Hyvinvointia taiteesta – Terhi Kaakinen: "Taiteella on itseisarvo myös seurakuntien tiloissa"
Kuvataiteilija Terhi Kaakinen paukutti nuorena Raamatulla päähän, kunnes huomasi, ettei se ole uskoa, vaan pelkoa.
Kuvanveistäjä Terhi Kaakisen perheen olohuoneessa on väljää. Se on oikeastaan mainittava, koska muuten vierailija saisi aivan väärän kuvan siitä, miltä taiteilijan kotona näyttää.
– Ajattele, että lähes 10 veistosta on yleensä olohuoneessa. Täällä on nyt tosi harvaa, Kaakinen naurahtaa.
Tytär onkin sanonut, että Kaakisten perheessä äiti on se, joka sotkee. Äiti suhtautuu asiaan lempeästi. ”Sotkemisen” tuloksena hän istuu nyt ruokapöydän ääressä tyytyväisenä tämänhetkiseen työtilanteeseensa.
– Taiteen saralla minulla on nyt tosi kiva tilanne.
Tyhjän olohuoneen selittää se, että Kaakisella on käynnissä näyttely Hämeenlinnan kaupunginkirjaston lastenosastolla, jossa kävijöitä ilahduttaa 13 puuveistosta. Haastatteluhetkellä käynnissä oli myös ryhmänäyttely Karisman kauppakeskuksessa Lahdessa.
Kaakinen aloitti Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahaston myöntämän vuosiapurahakauden elokuussa.
Taiteilija on luonnostellut julkisia veistoksia niin Päijät-Hämeen keskussairaalaan kuin Nastolan Rakokiven rakenteilla olevaan monitoimitalon ruokalaan. Olohuoneessa seisoskelee yksi isompi hahmoluonnos. Kädessä voi keinuttaa pienoismallia tytöstä, joka kasvaa keinuineen vielä yli kaksimetriseksi.
Kaakinen haluaa mielellään näyttää teoksiaan muuallakin kuin gallerioissa, siis oikeastaan siellä, missä ihmiset muilla asioilla liikkuvat. Siihen on toimeentuloon liittyvä syy.
– Suomessa on ongelma, että täällä pidetään hyvinkin paljon näyttelyitä, joissa maksetaan kaikille muille työntekijöille, paitsi taiteilijoille, joiden teoksia tullaan katsomaan.
Se ei kuulosta oikeudenmukaiselta, ja taiteilijan onkin sanottava ääneen melkoinen itsestäänselvyys:
– Mielestäni taiteilijalle pitää maksaa korvausta siitä, että hän näyttää teoksiaan eikä niin, että taiteilija maksaa itsensä sen vuoksi kipeäksi, Kaakinen tiivistää.
Kaakisen mielestä tilanne on parantunut taidemuseoissa.
Taiteen edistämiskeskus julkaisi taannoin reilun taiteen manifestin, jossa kampanjoidaan sen puolesta, että kaikille taiteilijoille korvattaisiin heidän työskentelystään.
Näyttelyn vieminen kirjastoon ei vielä ratkaise ongelmaa, mutta niissä näyttelytilasta ei ole peritty maksua. Lisäksi Kaakiselle on käynyt vielä niin hyvin, että kahdessa näyttelyssä on pidetty veistoksista niin paljon, että niitä on ostettu pysyvästi asiakkaita ilahduttamaan.
Niinpä Kaakisen teoksen viereen kömpii nykyään yhä useampi lapsi lukemaan kirjaa ja niiden äärellä joku pikkuinen on oppinut sanomaan uuden sanankin: “puuveistos”.
Keravalla lapset saivat jopa itse vaikuttaa, mikä teos ostettiin. Siitä järjestettiin äänestys.
Terhi on kanttorin tytär, joka asui Kärkölässä lapsuutensa. Isä työskenteli Kärkölän seurakunnassa ja tytär lauloi seurakunnan lapsikuorossa.
– Tavallaan minulla on lämmin ja kotoisa fiilis kirkosta. Rukoilen edelleen, se on sellainen turva. Sellainen lapsenusko on säilynyt, hän sanoo.
– Minusta on myös yhä mukavaa laulaa yhdessä toisten kanssa virsiä, vaikka kaikkia jumalanpalveluksen osa-alueita en ihan ymmärräkään. Tyylilajina nautin enemmän iloisemmasta gospelista.
