistä voisi saada siihen rahoituksen. Kun sen on saanut, on palkannut ihmisen töihin, ja sitten on rakennettu palvelulle fyysinen tila. Sen jälkeen on nähnyt, kun ensimmäiset nuoret tulevat sinne ja kun he pääsevät sieltä opiskelemaan.
– Ja itse voi olla siinä merkityksen ketjussa mukana. Yksin ei voi mitään saada aikaiseksi, mutta voin olla antamassa oman osani. Minulla on ollut onni, että olen päässyt tehtävään, jossa voin tehdä todella merkityksellistä työtä hienolla, kristillisellä, arvopohjalla.
Ihmisten aito kohtaaminen ja osallisuus ovat siinä tärkeitä teemoja.
– Ilman muuta ajattelen kokonaisuutena, että on hyvä, kun meillä Pohjoismaissa on tällainen palvelujärjestelmä, joka on tuottanut meille paljon hyvinvointia. On maailman onnellisin maa, on vähän korruptiota, koulutusjärjestelmä on yksi maailman parhaista ja niin edelleen. Olisi kuitenkin hienoa, että siinä rinnalla kulkisi ihmisten osallisuus ja se, että ihmiset välittäisivät muista ihmisistä ja itsestään sekä hyvinvoinnistaan.
Karjalainen kannustaa vapaaehtoisuuteen, sillä se antaa myös tekijälleen.
– Meillä on vapaaehtoistyössä esimerkiksi yksinhuoltajaperheitä, jotka käyvät kahvittelemassa vanhusten luona.
Merkityksellinen palvelu, jonka vaiheita Karjalainen edellä kuvasi suunnittelusta toteutukseen, on jo olemassa. Se on nuorten Sote-työpaja Stoori, jota on pyöritetty nyt 1,5 vuotta. Pajaan osallistuneista nuorista 85 prosenttia on jatkanut sieltä joko opiskelu- tai työpaikkaan.
– Sosiaali- ja terveys- sekä kasvatus- ja ohjausalasta kiinnostuneita nuoria valmennetaan täällä, ja he pääsevät tutustumaan Dilakorttelissa esimerkiksi siihen, mitä on ikäihmisten hoivatyö, tapahtumien järjestäminen tai ohjaaminen konkreettisesti oikeiden ihmisten ja oikeiden asiakkaiden kanssa. He harjoittelevat näitä aidoissa työtilanteissa.
Stooriin on käyty tutustumassa eri puolilta Suomea, ja samanlaista toimintaa on aloitettu tai aiotaan aloittaa ainakin Espoossa, Helsingissä ja Oulussa.
Hittien lisäksi on kehittämisessä tullut myös huteja.
– Haluamme tehdä rohkeita avauksia, uusia, ketteriä ja notkeita kokeiluja ja päästä nopeasti kokeiluihin käsiksi, jos meille jokin idea tulee, että jotain puuttuu. Toki tämä kaikki tehdään diakoniastrategian mukaisesti, mutta olemme myös todenneet, että strategiassa ei kaikki ole toimivaa, ja olemme vetäneet raksit sellaisten päälle.
Viime keväänä muun muassa Lahden ja Hollolan seurakuntien kanssa yhteistyössä kokeiltiin yrittäjien vertaistukipuhelinta keskellä koronakriisiä. Palvelulla ei tavoitettu apua tarvitsevia yrittäjiä, mutta verkosto jäi olemaan, mitä Karjalainen pitää hyvänä asiana. Yritysyhteistyö on aika uutta diakoniassa ja ylipäätään kolmannen sektorin työssä.
Karjalainen kiittelee sitä, että Lahdessa on päästy tekemään diakoniatyötä muutenkin erittäin hedelmällisissä verkostoissa.
Karjalainen kasvoi hyvin tavallisessa, kristillisessä perheessä, joka kuului kirkkoon ja kävi joulukirkossa.
– Muistan, että sitä painotettiin kotona, että pitää huolehtia muista ihmisistä ja olla kohtelias ja ottaa muut huomioon. Ehkä se on sitä arjen kristillisyyttä, hyvin konkreettista, arkista elämää.
Oman koulupolkunsa hän aloitti Lahdessa Kiveriön ala-asteella, siirtyi Kannaksen yläasteelle ja lukioon, minkä jälkeen hän pääsi Joensuun yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntapolitiikkaa.
Lahtelaissyntyinen Karjalainen palasi opiskelujensa jälkeen kotiseudulleen sattumalta, kun hän viiden vuoden opiskelujen jälkeen, vuonna 2006, pääsi Orimattilaan tekemään sosiaalityön sijaisuuksia 1,5 vuodeksi.
– Pienessä kunnassa sain tehdään kaikenlaista sosiaalityötä, kuten lastensuojelua ja toimeentulotukiasioita.
