Kir­jai­li­ja as­te­lee Hel­sin­gin Mu­siik­ki­ta­lon kah­vi­laan hie­man myö­häs­sä, mut­ta tyy­ty­väi­syyt­tä sä­teil­len.

Is­tum­me pöy­tään ja syy hy­vään tun­nel­maan sel­vi­ää pian. Käh­kö­sen Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­ta vii­me vuo­den puo­lel­la val­mis­tu­nut ty­tär on kun­nos­tau­tu­nut.

– Ai­no pal­kit­tiin Wes­ter­marck-seu­ran pal­kin­nol­la vuo­den par­haas­ta so­si­o­lo­gi­an gra­dus­ta. Olen täs­tä iloi­nen, kos­ka nuo­ril­la on ko­ro­nan ta­kia ol­lut niin han­ka­la opis­ke­lu­ai­ka.

Pal­kin­to­ja per­heel­le on­kin tul­lut vii­me ai­koi­na riit­tä­miin. Käh­kö­sen 36 uur­naa – Vää­räs­sä ole­mi­sen his­to­ria pal­kit­tiin vii­me mar­ras­kuus­sa kau­no­kir­jal­li­suu­den Fin­lan­dia-pal­kin­nol­la.

Mo­nien mie­les­tä tun­nus­tus meni juu­ri oi­ke­aan osoit­tee­seen. Käh­kö­nen on ai­kai­sem­min ol­lut eh­dol­la jo usei­ta ker­to­ja.

Ran­kas­sa te­ok­ses­saan kir­jai­li­ja et­sii su­kun­sa his­to­ri­an kaut­ta syi­tä oman Riit­ta-äi­tin­sä it­se­tu­hoi­seen ja ar­mot­to­maan käy­tök­seen. Se il­me­ni muun mu­as­sa al­ko­ho­lis­mi­na, lääk­kei­den vää­rin­käyt­tö­nä ja vä­ki­val­tai­suu­te­na, jos­ta lap­set­kin jou­tui­vat kär­si­mään.

– Olen­nai­nen mer­ki­tys oli on­net­to­muu­del­la, jo­hon äi­ti­ni vuon­na 1957 vain 15-vuo­ti­aa­na jou­tui. Sen seu­rauk­se­na hän sai ai­vo­vam­man, joka vai­kut­ti hä­nen käyt­täy­ty­mi­seen­sä.

Sir­pa Käh­kö­sen tuo­tan­to on laa­ja kä­sit­tä­en muun mu­as­sa yli kym­me­nen ro­maa­nia ja tie­to­kir­jo­ja. Hän ar­vi­oi 36 uur­naa -te­ok­sen ole­van erään­lai­nen hä­nen koko tuo­tan­ton­sa ki­tey­mä.

– Äi­ti­ni kuo­le­ma kak­si vuot­ta sit­ten vai­kut­ti niin, et­tä se ta­val­laan työn­si kä­sit­te­le­mään tä­män tee­man vie­lä uu­des­taan. Ha­lu­sin kes­kit­tyä ni­me­no­maan äi­tii­ni, jon­ka traa­gi­sen koh­ta­lon ko­ko­nai­suu­des­saan ym­mär­sin vas­ta sit­ten, kun hän oli pois­sa.

Kir­jai­li­ja muis­tut­taa erääs­tä kir­jal­li­suu­den ja koko tai­teen­kin kes­kei­ses­tä pa­ra­dok­sis­ta. Mitä lä­hem­mäs pää­see jo­ta­kin yk­si­tyis­tä, sitä sel­vem­min se al­kaa muut­tua ja­et­ta­vak­si.

– Jos yk­si­tyi­sen pys­tyy il­mai­se­maan uni­ver­saa­lil­la kie­lel­lä, niin sit­ten se muut­tuu mei­dän kaik­kien omak­si.

Ul­ko­puo­lis­ta kiin­nos­taa ai­na se, mis­tä ih­mees­tä kir­jai­li­jat am­men­ta­vat ai­heen­sa. Käh­kö­nen ar­ve­lee, et­tä uu­sim­man ro­maa­nin ai­he ta­val­laan an­net­tiin hä­nel­le.

– En sitä mis­tään ti­lan­nut tai it­sel­le­ni tut­ki­mus­työl­lä teh­nyt.

