Lahden seurakuntien ympäristötoimikunta vieraili seurakuntien metsissä Nastolassa elokuussa. Arrakosken laavun ympärillä oleva palsta voisi toimikunnan mielestä jäädä kokonaan harventamatta. Kuvassa edessä toimikunnan jäsen Esko Sutela ja Päijät-Hämeen Metsänhoitoyhdistyksen metsäasiantuntija Tarja Heinonen. Kuva: Teemu Leppänen
Teemu Leppänen
Iso osa kirkon metsistä hakkuuiässä – nykyisillä hakkuumäärillä hiilivarastot hupenevat
Luonnonvarakeskus laski kirkon metsien hiilensidontakyvyn. Hakkuilla hiilivarastot hupenevat ja vääränlaisella puunkasvatuksella metsät maapohjineen voivat muuttua päästölähteeksi. Suomen metsäpinta-alasta noin 0,7 prosenttia on kirkon omistuksessa.
Helmikuussa 2019 hyväksyttiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusi energia- ja ilmastostrategia, jonka mukaan kirkko on sitoutunut sekä kansalliseen että kansainväliseen työhön ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Hanke kantaa nimeä Hiilineutraali kirkko 2030.
Osana pitkää projektia Kirkkohallitus teetti Luonnonvarakeskuksella (Luke) tämän vuoden huhtikuussa maanlaajuisen selvityksen seurakuntien metsien tilasta hiilivarastoina ja -nieluina. Tuoreiden tulosten myötä kirkon on helpompi löytää kehityksen kohteensa ja lähteä suuntaamaan kohti hiilineutraalia tulevaisuutta.
Luken laskelmissa oli mukana yhteensä noin 130 000 hehtaarin alue, joka kattaa noin 80 prosenttia kaikista seurakuntien omistamista metsistä. Kirkonseutu-lehden levikkialueelta mukana laskelmissa olivat Lahti, Heinola, Hollola ja Tainionvirta. Lisäksi Päijät-Hämeestä on mukana Orimattila.
Tulosten mukaan nykyisillä hakkuumäärillä hiilivarasto kasvaa laskennallisesti 22 Suomen seurakunnalla, yhdellä pysyy samana ja lopuilla pienenee. Luku on matala, sillä laskelmat tehtiin yhteensä 230 seurakunnan mailta.
Heinolan seurakunnalla on Luonnonvarakeskuksen metsäselvityksessä mukana olleista seurakunnista suurin hehtaarikohtainen hiilivarasto Päijät-Hämeessä. Hollolan seurakunnalla on eniten metsää ja näin ollen suurin kokonaishiilivarasto. Hiilivaraston lisääntyminen tai hupeminen on laskennallinen, eikä kerro yksittäisten seurakuntien päätöksistä hakata metsää. Kuva: Teemu Leppänen
Teemu Leppänen
Hämeen elinkeino- liikenne- ja ympäristökeskuksen johtavan asiantuntijan Eira Rosberg-Airaksisen mielestä suora tilastojen katseleminen on kuitenkin ongelmallista monestakin syystä.
– Iso osa seurakuntien omistamista metsistä on juuri nyt hakkuuiässä, jolloin hiilivarastot luonnollisesti hupenevat. Muutamien vuosien päästä, kun tarpeelliset hakkuut on suoritettu, nielut alkavat vähitellen kasvaa.
Suomessa Päijät-Hämeen metsäalueet kasvavat Rosberg-Airaksisen mukaan nopeimmin. Syitä ovat suotuisa ilmasto, kasvusto sekä maaperä, jossa on paljon kivennäisaineita.
Seurakuntien välistä vertailua ei Rosberg-Airaksisen mielestä pitäisi tehdä, koska Hiilineutraali kirkko 2030 on yhteinen hanke ja aikanaan pappiloiden mukaan jaettujen metsäalueiden lähtökohdat ovat olleet nykyvertailun valossa epäreilut.
– Esimerkiksi Pohjanmaan turvealueiden metsät aiheuttavat päästöjä, joihin on hyvin hankala vaikuttaa.
Metsät peittävät suurta osaa Suomen pinta-alasta, joten ne ovat tärkeä maankäyttömuoto. Monella herää varmasti ajatus siitä, voisimmeko vain ottaa käytöön lisää hiilinieluja, kun niiden positiivinen vaikutus ympäristölle vaikuttaa olevan itseisarvo. Siihen liittyen Rosberg-Airaksinen huomauttaa, ettei metsäteollisuus nykytilassaan pysty tätä toteuttamaan.
– Metsille on muutakin käyttöä kuin hiilen varastoiminen. Tällä hetkellä puuta käytetään harmittavan paljon lyhytikäisiin tuotteisiin, kuten selluun. Esimerkiksi hirsitalot ovat pitkäikäisiä, ja niiden rakentaminen olisi suositeltavaa.
Vaikka seurakuntien toiminta on laajalti vähäpäästöistä, aina voi karsia jotain pois. Suurin osa kirkon päästöistä aiheutuu lukuisten rakennusten lämmityskuluista. Rosberg-Airaksinen alleviivaa, että hiilijalanjäljessä näkyy merkittävästi, mistä sähkö on ostettu ja miten se on tuotettu. Sama pätee myös käytössä oleviin vuokratiloihin.
– Toki sähkönhankinnassa on oltava ympäristökriteerejä, ja miksei myös jätehuollossa. Niillä tilannetta ei kuitenkaan yksinään ratkaista.
