Henkisten ja fyysisten kipujen sävyttämä elämä on koulinut Sonja Turusesta taitavan rinnalla kulkijan
Kampuspappina työskentelevä Turunen on valmis kuuntelemaan ja keskustelemaan kaikesta maan ja taivaan väliltä – ja taivaasta ylikin.
Oletko koskaan nähnyt pappia Minni Hiiren korvat päässä jakamassa munkkeja tai poronsarvet päässä tarjoilemassa glögiä?
Lahtelaisista opiskelijoista moni on varmasti nähnyt, sillä kampuspappi Sonja Turusen työnkuvaan kuuluvat myös tällaiset tempaukset. Ei Turusta kukaan käske tai komenna Minni Hiireksi tai poroksi pukeutumaan, ihan itse hän niin haluaa tehdä. Työnkuva kampuspappina kun on hyvinkin moninainen – ja siksi Turuselle niin rakas.
– Haluan olla helposti lähestyttävä ja joskus se tarkoittaa sitä, että pitää vähän heittäytyä, hän nauraa.
Tänä syksynä Turusella tulee täyteen kymmenen vuotta kampuspapin tehtävissä. Antoisaa, rikasta, motivoivaa, siunattua, tärkeää ja myös raskasta – näin hän kuvailee omaa työtään opiskelijoiden parissa.
– Edelleen ihmettelen, että kymmenen vuoden jälkeenkin voi rakastua työhönsä yhä ja aina vain uudelleen. Olen ehdottomasti unelmatyössäni ja koen, että minut on johdatettu tähän, Salpauksen kampuksilla sekä myös LAB:n ja LUT:n opiskelijoiden ja henkilöstön kanssa työskentelevä Turunen kertoo.
Johdatus, siitä Turunen puhuu omalla kohdallaan paljon. Siihen hän turvaa ja sanoo tunnistavansa monta kohtaa elämässään, jolloin häntä on kevyen lempeästi tuupittu tiettyyn suuntaan ja eteenpäin. Esimerkkeinä nyt vaikka ne hetket, kun hän sai ensikosketuksen kirkollisiin tehtäviin: 15-vuotiaana häntä pyydettiin pyhäkoulun apuopettajaksi ja sen jälkeen 18-vuotiaana kirkon oppaaksi ja kesäsuntioksi. Molemmat tehtävät havahduttivat huomaamaan, mitä kirkossa oikeastaan tehdäänkään. Kesäsuntiona, siivotessaan harja ja rikkalapio käsissään kirkon käytäviä ja seuratessaan sivusilmällä pappeja töissään, heräsi ensi kertaa hento haave myös omasta pappeudesta.
– Ensin tosin ajattelin, että eihän kaltaiseni kovaääninen ja rempseä ihminen voi tehdä töitä hillittynä pappina. Silloin vielä ajattelin, että papin todella kuuluu olla hillitty ja rauhallinen. Sanoinkin Jumalalle, että pistä kapuloita rattaisiin, jos tämä ei ole suunnitelmien mukaista, hän nauraa.
Kampuspappina Turunen tapaa työssään kaikenikäisiä opiskelijoita monenlaisissa elämäntilanteissa. Hän on keskustelukaveri silloin, kun opiskelija etsii identiteettiään ja omaa paikkaansa opiskelijayhteisössä ja koko maailmassa. Hän on valmis kuuntelemaan myös silloin, kun opiskelija pohtii parisuhdeasioita, ruuhkavuosia tai taloudellisia haasteita. Erityisesti kampuspappi on läsnä silloin, kun opiskelijaa kohtaa suru tai muunlainen elämän kriisi tai kun mieltä askarruttavat hengelliset kysymykset. Sillä ei ole merkitystä, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluu tai kuuluuko mihinkään, Turunen on tavoitettavissa kaikille.
– Sanon aina, että minä en saarnaa, vaikka pappi olenkin, minä kuuntelen. Kanssani voi jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä – ja vielä taivaasta ylikin.
Keskusteluja opiskelijoiden kanssa Turunen käy mielellään myös metsässä. Lahden ja Hollolan metsät Turunen on kolunnut tarkkaan ja sanoo, että suosii metsää tapaamispaikkana, sillä kävelylenkki rauhoittavassa luonnossa helpottaa raskaiden asioiden käsittelyä. Onhan metsän voima hyvinvointiin ihan tieteellisestikin todistettu, mutta kyllä Turunen tietää sen omakohtaisestikin.
– Elämässäni on ollut paljon sekä henkistä että fyysistä kipua. Lapsena en saanut apua, jota olisin kipeästi kaivannut. Tiedän, millaista on, kun kukaan ei kuuntele eikä usko. Siksi olen onnellinen, että olen nyt sellaisessa ammatissa, jossa voin auttaa.