36 uur­naa si­säl­tää mo­nia ää­niä ja elä­män­koh­ta­loi­ta sekä pa­neu­tuu isoi­hin tee­moi­hin. Etu­kä­teen Käh­kös­tä hie­man jän­nit­ti se, mi­ten hän pys­tyy ki­teyt­tä­mään.

– Mut­ta se ei ol­lut­kaan on­gel­mal­lis­ta, kos­ka ta­val­laan an­tau­duin pro­ses­sil­le. Se tuot­ti joi­ta­kin sy­vi­ä­kin asi­oi­ta, jois­ta en ol­lut tie­toi­nen. Luo­vas­sa hul­luu­des­sa olen si­jain­nut ai­ka tu­ke­vas­ti, kun tätä kir­jaa olen teh­nyt, Käh­kö­nen miet­tii.

Kir­jai­li­ja ar­ve­lee, et­tä 36 uur­naa on hä­nen te­ok­sis­taan kaik­kein vä­hi­ten hal­lit­tu ra­ti­o­naa­li­ses­sa mie­les­sä.

– Mut­ta kir­ja on erit­täin hal­lit­tu sii­nä mie­les­sä, mi­ten käyt­te­len kau­no­kir­jal­lis­ta vä­li­neis­tö­ä­ni.

Maan­lä­hei­nen Sir­pa Käh­kö­nen on ol­lut pit­kään lu­ki­joi­den­sa suo­si­os­sa. Hä­nen kir­jai­li­ja­ta­paa­mi­sen­sa ovat usein ke­rän­neet pal­jon vä­keä.

Fin­lan­dia-pal­kin­non jäl­keen ti­lai­suuk­siin on tul­lut en­tis­tä­kin enem­män kir­jal­li­suu­den ys­tä­viä. Uut­ta on se, et­tä ny­kyi­sin kir­jai­li­jaa saa­te­taan lä­hes­tyä ka­dul­la­kin.

– Ih­mi­set ha­lu­a­vat ker­toa mi­nul­le, kuin­ka pal­jon tämä uu­si kir­ja on heil­le mer­kin­nyt. Joku voi sil­loin kyy­ne­leh­ti­ä­kin.

Sir­pa Käh­kö­sen mu­kaan pal­kin­non ja myös kir­jan hy­vän myyn­nin an­si­os­ta hän on nyt voi­nut kes­kit­tyä lu­ke­mi­seen ja en­nen kaik­kea ajat­te­le­mi­seen.

– Raha mer­kit­see kir­jai­li­jal­le vä­li­net­tä työ­a­jan os­ta­mi­seen. En haa­vei­le ri­kas­tu­mi­ses­ta, vaan sii­tä, et­tä sai­sin teh­dä työ­tä­ni.

Mitä sit­ten tu­lee seu­raa­vak­si? Käh­kö­sel­lä ei vai­ku­ta ole­van asi­as­ta vie­lä aa­vis­tus­ta­kaan.

– Nyt olen sel­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa, jos­sa mi­nul­la ei ole mi­tään suur­ta ha­lua aja­tel­la tu­le­via te­ok­sia. Jo­ten­kin vain kel­lun, hän miet­tii.

Kir­jai­li­ja Sir­pa Käh­kö­nen on tuo­tan­nos­saan tuo­nut esil­le eten­kin toi­sen maa­il­man­so­dan ajan su­ku­pol­ven ko­ke­muk­sia. Osa heis­tä on so­dan ai­ka­na ol­lut lap­sia, ja osa ai­kui­sia.

Vuon­na 1964 syn­ty­nyt kir­jai­li­ja to­te­aa, et­tä hä­nen ikä­luok­kan­sa van­hem­piin on is­kos­tet­tu kou­lus­sa ja muu­al­la­kin usei­ta eh­dot­to­mia aja­tuk­sia.

– Ei saa vai­va­ta ke­tään, ja pi­tää pär­jä­tä omil­laan, vaik­ka mitä ta­pah­tui­si. Kaik­kiin mie­len­ter­vey­den on­gel­miin on myös liit­ty­nyt suu­ri hä­pe­ä­lei­ma. Ja psyyk­ki­siä on­gel­mi­a­han so­dan seu­rauk­se­na oli.

