Elina Tammilehto-Juntunen: "Haluaisin rakentaa ilon ja rentouden kirkkoa"
Armo kiteytyy lahtelaisen Elina Tammilehto-Juntusen mukaan siinä, että kirkkoon, uskoon ja elämään kuuluvat olennaisesti epätäydellisyys ja roso.
On vastaleivottu leipä. On palleroinen poikavauva äitinsä sylissä sekä kirkas keväinen valo, joka tuntuu läpäisevän koko talon. ”Ihana valo”, lukee olohuoneen sisustusvalotaulussa. No niin on.
– Mistähän mie sitten oikein puhuisin, oli lahtelainen Elina Tammilehto-Juntunen pohtinut puolisolleen ennen tätä haastattelua.
– Jos puhuisit fariseusten hapatteesta, vitsaili puoliso Olli Juntunen.
Fariseuksia ei näy missään, mutta hapatetta eli taikinajuurta kyllä on havaittu. Tammilehto-Juntunen on nimittäin äitiyslomalla vihkiytynyt hapanjuurileivonnan salaisuuksiin. Seurakunnallisten luottamustehtävienkin salaisuuksiin hän on viime aikoina perehtynyt kirkkovaltuustossa ja seurakuntaneuvoston varapuheenjohtajana.
Siirrämme luottamustehtävärimpsuja nyt kuitenkin vähän sivuun. Niiden takaa paljastuu nauravainen nainen, jonka puheessa kuuluu kouvolalaista mie- ja sie-nuottia, lapsuuden peruja. Kolmen lapsen äitiä ja musiikinopettajaa on viime aikoina puhutellut etenkin Samuli Putron Sydän hakkaa ahneesti -laulu. Koronavuoteen osunut äitiysloma on sisältänyt mahdollisuuden hidastaa oravanpyörää ja pysähtyä pienten onnenhetkien ääreen:
”Ylhäältä kun katsoo/ kaikki talot näyttää pieniltä/ ja suloisilta onnen pesiltä./ Tiedän, että se ei oo/
koko totuus elämästä/ mutta tuntuu hyvältä/ uskoa siihen hetki.”
Vinsentti-vauva on siirtynyt lattialle tekemään punnerruksia. Isommat lapset ovat koulussa, puoliso töissä. Berninpaimenkoira Sylvi on lahjottu hiljaiseksi suuren luun turvin, ja Tammilehto-Juntunen pohtii, mitä on armo.
Sylvi-koira, joka tuolla nyt puuhailee luunsa kanssa, on opettanut emännälleen jotakin olennaista armosta.
”On se kumma, kun ihmiset eivät osaa kasvattaa koiriaan”, ajatteli Tammilehto-Juntunen ennen, kun lenkillä tuli vastaan räksyttäviä yksilöitä. Perheen aiempi berninpaimenkoira Hetta oli kaikin puolin mallikelpoinen lemmikki.
Hetan jälkeen perheeseen tullut Sylvi palautti emäntänsä maan pinnalle, sillä kasvatuksesta huolimatta Sylviltä lähtee välillä homma lapasesta. Tulee noloja tilanteita. Kasvattajalla karisevat luulot omasta erinomaisuudesta, ja armo itseä ja muita kohtaan kasvaa.
Armon käsitteeseen Tammilehto-Juntunen palaa useasti haastattelun aikana. Se taitaa olla tämän jutun taikinajuuri.
Armo kiteytyy Tammilehto-Juntusen mukaan siinä, että kirkkoon ja uskoon ja elämään ylipäätään kuuluvat olennaisesti epätäydellisyys ja roso. Juuri näillä ominaisuuksilla varustettuna tulisi saada kokea olevansa tervetullut kirkkoon. Ei tarvitse olla aktiivi tai kuulua sisäpiiriin.
– Voi viedä lapsen kerhoon ja käydä kirkossa jouluna ja pääsiäisenä. Se on ihan fine. En minäkään koe, että olisin jotenkin erityisen ”inessä”, hän sanoo.
