Kirs­ti Sep­pä­lä, 86, kä­ve­lee lä­hes päi­vit­täin Hei­no­lan har­ju­mai­se­mis­sa, joi­ta hän ra­kas­taa. Näi­hin mai­se­miin si­säl­tyy koko pit­kän elä­män kaa­ri: per­he, ys­tä­vät, työ, har­ras­tuk­set, ilot ja su­rut.

Iäk­kää­nä elä­mä on rau­hal­li­sem­paa, mut­ta yhä täyn­nä mer­ki­tys­tä ja ute­li­ai­suut­ta. Ke­vään seu­raa­mi­nen tuot­taa hy­vää miel­tä:

– Iloit­sen joka sil­mus­ta, Sep­pä­lä sa­noo.

Hei­no­lan mai­se­mis­sa on ke­vään mit­taan kul­ke­nut myös tam­pe­re­lai­nen tut­ki­ja­toh­to­ri Jari Pir­ho­nen, joka ural­laan on omis­tau­tu­nut van­hus­ten hy­vin­voin­nil­le mo­nel­la eri ta­sol­la: en­sin kol­me­kymp­pi­se­nä lä­hi­hoi­ta­ja­na van­hus­työs­sä, sit­ten pa­neu­tu­en ai­hee­seen väi­tös­kir­jas­saan sekä sen jäl­kei­ses­sä tut­ki­mus­työs­sään. Vii­me vuo­si­na Pir­ho­nen on teh­nyt myös va­paa­eh­tois­työ­tä Ar­vo­kas van­huus AR­VA ry:ssä, jota hän it­se on ol­lut pe­rus­ta­mas­sa.

Pir­ho­nen luon­neh­tii it­se­ään elä­män ih­met­te­li­jäk­si, jota van­hus­ten hy­vin­voin­nin ky­sy­myk­set al­koi­vat pu­hu­tel­la jo lä­hi­hoi­ta­ja-ai­koi­na, kun hän työs­ken­te­li eri­lai­sis­sa hoi­va­yk­si­köis­sä.

– Pit­kä­ai­kais­hoi­to on etii­kan la­bo­ra­to­rio, jos­sa tu­le­vat kirk­kai­na nä­ky­viin kaik­ki ih­mi­se­lä­män il­mi­öt ku­ten val­lan­käyt­tö ja tasa-ar­vo, hän sa­noo.

Van­hus­ten koh­taa­mi­sen myö­tä Pir­ho­sel­le avau­tui koko elin­kaa­ren ar­vok­kuus, mut­ta sa­mal­la hän näki, et­tei van­hus­ten ase­ma ol­lut koh­dal­laan. Eten­kin pit­kä­ai­kais­hoi­dos­sa he tun­tu­vat usein jää­vän syr­jään omas­ta elä­mäs­tään, kun kes­ki­öön nou­see hoi­va­or­ga­ni­saa­ti­on te­ho­kas pyö­rit­tä­mi­nen. Si­vuo­saan uh­kaa jää­dä se, mikä iäk­kään elä­mäs­tä te­kee hy­vää:

– So­si­aa­li­set suh­teet. Mie­le­käs te­ke­mi­nen. Osal­li­suus, kuu­lu­mi­nen jo­hon­kin. Tun­ne, et­tä voi mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan it­se vai­kut­taa elä­mään­sä, Pir­ho­nen lu­et­te­lee.

Nämä hy­vän van­huu­den pe­rus­pi­la­rit Kirs­ti Sep­pä­lä tun­nis­taa omas­sa elä­mäs­sään ja iloit­see niis­tä.

Tär­kei­tä ih­mis­suh­tei­ta ovat omat po­jat ja hei­dän jäl­ke­läi­sen­sä. Las­ten­las­ten kans­sa lei­vo­taan kar­ja­lan­pii­ra­koi­ta ja ju­tel­laan. Myös rak­kaat ys­tä­vät ovat tär­keä voi­man­läh­de.

Tun­ne osal­li­suu­des­ta, yh­teen­kuu­lu­vuu­des­ta ja oman nä­köi­ses­tä elä­mäs­tä mer­kit­see Sep­pä­läl­le pal­jon. Hän tun­tee kii­tol­li­suut­ta sii­tä, et­tä voi yhä asua omas­sa ker­ros­ta­lo­ko­dis­saan, lait­taa ruo­kaa ja hoi­taa ar­ki­sia asi­oi­taan. Yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­ne voi­mis­tuu, kun saa ko­kea ole­van­sa per­heel­leen tär­keä. Mie­lek­kyy­den ko­ke­mus syn­tyy sy­ven­ty­mi­ses­tä omiin kiin­nos­tuk­sen koh­tei­siin. Sep­pä­lä lu­kee kir­jo­ja ja leh­tiä, seu­raa uu­ti­sis­ta maa­il­man ta­pah­tu­mia, as­kar­te­lee ja te­kee kä­si­töi­tä.