Turunen eli lapsuutensa alkoholistiperheessä. Isälle oli tärkeää, että perheenjäsenet eivät kuulu kirkkoon. Siksi tytärtä ei kastettu. Turunen kuvailee lapsuusvuosiaan suorasukaisesti ja peittelemättömästi kamaliksi ja turvattomiksi. Perheeseen ei kuulunut sisaruksia eivätkä isovanhemmat olleet elämässä läsnä, joten pienen lapsen turvana oli ainoastaan perheen koira.
Ensimmäisellä luokalla koulussa tapahtui kuitenkin elämää totaalisesti mullistava hetki. Hetki, jota Turunen kutsuu jälleen johdatukseksi. Aivan tavallisen koulupäivän aivan tavallisen oppitunnin aikana Turunen kuunteli, kun opettaja kertoi Taivaan Isästä. Siis sellaisesta isästä, joka pitää huolta. Opettaja kertoi, että Taivaan Isän lapseksi ja seurakunnan jäseneksi liitytään kasteen kautta.
– Aloin vaatia vanhemmiltani, että minut pitää kastaa. Tunsin vahvasti, että tarvitsen tuommoisen Taivaan Isän, koska ihmisten taidot ja voimat tuoda turvaa eivät yksinkertaisesti riittäneet.
Lopulta pienen tytön itsepintaiseen vaatimukseen vastattiin ja Turunen kastettiin. Kummikseen hän pyysi ekaluokan opettajansa, jolta oli ensimmäisen kerran kuullut tästä suojelevasta Isästä. Kastehetkensä hän muistaa tarkkaan.
– Kastepappini piti minua kädestä kiinni. Siinä kohtaa tiesin, että enää en ole yksin, nyt olen turvassa.
Eihän elämä saman tien ja silmänräpäyksessä tokikaan paremmaksi muuttunut, mutta jälkikäteen Turunen on ajatellut, että juuri nuo turvattomat lapsuuden vuodet auttavat häntä nyt olemaan apuna muille kovia kokeneille. Turuselle on luontevaa olla läheinen ihmisille, joiden ongelmat johtuvat omasta tai läheisen päihderiippuvuudesta tai muusta sairaudesta. Hän osaa samaistua turvattomuuden, ahdistuksen ja hädän tunteisiin ja tunnistaa kyllä, miten syvästi pelko tai häpeä kehoa korventavat.
– Koskaan en sano, että tiedän, miltä toisesta tuntuu, koska enhän minä semmoista voi tietää, jokaisen kokemukset ovat aina niin yksilölliset. En kuitenkaan vierasta enkä kauhistele muiden kokemaa, vaan kuuntelen. Tiedän, että se auttaa.
Myös itseään Turusen on pitänyt elämänsä varrella opetella kuuntelemaan. 13-vuotiaana liikuntatunnilla tapahtunut onnettomuus vioitti Turusen kaularankaa niin, että sen jälkeen hän on elänyt elämäänsä jatkuvien kipujen kanssa. Takaperin tehty kuperkeikka epäonnistui, ja niin henkisen kivun rinnalle tuli elämään myös kova fyysinen kipu.
Selkäsäryt vihlovat ja repivät koko kehoa.
– Olen hyvä esimerkki siitä, että elämä ei ole helppoa, vaikka miten eläisimmekin johdatuksen suojissa. Meillä kaikilla on omat ristimme kannettavana. On hyvä muistaa, ettemme koskaan voi tietää, miten painavaa ristiä toinen harteillaan kantaa, kaikki ei aina näy välttämättä ulospäin, hän muistuttaa.
Kroonisesti selkäsairaana Turunen ei pysty ajamaan autoa eikä istumaan nopeasti kiihdyttävän ja jarruttavan paikallisbussin kyydissä. Istuminen sattuu, mutta niin sattuu seisominenkin. Koska autolla kulkeminen on mahdotonta, on Turunen tullut tutuksi joka paikkaan pyöräilevänä pappina.
– Välillä huvittaa ja jopa vähän ärsyttää se, että pyöräilystäni tehdään niin suuri numero. En pyöräile joka paikkaan pelkästään sen takia, että ajattelisin ilmastoa, pyöräilen siksi, että en pysty liikkumaan paikasta toiseen muulla tapaa, hän napauttaa.
Turusen on ollut pakko opetella myös itsemyötätuntoa ja armollisuutta, sillä jatkuvasti läsnä oleva kipu väsyttää ja vie voimat. Vaikka ulkopuoliset näkevät Turusen leveän hymyn ja lempeät silmät, näkee Turunen itse peilistä kivun väsyttämät kasvot.
– Huomaan miettiväni, mitä muut mahtavat minusta ajatella. Että enkö osaa pitää itsestäni huolta, kun olen näin väsyneen näköinen. Todellisuudessa liikun niin paljon kuin pystyn, sillä paikallaan oleminen tekee kipeää. Liikun myös siksi, että pysyisin mahdollisimman hyvässä kunnossa, jotta jaksan näiden kipujeni kanssa.
Kipu opettaa myös luopumaan. Turunen on joutunut miettimään, miten jaksaa työssään kampuspappina.