Perhe tykkää käydä sunnuntaimessussa sekä Kipinämessussa, jossa on kevyempi rakenne. Usein jumalanpalveluksen jälkeen on tarjolla keittolounasta, ja perhearjessa se tuntuu ihanalta kädenojennukselta.
– Lapsetkin tykkäävät tulla mukaan, koska kirkossa saa syötävää ja kivoja värityskuvia. Että semmoiset motiivit meidän perheellä, Tammilehto-Juntunen naureskelee.
Väljä ja rento Kipinämessu on kiva, mutta joskus tuntuu hyvältä myös se tavallinen, ”sopivan jäykkä” messu. Perheenäiti muistaa hiipineensä joskus kuormittuneessa olotilassa yksin kirkon takapenkkiin toivoen, ettei kukaan tulisi juttelemaan. Hieman tylsähkö ja jäykähkö ja ennalta-arvattavan turvallinen jumalanpalvelus tarjosi silloin sitä, mitä monesti lapsiperheessä janotaan: hengähdyksen.
– Olli sanoo, että on kaksi paikkaa, joihin saa mennä olemaan yksin. Ne ovat kirjasto ja kirkko, Tammilehto-Juntunen sanoo.
Toki tässäkin perheessä tunnetaan käsite ”vessaretriitti”. Se on yhtä kuin sulkeutua kännykän kera vessaan, jotta saisi olla edes hetken itsekseen.
Keittolounas, värityskuva. Suhde seurakuntaan voi joskus kulminoitua arkisen aineellisiin asioihin. Olikohan enkelisuklaalla vaikutusta siihen, että Tammilehto-Juntusen seurakuntasuhde ei katkennut kokonaan, vaikka niin olisi voinut käydä?
Nopea leikkaus lapsuuden Kouvolaan, erääseen jouluaamuun. Elina ja hänen siskonsa laulavat seurakunnan lapsikuorossa.
– Joku oli viisaudessaan päättänyt laittaa lapsikuoron esiintymään kirkossa jouluaamuna kello kuusi, Tammilehto-Juntunen muistelee huvittuneena.
Aamulla paikalle olivat jaksaneet herätä ainoastaan Tammilehdon siskokset, jotka äiti oli tunnollisesti tällännyt vekkihameisiin ja lakerikenkiin. He esiintyivät kahdestaan ja saivat jakaa keskenään enkelisuklaat, jotka kanttori oli varannut koko kuorolle. Kokonainen pussi kummallekin.
– Ajattelimme, että kylläpä kävi mäihä, sanoo Tammilehto-Juntunen ja nauraa vedet silmissä.
Suklaan merkitystä kokonaisuudessa voi vain arvailla, mutta musiikin merkitys lämpimän seurakuntasuhteen muodostumisessa ainakin on kiistaton. Musiikkia rakastava lapsi sai laulaa ja esiintyä kirkossa sydämensä kyllyydestä.
– Tajusin, että musiikki voisi olla minun juttuni.
Lapsuuden musiikkielämä sisälsi myös pianotunteja sekä Tenavatähtien ja iskelmätähtien ihailua.
– Meillä ei ollut kotona laajasti levyjä, mutta katsoimme äidin ja isän kanssa kaikki television musiikkiohjelmat, Tammilehto-Juntunen kertoo.
Varhaisteininä tyttö löysi kirjaston levyosaston. Hän ei oikein tiennyt, mitä etsiä, joten hän lainaili levyjä palautetut-hyllystä. Kerran käsiin osui Queenin levy. Tyttö kuunteli Bohemian Rhapsodyn silmät tapillaan: voiko musiikki olla tällaistakin? Tässähän on kaikki!
– Soitan sitä usein oppilailleni kertoessani, miten erilaista minun lapsuudessani oli etsiä musiikkia kuunneltavaksi. Heidän on vaikea sitä ymmärtää, sillä maailman kaikki musiikki on heillä kännykässä.
Tammilehto-Juntusen eri elämänvaiheiden soittolistoista voisi vetää kytköksiä myös hengellisiin olotiloihin. Teini-ikä oli Nuoren seurakunnan veisut -laulukirjaa ja ysärigospelbändejä.