Käh­kö­nen huo­maut­taa, et­tä ny­ky­a­jas­sa ko­ros­te­taan vas­ta­pai­nok­si ai­van toi­sen­lais­ta nä­kö­kul­maa. Kai­kes­ta pi­täi­si voi­da pu­hua, kos­ka en­nen ei voi­nut.

– Trau­man kans­sa te­ke­mi­sis­sä ole­va en­sim­mäi­nen pol­vi pys­tyy kui­ten­kin pu­hu­maan sii­tä tosi huo­nos­ti. Miel­tä pai­na­vat asi­at ovat to­del­la sy­väl­lä ja myös ke­hol­li­sia. Us­kon, et­tä ne tu­le­vat­kin ulos enem­män­kin ke­hon rek­ti­oi­na kuin sa­noi­na.

Eh­kä on niin, et­tä asi­at siir­ty­vät eri­lai­si­na hil­jai­suuk­si­na seu­raa­vil­le su­ku­pol­vil­le. Hei­dän teh­tä­vän­sä on kä­si­tel­lä sitä ja teh­dä nä­ky­väk­si.

– Sitä kaut­ta voi löy­tyä an­teek­si­an­to myös niil­le ih­mi­sil­le, jot­ka ovat ol­leet so­das­sa ja sen ta­kia niin rik­ki, et­tä ei­vät pys­ty­neet huo­leh­ti­maan las­ten­sa emo­ti­o­naa­li­sis­ta tar­peis­ta, kir­jai­li­ja sa­noo.

Useis­sa Sir­pa Käh­kö­sen te­ok­sis­sa lii­ku­taan Neu­vos­to­liit­toa tu­ke­vien suo­ma­lais­kom­mu­nis­tien pa­ris­sa. 36 uur­naa ei muo­dos­ta poik­keus­ta.

Kir­jai­li­jan kuo­pi­o­lai­nen äi­din isä Lau­ri Tuo­mai­nen oli il­le­gaa­li eli lai­ton kom­mu­nis­ti­ak­tii­vi, joka viet­ti usei­ta vuo­sia pa­ha­mai­nei­ses­sa Tam­mi­saa­ren pak­ko­työ­lai­tok­ses­sa.

Sir­pan iso­se­dät puo­les­taan loik­ka­si­vat eri ai­koi­na Neu­vos­to­liit­toon. He ka­to­si­vat myö­hem­min Sta­li­nin vai­nois­sa.

Käh­kö­nen ei oman su­vun ko­ke­mus­ten­kaan va­los­sa us­ko yh­teis­kun­tien äk­ki­jyrk­kään muu­tok­seen.

– Eh­dot­to­mas­ti ja jyr­käs­ti olen val­lan­ku­mous­ten vas­tai­nen ih­mi­nen. Sii­nä ei mi­nus­ta ole mi­tään ro­man­tiik­kaa.

Kir­jai­li­ja muis­tut­taa sii­tä, mi­ten Ve­nä­jän val­lan­ku­mouk­ses­sa bol­se­vi­kit tu­ho­si­vat van­han yh­teis­kun­nan ra­ken­teet. Heil­lä ei kui­ten­kaan ol­lut ky­kyä ra­ken­taa sitä uu­des­taan omil­la kei­noil­laan.

– Ve­nä­jän on­gel­maa tun­tuu ole­van ny­ky­ään­kin vai­kea rat­kais­ta. Ve­nä­läi­siä ih­mi­si­ä­hän vas­taan mi­nul­la ei ole yh­tään mi­tään.

His­to­ri­aan sy­väl­li­ses­ti pe­reh­ty­nyt Käh­kö­nen nä­kee vii­me vuo­si­sa­dan al­ku­puo­len val­lan­ku­mous­lii­keh­din­nän taus­tal­la myös sen ajan nuor­ten auk­to­ri­teet­ti­pa­koa.

– Eh­kä oli pyr­ki­mys­tä toi­mia toi­sin kuin omat van­hem­mat. Ha­lut­tiin ku­mo­ta sel­lai­set auk­to­ri­tee­tit, joi­hin ei ha­lut­tu us­koa.