Orimattilan jälkeen tie vei Non Fighting Generation (NFG) -järjestöön Helsinkiin väkivaltaisten nuorten ohjaajaksi. Toimialueena oli koko Etelä-Suomi, ja Karjalainen reissasi kolmen vuoden ajan kiertäen muun muassa kouluja. Hän ohjasi väkivallattomuuskasvatuksen keskusteluryhmiä pojille ja tytöille. Ryhmiin ohjautui koulujen kautta nuoria.
Karjalainen oli opiskeluaikanaan ajatellut, että hänestä voisi tulla opettaja, ja niin hänestä joksikin aikaa tulikin.
– Aluksi oli vähän epäileväinen olo, haluanko oikeasti opettajaksi, mutta kun suoritin opettajanpätevyysopintoja, asia vahvistui, että se voisi olla minun juttuni.
Karjalainen haki vuonna 2010 silloiseen Lahden diakonian instituuttiin töihin, mutta ei tullut valituksi. Syksyn aikana eräs yhteiskunnallisten aineiden opettaja kuitenkin irtisanoutui ja Karjalaisen työhakemus kaivettiin uudelleen esiin.
– Silloin ajattelin, että mahtavaa, kun pääsin tänne töihin ja että nyt olen unelmieni työssä.
Mutta sitten 2013 Karjalaiselle avautui mahdollisuus siirtyä samassa organisaatiossa hallinnollisiin ja kehittämistehtäviin, mihin hän päätti tarttua.
– Seuraava vuosi olikin sitten työurani opettavaisin vuosi. Työ oli tosi erilaista kuin opettajan työ. Todella paljon piti opetella lyhyessä ajassa, kuten lainsäädäntöä ja hallintoa sekä ottaa haltuun uusia kokonaisuuksia ja verkostotyötä eri tavalla kuin aikaisemmin. Vuosi jäi mieleen siitä, että vauhti oli kova.
Karjalainen kuvaa, että uuden oppiminen on ollut hänen työurallaan liekki, joka vie häntä eteenpäin.
– Sitten kun ottaa vastaan ison haasteen, niin kyllä se palkitseekin. Oli palkitsevaa huomata, että kehittyy ja että jokin työtehtävä, joka tuntui aluksi tosi vaikealta, alkoi sujua.
Uuden oppiminen alkoi kiehtoa myös vuonna 2017, kun Lahden Diakonialaitoksella avautui diakoniajohtajan paikka.
– Avaintekijä siinä oli se rekrytointi-ilmoitus. Siinä oli juuri sellaisia asioita, mistä olen kiinnostunut ja missä halusin edelleen kehittyä ja mihin minulla oli myös annettavaa. Juuri se, että haettiin henkilöä, jolla on kehitystyö verissä, sai minut kiinnostumaan.
– Olin tosi onnellinen ja otettu, kun minut siihen valittiin. Olen saanut suuret saappaat täytettäviksi. Koen, että kolmen vuoden aikana on onnistumisia tullutkin.
Mutta miten kolmannelle sektorille saataisiin lisää nuoria osaajia?
– Kannan vähän huolta siitä, kuinka todella osaavat, vikkeläajatuksiset nuoret saataisiin kiinnostumaan kolmannen sektorin johtamis- ja kehittämistehtävistä ja hakeutumaan niihin töihin. Omalta pieneltä osin myös me yritämme myötävaikuttaa kiinnostuksen syntyyn, Karjalainen sanoo.
Michelle Obaman kirjaa lukiessaan hän sai ajatuksen arvojohtamisen koulun perustamisesta. Ohjelmassa työskenteli jokin aika sitten teologian opiskelija osa-aikaisena yhteisöharjoittelijana.
– Kokeilu oli hyvä. Osallistuja tekee nyt graduaan meille Dilakorttelin osallisuudesta.
Elämäkertojen ohella Karjalainen haaveilee myös kaunokirjallisuuden lukemisesta.
– Olen lukenut vain kirja-arvosteluja ja kaiholla ajatellut, että voisin niihin kirjoihin tarttua. Olen lukenut aina tosi paljon ja kaikkea. Se on minulle rentoutumisen väline.
Jo pidemmän aikaa vapaa-ajan on täyttänyt kuitenkin väitöskirjan tekeminen.
Se on kuin toista työtä toisen rinnalla. Jopa talven vaihtuminen kevääksi meinasi viime vuonna mennä ohi.
– Silloin muutamia kertoja kyseenalaistin, että mihin haluan oman aikani käyttää. Sitten ajattelin, että eihän tässä enää kannata luovuttaa.
Kenties on tammikuinen, pilvinen päivä, kun Karjalainen astelee vuoden päästä yliopistolle.
– Haaveilen, että viimeistään ensi vuoden alussa olisi väitöstilaisuus.