Tarvittava lämmitys on aika lailla suoraan verrannollinen seurakunnan alueen ilmastoon. Hangossa tarvitaan vähemmän lämmitystä vuoden aikana kuin Inarissa, mikä on yksi osoitus jälleen siitä, miksi tulee taistella yhdessä koko kirkkona eikä vain aluekohtaisesti.
Lahden seurakuntien omistamalla Anttilan tilalla Nastolassa tehtiin viime vuonna päätehakkuu. Tänä vuonna elokuussa kaivinkone teki maapohjaan mättäitä istutettaville koivuntaimille. Kuva: Teemu Leppänen
Teemu Leppänen
Jos vuonna 2030 kirkko on saavuttanut asettamansa tavoitteen, ei Rosberg-Airaksisen mukaan voi vain laiskistua hyvin tehdystä työstä. Hän kuvaa hiilineutraaliutta välitavoitteena, jonka saavuttaminen on itse asiassa helppoa ottaen huomioon, mitä tuleman pitää.
– Pystymme noin sadan vuoden ajan lisäämään vuosittaista hiilinielua. Sen jälkeen huomio kiinnittyy varastoista huolehtimiseen. Siinä välissä on suoritettava tärkeä ja haastava tehtävä: jo aiemmin päästettyä hiilidioksidia tulisi kerätä pois mahdollisimman paljon.
Hän kuitenkin jatkaa toiveikkaana.
– Onneksi ollaan menossa siihen suuntaan, että hiilivarastojen merkityksestä ymmärretään kansallisesti yhä enemmän. Oma toiveeni olisi, ettei hiilinieluihin luotettaisi sokeasti, sillä nekin vaativat asiantuntevaa ja tarkkaa hoitoa toimiakseen pitkään.
Lahden seurakuntien Arrakosken metsään on istutettu kuusentaimia. Ainakaan toistaiseksi aluetta ei ole harvennettu, joka helpottaisi kuusten kasvua. Kuva: Teemu Leppänen
Teemu Leppänen
Kirkon huhtikuussa antamassa tiedotteessa kerrotaan, että tavoitteiden saavuttamiseksi tulee kiinnittää erityistä huomiota maaperän hiilivaraston säilyttämiseen. Tällä tarkoitetaan Kirkkohallituksen maankäyttöpäällikkö Harri Palon mukaan sitä, että kaikissa metsänhallintotoimenpiteissä on huolehdittava, että puuston pinta-ala ei kasva maaperän kustannuksella.
– Vaikka kasvattaisimme puustoa, niin jos teemme sen tavalla, joka vähentää metsien maaperän runsaita hiilivarastoja, metsä voi pahimmillaan muuttua nielun sijasta päästökohteeksi.
Palo toimi koko projektin ajan kirkon yhteyshenkilönä, joka auttoi Lukea seurakuntakohtaisissa metsävaratiedoissa, joita ei julkisista palveluista ollut löydettävissä.
– Minun tehtäväni oli lähestyä seurakuntia ja niiden metsäsuunnitelmia, jotta saatiin niin laaja otos kuin vain oli mahdollista.
Kun tällaisia tietoja ei ennen ole monessa seurakunnassa juurikaan tarvittu, kaikkea informaatiota ei saatu hankittua aikataulullisista ja rahallisista syistä tarpeeksi nopeasti.
Palon mukaan projektin oli tarkoitus valmistua kokonaisuudessaan vuonna 2020, mutta jotta mittaukset saatiin oikeellisiksi ja julkaistavaan muotoon, jouduttiin odottamaan tämän vuoden huhtikuuhun asti. Myös alueelliset puutteet, kuten Asikkalan puuttuminen tilastoista, ovat selitettävissä tällä.
– Jotta olisimme saaneet kaiken listattua, jokaisen seurakunnan tilatiedot olisivat täytyneet olla täydellisesti ajan tasalla. Tämän lisäksi seurakuntien, joiden tietoja ei julkisissa palveluissa näkynyt, metsäsuunnitelmien raportit olivat usein väärissä tiedostomuodoissa. Niiden muokkaaminen oikeiksi ei käytössä olleen budjetin myötä ollut mahdollista.
Kirkkojärjestyksen mukaan seurakunnilla täytyy olla metsänhoidon ammattiasiantuntijan laatima suunnitelma, jonka paikallinen kirkkovaltuusto sitten hyväksyy. Niiden on Palon mukaan oltava jatkuvasti ajan tasalla, joten niitä päivitetään yleisimmin viiden tai kymmenen vuoden välein.
Samaisessa Kirkkohallituksen tiedotteessa alleviivataan seurakuntien roolia metsäsuunnitelmien muodostamisessa. Ongelmaksi muodostuukin, miten kirkkovaltuuston jäsenet, jotka ovat lähteneet toimintaan mukaan useimmiten hengellisistä syistä, osaavat edes toivoa taikka suunnitella mitään omien metsiensä varalle. Palon mukaan ahdinkoon on tulossa helpotusta.
– Jos valtuustot eivät osaa toivoa mitään, metsäsuunnittelija tekee niin kuin itse parhaakseen näkee. Looginen jatkumo olisi tuottaa seurakunnille päätöksiä tukevia tietopaketteja. Ne ovat kuitenkin vielä lapsenkengissä.
Onneksi ei tarvitse pelätä, että vastuu olisi vain kirkolla. Se pystyy valtiotasolla hyvin vähään: Suomen metsäpinta-alasta noin 0,7 prosenttia on kirkon omistuksessa. Siitä huolimatta kirkon on kannettava vastuunsa, sillä se on valtakunnallisesti näkyvä tekijä ja sen esimerkkiä seurataan silmä kovana.