Ve­nä­jän häi­käi­le­mä­tön hyök­käys Uk­rai­naan hel­mi­kuus­sa 2022 pa­kot­ti Sir­pa Käh­kö­sen te­ke­mään yh­den maa­il­man­kat­so­muk­sel­li­sen rat­kai­sun. Hän jät­ti taak­seen eh­dot­to­man pa­si­fis­min.

Käh­kö­sen ”muun­tu­nut pa­si­fis­mi” läh­tee sii­tä, et­tä toi­sen kimp­puun hyök­kää­mi­nen ja maa-alan val­loit­ta­mi­nen on edel­leen vää­rin.

– Mut­ta jos ih­mi­set ha­lu­a­vat rau­has­sa elää omas­sa maas­saan ja hei­tä tul­laan uh­kaa­maan, niin ei sil­loin tar­vit­se kä­det suo­ras­sa to­de­ta, et­tä ot­ta­kaa vain kaik­ki. Ih­mi­sil­lä on oi­keus puo­lus­taa omaa elä­män­ta­paan­sa ja va­paut­taan.

Ul­kois­ten uh­kien li­säk­si Suo­mi­kin on koh­dan­nut mo­nen­lai­sia si­säi­siä haas­tei­ta, jot­ka ei­vät ole ai­na­kaan lien­ty­mään päin.

Po­la­ri­saa­ti­on li­sään­ty­mi­ses­tä pu­hu­taan pal­jon. Maam­me his­to­ri­an ki­pu­pis­teet pe­rus­teel­li­ses­ti tun­te­va Käh­kö­nen­kin tun­nis­taa ti­lan­teen.

– Huo­les­tut­ta­vaa on se, jos ka­to­aa aja­tus sii­tä, et­tä meil­lä suo­ma­lai­sil­la on kai­kes­ta huo­li­mat­ta yh­teis­tä ja­et­ta­vaa. Kaik­ki on myös py­rit­ty pi­tä­mään mu­ka­na yh­teis­kun­nas­sa.

Kir­jai­li­ja on ko­toi­sin köy­häs­tä per­hees­tä. Hän ar­ve­lee ol­leen­sa mo­nel­la­kin ta­val­la syr­jäy­ty­mis­vaa­ran al­la.

– Olen kui­ten­kin saa­nut käy­dä kou­lua mak­sut­ta, il­mai­sen ter­vey­den­huol­lon ja tu­et­tu­ja kou­lu­lais­lip­pu­ja kult­tuu­ri­ta­pah­tu­miin.

Mi­kä­li ih­mi­sil­tä ka­to­aa luot­ta­mus jouk­koon kuu­lu­mi­ses­ta, niin sii­tä syn­tyy mo­nel­la ta­val­la vi­ha­mie­li­syyt­tä ja pois jää­mi­sen tun­net­ta.

– Koen, et­tä ny­kyi­set po­liit­ti­set toi­min­ta­ta­vat pyr­ki­vät kär­jis­tä­mään vas­tak­kai­na­set­te­lua.

Sir­pa Käh­kös­tä kai­ver­taa myös ih­mis­ten kä­per­ty­mi­nen ko­vin pie­niin asi­oi­hin. Asi­oi­den laa­jem­paan mit­ta­kaa­vaan hän pää­si pe­reh­ty­mään vii­me ke­sä­nä Krei­kas­sa, kun vie­rai­li siel­lä luos­ta­ris­sa asu­van ys­tä­vän­sä luo­na.

Sa­maan ai­kaan Krei­kan ran­ni­kol­la up­po­si siir­to­lai­sia kul­jet­ta­nut alus. Sa­to­ja ih­mi­siä huk­kui.

– Luos­ta­ris­sa oli va­paa­eh­tois­työs­sä pal­jon fik­su­ja nuo­ria eri mais­ta. He ei­vät pys­ty­neet mil­lään kä­sit­tä­mään, mi­ten täl­lai­nen tra­ge­dia on mah­dol­lis­ta.

Sir­pa Käh­kö­sen koti on ny­kyi­sin Hel­sin­gin Kal­li­os­sa. Hän nau­rah­taa elä­vän­sä hy­vin­kin mo­nen­lai­sen pe­las­tuk­sen kes­kel­lä.