– Rakastan työtäni, mutta miten pystyn olemaan läsnä, jos itse en voi hyvin? Entä kriisitilanteessa, enhän voi sanoa, että palataan tähän kuolemantapaukseen ensi viikolla, kun nyt en kykene. On todella kipeää kohdata todellisuus ja hyväksyä, etteivät mieli ja keho pysty tekemään yhteistyötä, hän pohtii.
Kaikista elämän käänteistä, kivuista, huolista ja murheista huolimatta Turunen ei ole koskaan vaipunut itsesääliin. Hän ei valita menneisyydestään eikä tämän hetken säryistään. Hän ei ole katkeroitunut, vaan puhuu elämästään realistisen lempeästi. Elämä on parasta ja kauneinta juuri nyt.
– Jostain syystä olen tarvinnut tällaisen polun muistuttamaan siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, hän summaa.
Kesäinen metsä hehkuu vihreän eri sävyjä. Puiden oksat ja lehdet muodostavat metsäpolun kulkijalle paahteelta suojaavan pesän. Se on hyvä, sillä haastattelun aikana lämpötila on noussut jälleen tälle kesälle ominaisiin lukemiin. Turunen sanoo olevansa metsässä jo toistamiseen saman päivän aikana. Aamulla, heti päivän alkajaisiksi, hän oli tehnyt rauhallisen meditatiivisen kävelylenkin, miettinyt omiaan ja rukoillutkin, kuten hän usein metsässä tekee.
– Metsä on sielunmaisemani, kotini ja kirkkoni. Se rauhoittaa, jos käyn ylikierroksilla ja se virkistää, jos olen väsynyt. Olen viihtynyt metsässä koko ikäni, sillä siellä saan olla yksin omien ajatusteni ja Jumalan kanssa. Työni on niin sosiaalista ja sisältää paljon hälinää ja vilskettä, siksikin minun on välillä pakko päästä metsän rauhaan ja hiljaisuuteen, hän kertoo.
Paino vaihtuu jalalta toiselle ja Turunen myöntää, että selkää särkee. Paikallaan istuminen haastatteluhetken ajan on vaatinut veronsa ja mieli ja kroppa kaipaavat jo syvemmälle metsäisille poluille juoksemaan kipua karkuun. Juoksu- ja kävelylenkkipolkujaan Turunen ei suunnittele, vaan antaa kehon kertoa, mitä se juuri sillä hetkellä tarvitsee. Välillä se on rauhallinen kävelytuokio, välillä kiivas juoksulenkki.
– Lähden etenemään ja annan jalkojeni viedä. Sitten on ihanaa yllättyä ja todeta, että jaahas, tällaiselle polulleko jalat minut tänään ja tällä kertaa veivät. Olen elänyt elämääni johdatuksen suojissa, ja johdatukseen luotan myös metsälenkillä.
Tätä et tiennyt Sonjasta
Sonja Turunen on syntynyt Turussa 45 vuotta sitten ja elänyt valtaosan elämästään naapurikunnassa Liedossa.
Hän on työskennellyt kampuspappina 10 vuotta. Koska Turunen on ainoa kampuspappi Lahden seudulla ja hän on myös oppilaitosten henkilöstöpappi, kuuluu hänen toiminta-alueeseensa yhteensä noin 20 000 opiskelijaa ja henkilökunnan edustajaa.
Turunen on toiminut myös kahdeksan vuotta seurakuntapappina ja kahdeksan vuotta suntiona.
Turunen on asunut Lahdessa kymmenen vuotta ja kokee viimein lahtelaistuneensa. Hän sanoo pitävänsä erityisesti siitä, että täällä voi keskustassakin karata helposti metsäpoluille. Lisäksi kaupunki on sopivan kokoinen ilman autoa liikkuvalle.
1.Vapaa-aikanaan Sonja tekee mielellään käsitöitä, lukee, käy hiljaisuuden retriiteissä ja hoitaa puutarhaansa. Hänestä on ihanaa ajaa nurmikkoa paljain jaloin ja tuntea nurmikko varpaiden alla.
2.Sonja lukee päivittäin Raamattua, hän sanoo, että se on todellinen aarreaitta. Hän luottaa vahvasti johdatukseen elämässään.
3.Sonja on rakastanut kirjoittamista siitä lähtien, kun kummiksi päätynyt opettaja tämän tärkeän taidon hänelle opetti. Parhaillaan tekeillä on hengellinen lastenkirja. Ensimmäisestä, nelisivuisesta kirjasta, onkin jo lähes neljäkymmentä vuotta.
4.Lapsuuden ystäviltään Sonja on kuullut, että leikeissä Sonja otti mielellään papin roolin. Sonja piti puheet ja lauloi laulut siunatessaan kuolleet linnut, hiiret ja oravat leikkimökin taakse. Sitä ennen hän oli kaivanut haudan valmiiksi hautaushetkeä varten.
– Leikeissä olin pappi ja suntio, vaikka en edes lapsena tiennyt koko ammattien olemassaolosta.