– Pää­si­äi­sek­si ku­doin lap­sen­lap­sil­le ti­pu­ja, joi­den si­sään pii­lo­tin pää­si­äis­mu­nia. Olen ai­na naut­ti­nut täl­lai­ses­ta leik­ki­mie­li­syy­des­tä, Sep­pä­lä ker­too.

Kun hy­vän van­huu­den pe­ru­sa­si­at ovat kun­nos­sa, se aut­taa jak­sa­maan myös pit­kän iän mu­ka­naan tuo­mat su­rut ja vas­toin­käy­mi­set. Sep­pä­lä jäi les­kek­si rei­lut kym­me­nen vuot­ta sit­ten, ja pit­kä­ai­kais­sai­rauk­si­a­kin hä­nel­lä on mon­ta.

– Olen sil­ti hir­ve­än tyy­ty­väi­nen olo­ti­laa­ni, hän sa­noo.

– Kai­kes­sa en pys­ty toi­mi­maan sa­mal­la ta­voin kuin en­nen, mut­ta hy­väk­syn sen. Se kuu­luu van­huu­teen.

Kirs­ti Sep­pä­lä muis­te­lee, et­tä hä­nen nuo­ruu­des­saan iäk­käät oli­vat lu­jem­min osa per­he­kun­taa ja asui­vat­kin usein las­ten­sa per­hei­den kans­sa. Ny­kyi­sin van­hat asu­vat use­am­min eril­lään, ja moni ko­kee yk­si­näi­syyt­tä.

– It­se en kär­si yk­si­näi­syy­des­tä, mut­ta toki vä­lil­lä on hil­jai­sia het­kiä, jol­loin ikä­vöin edes­men­nei­tä rak­kai­ta, hän ker­too.

Iäkkäänä elämä on rauhallisempaa, mutta yhä täynnä merkitystä ja uteliaisuutta. Kevään seuraaminen tuottaa hyvää mieltä. ”Iloitsen joka silmusta”, sanoo Kirsti Seppälä. Kuva: Markku Lehtinen

Markku Lehtinen

Sep­pä­lä on huo­man­nut, et­tä iäk­käis­tä pu­hu­taan jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa usein kuin ra­sit­tee­na.

– Van­huus on hil­jai­nen lei­ma. Her­käs­ti sa­no­taan, et­tä ”olet niin van­ha”. Tu­lee mie­leen, et­tä ote­taan­ko van­ha to­sis­saan. Te­hok­kuus, val­ta ja raha tun­tu­vat ole­van tär­ke­äm­piä kuin yk­si­löt ja ih­mi­set, Sep­pä­lä miet­tii.

Myös Jari Pir­ho­sen tut­ki­mus­työs­sä on tul­lut esiin, et­tä yh­teis­kun­nan asen­ne van­huut­ta koh­taan on vi­nou­tu­nut.

– Van­huus on hu­kas­sa, hän sa­noo suo­raan.

Van­hat ni­pu­te­taan her­käs­ti yh­dek­si jou­kok­si, ku­lu­e­räk­si. Pir­ho­nen nä­kee sen ole­van län­si­mai­sen uus­li­be­ra­lis­ti­sen ajat­te­lun seu­raus­ta. Jos jo­kai­nen on oman on­nen­sa sep­pä, ei elä­män hau­rau­del­le ja kuo­le­mal­le ole si­jaa. Se on kui­ten­kin har­haa.

– Vain sil­män­rä­päys, ja olen it­se­kin van­ha. Näi­tä kan­nat­tai­si jo­kai­sen miet­tiä, Pir­ho­nen sa­noo.

– Usein ky­sy­tään, on­ko meil­lä va­raa hoi­taa ih­mi­siä kun­nol­la. It­se ky­syn, on­ko meil­lä va­raa ol­la hoi­ta­mat­ta. Me huk­kaam­me ih­mi­syy­tem­me, el­lem­me huo­leh­di kai­kis­ta sa­mal­la ta­voin. Ih­mi­sel­lä ei ole maa­il­mas­sa mi­tään muu­ta kuin toi­nen ih­mi­nen.