– Ai­van ko­ti­kul­mil­la­ni on Kal­li­on kirk­ko, usei­ta mui­ta­kin hen­gel­li­siä ti­lo­ja ja kai­ken kuk­ku­rak­si vie­lä kes­kus­pe­las­tu­sa­se­ma­kin.

Kor­ke­al­la pai­kal­la ko­mei­le­vas­ta Kal­li­on kir­kos­ta on tul­lut kir­jai­li­jal­le vii­me vuo­si­na tär­keä paik­ka. Hän käy siel­lä mes­suis­sa ”sil­loin kun se­ka­työ­läi­sel­le tu­lee sii­hen mah­dol­li­suus.”

– Viih­dyn lä­hi­kir­kos­sa­ni, kos­ka siel­lä ote­taan ai­van kai­ken­lai­set ih­mi­set vas­taan. Joku voi jos­kus ol­la ai­ka rik­ki­kin, mut­ta mu­ka­na saa ol­la.

Sir­pa Käh­kö­nen ja evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­nen kirk­ko ei kui­ten­kaan ole mi­kään on­gel­ma­ton yh­dis­tel­mä. Lap­suu­de­nus­ko ka­ri­si, kun hän tei­ni-iäs­sä tör­mä­si sel­lai­seen kris­ti­nus­koon, joka tuo­mit­si an­ka­ras­ti muun mu­as­sa sek­su­aa­li­vä­hem­mis­töt.

– Sil­loin sa­noin äi­dil­le, et­tä ha­lu­an pois kir­kos­ta. Jä­se­nyy­te­ni lop­pui­kin sa­mal­la kun äi­ti ero­si.

Kir­kos­ta ero­a­mi­nen ei pois­ta­nut sitä, et­tä ai­kui­si­äl­lä Käh­kö­nen on ko­ke­nut to­del­la sy­vää kiin­ty­mys­tä ja kiin­nos­tus­ta us­kon­toa koh­taan.

– Ko­ro­na­pan­de­mi­an ai­ka­na pää­tin sit­ten ot­taa yh­teyt­tä Kal­li­on seu­ra­kun­taan. Pas­to­ri Lisa Enc­kell piti mi­nul­le yk­si­tyis­rip­pi­kou­lun.

Poik­keu­sai­ka­na ei ol­lut mah­dol­lis­ta juu­ri­kaan ta­va­ta kas­vo­tus­ten. Käh­kö­nen ja Enc­kell kä­vi­vät­kin pit­kiä pu­he­lin­kes­kus­te­lui­ta poh­tien te­o­lo­gi­aa.

– Kon­fir­maa­ti­oo­ni olin aja­tel­lut kut­su­va­ni pai­kal­le ys­tä­viä ja lä­hei­siä, mut­ta moni heis­tä kuu­lui ris­ki­ryh­mään. Mei­tä oli siel­lä pai­kal­la vain minä ja pas­to­ri.

Kir­jai­li­ja ker­too ihai­le­van­sa or­to­dok­si­sen ja ka­to­li­sen kir­kon kau­neut­ta ja ”ikuis­ta muut­tu­mat­to­muut­ta”, mut­ta suh­de ko­toi­saan evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­seen kirk­koon on se kaik­kein tär­kein.

– Lu­te­ri­lai­suu­den suu­rin ra­kas­tet­ta­va ar­vo mi­nul­le on sii­nä, et­tä se on al­ka­nut tais­te­le­va­na, re­for­ma­to­ri­se­na liik­kee­nä. Sen si­sään on kir­joi­tet­tu ris­ti­rii­to­jen man­ner­laat­to­jen liik­ku­mi­sen hy­väk­sy­mi­nen, Käh­kö­nen muo­toi­lee.

Seu­ra­kun­nan pa­riin tien­sä löy­tä­nyt kir­jai­li­ja ei pidä it­ses­tään kir­kos­sa sen suu­rem­paa me­te­liä. Hän on yk­si mui­den jou­kos­sa.

– Jos jos­kus on jo­hon­kin on pyy­det­ty, niin olen sa­no­nut, et­tä jos su­vait­set­te, niin voi­sin ol­la tääl­lä ihan pen­kis­sä is­tu­ja. Sii­nä muus­sa elä­mäs­sä olen niin pal­jon esil­lä.