Teininä hän sanoo olleensa “lakihenkinen” uskovainen. Tutuksi tulivat Kansanlähetyksen nuortenkesät ja rippikoulu.
– Olen ollut itse silloin Raamatulla päähän -paukuttaja, kun pelkäsin, että joku läheinen joutuu helvettiin. Ei ihmisten kuuluisi toisiaan väkisin sillä tavalla käännyttää. Se ei ole silloin uskoa, vaan pelkoa.
– Uskontoa ei pitäisi myöskään käyttää kenenkään ihmisoikeuksien polkemiseen. Ihmisen tehtävä ei ole tuomita toista.
Se, että Kaakisesta tuli taiteilija, ei liity uskontoon tai kirkkoon. Tietyssä mielessä nämä kaksi asiaa ovat kulkeneet hänen elämässään aina omia polkujaan, vaikka ne Lahdessa sittemmin jossain määrin yhdistyivätkin seurakuntayhtymän taidetoimikunnassa.
– Pienestä pitäen olen piirtänyt tosi paljon. Se on tosi paljon luonnollista minuna olemista. Saatoin joskus teininä havahtua yöllä, että, oho, kello on 4, ja olen yhä maalaamassa.
Lukion jälkeen nuori nainen lähti Pekka Halosen akatemiaan Tuusulaan ja asui sinä aikana kolme vuotta Järvenpäässä. Sieltä hän pääsi Taideinstituuttiin Lahteen 2001 ja valmistui 2006.
Kesken Taideinstituutin opintoja syntyi lapsi.
– Vuosikurssimme aloitti trendin, että porukka alkoi saada lapsia. Meidänkin vuosikurssille kolme opiskelijaa sai lapsen kesken opintojen – yksi jopa kaksi lasta.
Kaakinen tuli Lahteen taidemaalarina, mutta mukaan tuli puunveisto orimattilalaisen taiteilijan Tapani Kokon pitämän puunveistokurssin jälkeen vuonna 2003.
– Puu jotenkin kolahti heti materiaalina. Ensimmäinen työ oli tosi kömpelö, mutta sitten alkoivat tulla jo ideat puuveistoksina, hän muistelee.
– Puu on siitä kiva materiaali, että se ei ole ongelmajätettä, jos työ menee pilalle. Se maatuu tai sen voi polttaa.
Niin ei tosin ole koskaan vielä käynyt, että Kaakisten takassa palaisi viikonloppuna äidin viikolla pieleen menneet työt.
– Mokailut pystyy aika hyvin korjaamaan, niin ei tarvitse aloittaa kovin usein alusta koko työtä. Osia pystyy myös hyödyntämään uudestaan toisissa töissä. Tuntuisi brutaalilta tuhota niitä, vaikka säilytys ei ole ihan hirveän helppoa.
Sattumoisin tässä perheessä autotallissa ei ole autoa, vaan jättimäiset puiset lastenvaunut. Ne olivat Kaakisen opinnäytetyö.
Vaikka Kaakinen ei ole juuri tehnyt maalauksia puusta innostuttuaan, taidemaalarin tausta kuitenkin näkyy värikkäissä veistoksissa. Opiskeluaikainen äidiksi tulo ei voinut olla vaikuttamatta Kaakisen töihin, joissa lapsihahmot seikkailevat, haaveilevat ja ihmettelevät.
– Vanhin tytär on sanonut, että häntä saa käyttää mallina, jos se ei näytä häneltä. Nyt on sitten alkanut tulla ystävienkin lapset tähän mukaan, kuvanveistäjä nauraa.
Nuorimmassa lapsessa tämä on puolestaan aiheuttanut hieman mustasukkaisuutta, kun mallina on muu kuin äidin oma lapsi.
Lahden Kittelässä perheineen asuvan Kaakisen lapsuudenkodissa oli kissa, koira ja kuusi marsua. Ystäväperheellä oli lampaita ja lehmiä.
– Se oli rikkaus. Sellainen maailma on minulle ihan tuttua. Toki siellä tulee yhä kotoisa olo, kun sinne menee, mutta en enää takaisin muuttaisi. Olen sillä tavalla kaupunkilaistunut ja tykkään siitä, että kävellen pääsee kahvilaan, jos haluaa.