Van­hus­ten hoi­van krii­si on ol­lut niin il­mei­nen, et­tä tätä ny­kyä moni pel­kää van­he­ne­mis­ta. On syn­ty­nyt mie­li­ku­va ny­ky­a­jan huu­to­lai­suu­des­ta, tois­ten ar­moil­le jää­mi­ses­tä. Pa­him­mil­laan se voi tar­koit­taa so­si­aa­lis­ta kuo­le­maa eli liu­ku­mis­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ul­ko­puo­lel­le.

Pir­ho­sen tut­ki­mus­työs­sä on väi­tös­kir­jas­ta saak­ka kul­ke­nut mu­ka­na tee­ma, jota voi­si kut­sua kris­til­li­sel­lä ter­mil­lä ar­mok­si. Se osoit­taa iäk­kään ja­ka­mat­to­man ih­mi­sar­von ja hä­nen hy­vin­voin­tin­sa tär­key­den.

Ar­mon tee­ma tuli en­tis­tä­kin nä­ky­väm­mäk­si, kun Pir­ho­nen väi­tök­sen­sä jäl­keen ryh­tyi opis­ke­le­maan myös te­o­lo­gi­aa.

– Sil­le oli kak­si syy­tä. En­sin­nä­kin omaa tut­ki­mus­työ­tä­ni var­ten on hyvä tun­tea us­kon pe­ru­sa­si­at, sil­lä hen­gel­li­syys on mo­nel­le iäk­kääl­le yk­si tär­keim­mis­tä hy­vin­voin­nin läh­teis­tä. Toi­sek­si mi­nus­ta tun­tuu mu­ka­val­ta aja­tus, et­tä oli­sin jos­kus li­pe­rit kau­las­sa vaik­ka­pa Kouk­ku­nie­men van­hain­ko­din pap­pi­na, hän sa­noo.

– Tut­ki­ja­na olen ta­val­laan saar­nan­nut ar­mos­ta jo pit­kään.

Pa­pin työ­hön Pir­ho­nen on saa­nut tun­tu­maa Hei­no­las­sa, jos­sa hän on vii­me vii­kot ol­lut te­o­lo­gi­har­joit­te­li­ja­na. Te­o­lo­gi­an opin­not an­ta­vat ai­nek­sia myös hä­nen ge­ron­to­lo­gi­an alan tut­ki­muk­sel­leen:

– Kun teen gra­dua muis­ti­sai­rai­den hen­gel­li­syy­des­tä, suun­nit­te­len sa­mal­la ai­hees­ta myös tie­teel­lis­tä ar­tik­ke­lia.

Hy­vän van­huu­den edel­ly­tyk­set voi­vat al­kaa to­teu­tua en­tis­tä pa­rem­min, kun taak­ka­pu­he jä­te­tään taak­se ja läh­tö­koh­dak­si ote­taan ih­mi­nen, hä­nen hy­vin­voin­tin­sa. Sil­loin iäk­käät nou­se­vat nä­ky­viin ai­nut­laa­tui­si­na yk­si­löi­nä toi­vei­neen ja tar­pei­neen. Jari Pir­ho­nen to­te­aa, et­tä näi­den ar­vo­jen pi­täi­si ol­la kai­ken pe­rus­ta myös pit­kä­ai­kais­hoi­dos­sa. Tar­vi­taan riit­tä­väs­ti re­surs­se­ja ja hoi­ta­via kä­siä, mut­ta myös hy­vää joh­ta­mis­ta ja oi­ke­an­lais­ta asen­net­ta:

– Ajat­te­lem­me­ko, et­tä van­huk­set asu­vat työ­pai­kal­lam­me, vai toi­sin päin: et­tä olem­me töis­sä hei­dän ko­to­naan?

Pir­ho­sen mu­kaan hyvä van­huus si­säl­tää ai­nek­sia koko elä­män var­rel­ta. Van­huu­den voi­kin aja­tel­la al­ka­van jo täs­sä ja nyt, iäs­tä riip­pu­mat­ta.

Kirs­ti Sep­pä­lä to­te­aa, et­tei van­he­ne­mis­ta vas­taan hyö­dy­tä ka­pi­noi­da. On pa­rem­pi ot­taa se vas­taan luon­nol­li­se­na vai­hee­na elä­män syk­lis­sä.

– Luo­tan elä­mään, us­kon suu­rem­paan.

”Onko meillä varaa olla hoitamatta ihmisiä kunnolla? Me hukkaamme ihmisyytemme, ellemme huolehdi kaikista samalla tavoin”, sanoo tutkija Jari Pirhonen. Kuva: Markku Lehtinen

Markku Lehtinen