– Olin aktiivinen seurakuntanuorissa, mutta se aika ei ollut helppoa. Kouvolassa oli aika ankaraa se silloinen nuorisotyö. Oli vähän liian selvää, mikä on oikein ja väärin, hän toteaa.
Esiintyi hurmoshenkisyyttä ja maailmanlopulla pelottelua – maallikkosaarnaaja ennusti, että loppu tulee, kun vuosituhat vaihtuu. Oli tilaisuuksia, joissa pyydettiin nousemaan seisomaan, jos haluaa seurata Jeesusta, ja tilanteen problematiikka kiusasi seurakuntanuorta.
– Ajattelin, että jos nousen ylös, luulevatko muut, etten ole ollutkaan uskossa. Tai että jos en nouse, mitä se sitten kertoo minusta.
Nyt aikuisena kirkkovaltuutettuna Tammilehto tunnustaa inhoavansa termiä ”olla uskossa”. Hän kokee, että termiin on sisäänrakennettu eriarvoisuus.
– Että ulkopuolella on toisia, jotka ovat jotenkin väärässä ja vähempiarvoisia. Sellainen ankaruus on omiaan lisäämään kelpaamattomuuden tunnetta, hän sanoo.
Moni nuoruuden seurakuntakavereista ei tahtonut aikuisena enää olla kirkon kanssa tekemisissä.
– Silloin työ on tavallaan epäonnistunut, vaikka tarkoitus on ollut hyvä, Tammilehto-Juntunen miettii.
Opiskeluaikojen musiikillinen koti oli jyväskyläläinen Tulus-gospelkuoro, ja ajanjaksoon sisältyy positiivinen lataus. Kuorossa lauloi myös muuan Olli, jonka Tammilehto-Juntunen oli tavannut jo ensimmäisenä päivänä yliopistolla ja tekstannut kaverilleen: ”Kävin yhen kivan pojan kans kirjastossa.” Se ei ollut salamarakastuminen, mutta pari heistä sittemmin tuli.
Tuluksessa tehtiin musiikkia kokeilevasti ja kunnianhimoisesti.
– Kuoro teki itse biisit, ei-perinteistä musiikkia ison bändin kanssa. Sanoituksissa oli pienen ihmisen pohdintaa ja hauskoja kielikuvia, Tammilehto-Juntunen kuvailee.
Tulus loi yhteyden seurakuntaan, mutta valmistumisen jälkeen yhteys kuivui. Pariskunta oli valmistunut ja muuttanut Riihimäelle, jossa he olivat töissä musiikkiluokkien opettajina.
– Riksussa huomasin, mikä on kirkon ongelma. Nuorina aikuisina emme oikein löytäneet sieltä mitään. Ei tuntunut luontevalta mennä kirkkoon.
Hyppäys tähän päivään. Kolmen lapsen äidin soittolistalla soi paljon ja monenlaista Carole Kingistä Ellinooraan. Usein soi myös Antti Tuiskun albumi Valittu kansa.
– Minua ihastuttaa se, miten artisti, jolla ei ole perinteistä hengellistä kontekstia, tuo esiin haavoittuvuuttaan, pelkojaan ja keskeneräisiä ajatuksiaan, hän sanoo.
Elämän soittolista on saanut paljon lisää sävyjä ja jotakin on tässä välissä tapahtunut myös seurakuntasuhteelle. Kymmenisen vuotta sitten tapahtui muutto Lahteen, ja pariskunnalle juolahti mieleen lähteä Virtaa välillämme -parisuhdeleirille. Sieltä voisi löytyä samanhenkisiä kavereita, he toivoivat tuoreina lahtelaisina.
Leirin lopputulos oli, että pariskunta lähti Virtaa välillämme -toiminnan ohjaajaporukkaan.
– Se on työtä, josta olen tosi onnellinen. Siellä kohdataan paljon perheitä, jotka eivät koskaan muuten käy seurakunnassa. Se on ennaltaehkäisevää parisuhdetyötä, jossa käydään yhdessä läpi erilaisia teemoja. Vapaaehtoisina puhumme avoimesti omista ongelmistamme ja selviytymiskeinoistamme, Tammilehto-Juntunen kertoo.