– Lisäksi täällä on sellaista yhteisöllisyyttä, jota en ole missään muualla asuessani kohdannut. Jo ensimmäisestä viikkona, kun tänne muutimme, tuli naapureita kyselemään, että haluanko tulla järkkäämään jotain. Aluksi järkkäsimme pientä lastentapahtumaa.
Sen jälkeen Anttilanmäen-Kittelän alueen toiminta on huipentunut isoksi kyläjuhlaksi viime vuoden syksyllä ja valintaan Päijät-Hämeen vuoden kyläksi.
Kaakinen oli myös yksi niistä, jotka olivat järjestämässä Uudenmaakadun älypyörätietyömaan kupeessa kuusten mielenosoitusta.
– On ollut olo, että voimme vaikuttaa asioihin yhdessä. Saatiin pelastettua se kuusirivistö. Tuntuu oudolta, että ympäristöpääkaupungissa kaadetaan iso määrä kasvillisuutta ison väylän tieltä. Sinänsä sujuva pyörätie on kannatettava asia, mutta ihan vielä ei ole valjennut älypyörätien järkevyys.
Lahden seurakuntayhtymän taidetoimikunnassa Kaakinen on ollut jo 10 vuotta. Toimikunta ottaa kantaa siihen, millaista taidetta seurakuntien tiloihin laitetaan. Seurakunnat hankkivat taidetta, mutta niitä saadaan myös lahjoituksina. Osa ehdokkaista tulee torjutuksi.
– On jouduttu toteamaan, ettei jotain teosta voi laittaa mihinkään esille. Muistan esimerkiksi teoksen, jonka todettiin olevan ahdistava ja pelottava eikä tarpeeksi pitkälle viety.
Kaakinen ei puhuisi seurakunnallisesta taiteesta tai oikeastaan hän sanoo, ettei tiedä, mitä se on, koska näkee, että taiteella on oma itseisarvonsa.
– Taide on joskus ollut valjastettu uskontoon. Minun mielestäni siihen aikaan ei kannata enää palata. Taiteen ei tarvitse olla valjastettu johonkin tehtävään eikä taiteen seurakunnan tiloissa tarvitse olla esimerkiksi raamattukuvitusta.
Siispä seurakunnan tiloissa olevan taiteen tulisi olla mahdollisimman laadukasta aivan yleisin kriteerein.
– Se edellä mennään, että mikä sopii johonkin julkiseen tilaan. Pyrkimys on kuitenkin, että ketään ei loukattaisi ja että se ei saa olla liian provosoivaa. Toisaalta taiteen tehtävä on herättää ajatuksia ja keskustelua, niin ei sen hissutteluakaan tarvitse olla.
Ennen kaikkea taiteen tulisi luoda hyvinvointia ympärilleen.
– Lapsuuden taidekokemukset vaikuttavat, miten siihen suhtautuu myöhemmin.
Musiikinharrastajasta ammattikuva-
taiteilijaksi
Terhi Kaakinen syntyi Kärkölässä vuonna 1979. Hän on valmistunut kuvataitelijaksi (AMK) Lahden ammattikorkeakoulun Taideinstituutista ja taidemaalariksi Pekka Halosen akatemiasta. Kaakinen on osallistunut töillään lukuisiin näyttelyihin ja opettaa Wellamo-opistossa kuvataidetta, puunveistoa ja elävän mallin piirustusta. Kaakinen on Lahden seurakuntayhtymän taidetoimikunnan jäsen. Hän asuu perheineen Lahdessa Kittelän alueella ja toimii aktiivisesti Anttilanmäen-Kittelän asukasyhdistyksessä. Hän on kolmen lapsen äiti.
Värikkäät puuveistokset ovat Terhi Kaakisen alaa, mutta tiesitkö hänestä tätä:
1 Hän on intohimoinen teenjuoja. Teejoulukalenteriin löytyi kotoa helposti eri maku jokaiseen luukkuun.
2 Terhi soitti oboeta 12 vuotta. Hän omistaa vieläkin oboen, mutta se vaatisi huoltoa. Lahden Gospelkuorossa hän lauloi pari vuotta, mikä oli hänen henkireikänsä, kun keskimmäinen lapsi oli vauva.
3 Terhi Kaakinen tanssi balettia kuusivuotiaasta kahdeksanteen luokkaan asti. Hän tanssii nykyään bailatinoa, joka on tosi palkitsevaa, kun oppii mahdottomalta näyttäviä tanssikuvioita.
4 Kaakinen myös joogaa ja hän osaa seistä päällään.