Jälleen puheessa kuplii armon taikinajuuri:
– On hienoa, että pariskunnat kohtaavat siellä seurakunnan vapaaehtoisia, jotka eivät edusta mitään täydellistä onnistuneisuutta.
Virtaa välillämme -leirillä ovat mukana perheiden lapsetkin, ja Tammilehto-Juntunen kuvailee tätä win-win-tilanteeksi koko perheelle.
Hän toteaa, että perheen perustaminen on ylipäätään monelle otollinen hetki löytää seurakunnan yhteyteen.
– Minulla oli lapsena hyvä suhde kirkkoon. Haluaisin omien lasteni saavan kokea samanlaista turvaa kuin itse sain, hän sanoo. Karsinoivalta uskonnolta hän kuitenkin tahtoisi heitä suojella.
– Vanhassa pyhäkoululaulussa lauletaan, että ”älä silmä pieni katso mihin vain”. Se on minusta hirveä laulu, jossa Taivaan isä kyttää lapsen tekemisiä. Haluaisin opettaa jotakin täysin vastakkaista. Että katso, kokeile, tee ja etsi, sillä olet turvassa.
”Mitä hitsii mie täällä teen”, kävi Tammilehto-Juntusen mielessä, kun hän tuoreena valtuutettuna osallistui ensi kertaa yhteisen kirkkovaltuuston kokoukseen. Outouden tunne kuitenkin haihtui pian. Tuntui hyvältä saada edustaa sitä suurta ”ihan tavallisten” joukkoa, jonka ääni ei Tammilehto-Juntusen mielestä ole aina kuulunut kirkossa kovin selvästi.
– Haluan edistää sitä, mikä on tärkeintä. Että autetaan sorrettuja ja ollaan niiden kanssa, joista kukaan ei välitä. Haluaisin rakentaa ilon ja rentouden kirkkoa, hän sanoo, kattaa pöydän ja nostaa leipomansa leivän pöytään.
Fariseuksia ei täällä edelleenkään näy, mutta hapate eli taikinajuuri on tehnyt tehtävänsä, kohottanut leivän kauniiksi. Tammilehto-Juntunen leikkaa sen.
Leviää ihana tuoksu.
Musikaalinen Itävalta-fani
Elina Tammilehto-Juntunen syntyi vuonna 1983 Kouvolassa. Hän suoritti musiikkikasvatuksen ja luokanopettajan opinnot Jyväskylän yliopistossa ja on nyt äitiyslomalla musiikinopettajan työstä Ahtialan koulussa. Umpimusikaaliseen perheeseen kuuluvat puoliso Olli Juntunen sekä lapset Aaretti, Lounatuuli ja Vinsentti. Perhe asuu Lahden Kaukkarissa. Elina valittiin viime kirkollisvaaleissa Lahden seurakuntien yhteiseen kirkkovaltuustoon Tavalliset seurakuntalaiset -ryhmän edustajana, ja hän on Joutjärven seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja.
Tammilehto-Juntunen harrastaa Sylvi-koiran kanssa rally-tokoa, mutta tiesitkö hänestä tätä:
1 Elina Tammilehto-Juntunen on sosiaalinen luonne, mutta kammoksuu puhelimella soittamista. Mieluiten hän laittaisi miehensä hoitamaan kaikki puhelimitse hoidettavat asiat.
2 Sound of Music oli hänen ehdoton suosikkinsa lapsena. Siitä syttyi elinikäinen rakkaus Alppeihin ja Itävaltaan. Perhe on käynyt siellä monesti vaellusreissuilla.
3 Perheen lasten havaintojen mukaan äidin paheita ovat suklaa ja karkki, isän pahe on nakki.
4 Nuorempana Elina Tammilehto-Juntunen seurasi ahkerasti formulaa ja tiesi lajista kaiken nippelitietoa myöten. Nykyisin innostus on jäänyt taka-alalle.