Jaana Sahamies tietää, että varjot elämässä eivät ole ikuisia. Masennuskausien jälkeen arki avautuu hänelle nyt valoisampana kuin pitkään aikaan.
Kevään kirkkaus tulvii Sahamiehen pariskunnan kodin isoista ikkunoista sisään. Auringonkeltaiset seinät tuntuvat vielä lisäävän valon vaikutusta, nopeasti edistyvän kevään tuntua. Ikkunoista avautuva näkymä takapihalle ja sitä reunustavaan metsään on Sahamiehille rakas. Samaisessa ”seikkailumetsässä” perheen nyt jo aikuiset lapset ovat leikkineet aikoinaan kesät talvet. Metsän takaa kulkevilla hiihtoladuilla ovat Jaana ja Juha, tuttavammin Jussi, sivakoineet kaksin pitkiä hiihtolenkkejä.
Pöydälle on katettu tarjolle pullia ja riisipiirakoita. Piirakat ovat seurakunnan lähetysihmisten leipomia, pulla puolestaan on Jussin pyöräyttämää.
– Jussi osaa leipoa parempaa pullaa kuin minä. Mokoma, Jaana Sahamies tuhahtaa lämpimän leikkisästi, osoittaen samalla tarjoilulautaselle aseteltuja säännöllisen kokoisia ja muotoisia, komean kauniita korvapuusteja.
Sahamiehen pappispariskunta on seurakuntaväen keskuudessa tuttu, sillä sekä Jaana että Jussi ovat molemmat tehneet pitkän työuran Nastolan seurakunnassa. Jussi jäi eläkkeelle kolmisen vuotta sitten ja on sen jälkeen toiminut omien sanojensa mukaan tyytyväisenä kodinhengettärenä samalla, kun Jaana jatkaa edelleen työelämässä.
– Olen osa-aikaeläkkeellä ja jaksan sen vuoksi töissä hyvin, hän kertoo.
Jaksaminen – se onkin ollut tärkeä aihealue Jaana Sahamiehen arjessa. Elämää kun ovat välillä varjostaneet niin työuupumuskaudet kuin masennusjaksotkin. Varsinkin keväisin, kun valo valtaa usean kanssakulkijan mielen, tuntee Sahamies olonsa vaikeaksi.
Viime vuosina on tosin ollut helpompaa. Voisiko nyt puhua jopa onnellisuudesta?
– Onnellisuuden sijaan sanoisin, että olen elämästäni kiitollinen. Se tulee omassa ajatusmaailmassani hyvin lähelle onnellisuutta, hän pohtii.
Kiitollisuuteen on syynsä, sillä Sahamiehen suuri unelma on vihdoin toteutunut ja omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Hiljaisuuden oppilaana -niminen teos on nyt julkaistu. Kirjan takakannen esittelytekstissä kerrotaan teoksen esittelevän hänen oman rukouspolkunsa mutkia, haparointeja ja opetuksia. Samaistumispintaa tuo tekstin paljaus; Sahamies ei salaile eikä epäröi kertoa kompuroinneistaan ja vaikeuksistaan, mutta kertoo ihan yhtä lailla myös onnen ja opin hetkistään. Rehellisesti ja itseään säästelemättä.
Rukouspolun mutkiin ja haparointeihin viitaten Sahamies sanoo, että rukouselämässä voi olla erilaisia vaiheita – ihan yhtä lailla kuin elämässä muutoinkin. Välillä ei huvita eikä jaksa rukoilla. Välillä tuntuu, ettei Jumala ole missään, vaikka miten rukoilisi. Sitten tulee aika, jolloin jaksaa luottaa ja havahtuu siihen, että siinähän se Jumala on ollutkin koko ajan, ihan vierellä. Toisinaan tuntuu hyvältä rukoilla omassa rauhassa ja hiljaisuudessa, toisinaan taas messussa yhdessä seurakunnan kanssa.
– Rukous on minulle yhtä kuin hengittäminen. Se on läsnä aina ja kaikkialla, olen kasvanut siihen kiinni. Aiheet vain ovat muuttuneet; lapsena rukoilin iltarukouksessa äidin ja isän puolesta sekä mökin ja mökin vessan puolesta. Pitihän vessankin puolesta rukoilla, kun se erillisenä rakennuksena yksin siellä kauempana seisoi, Sahamies hymyilee.
Rukouselämästä kertovan kirjan kirjoitusprosessi on ollut polveilevan pitkä. Kaikkiaan se on kestänyt parisenkymmentä vuotta. Kun elämässä oli ruuhkaa ja kiirettä tai kun ajatukset vaipuivat varjoon, vaipuivat myös tekstinpätkät syvälle työhuoneen pöydän laatikon uumeniin. Helpomman hetken koittaessa kädet hamusivat jälleen näppäimistölle ja mieli kirjoittamisen äärelle.
– Ehkä tämän hetken onnellisuuteen ja kiitollisuuteen liittyy myös se, että kun oma elämänpolku on ollut vaikea, sitä toivoo, että tämän kirjan ajatuksista voisi olla siunausta jollekin toiselle. Se ajatus antaa merkityksellisyyden tunnetta omalle elämälle, hän miettii.
Sahamies puhuu avoimesti masennus- ja työuupumusjaksoistaan sekä useista terapiakausistaan. Hän on tuonut kipuilujaan esiin saarnoissaan ja puheissaan toivoen, että omista kokemuksista voisi olla apua seurakuntalaisille.
– Pappikin kun on ihminen; hauras ja samoista elämän haasteista osallinen, ei yhtään parempi, hän toteaa.
Kun väsähdys ensimmäisen kerran tuli, oli se totaalista. Tuolloin perheessä oli kolme pientä lasta, talon laajennusremontti käynnissä ja papin työ kuluttavan kiireistä. Sahamies sanoo, ettei osannut pitää kiinni inhimillisistä työajoista ja työn vastuu uuvutti. Tuli uupumus, joka johti lopulta myös masennukseen.
– Aina en jaksanut nousta edes sängystä. Elämästä katosivat värit eikä mikään tuntunut miltään. Olo oli vain kyyninen, toivoton ja kärttyinen, hän kuvailee.
Avoimesti hän kertoo myös muista masennukseen johtaneista syistä.
– Pienestä pitäen jouduin lapsuudenkodissamme vanhempien kuuntelijaksi ja tukijaksi. Heidän vaikeutensa jäivät ahdistuksena minuun. Kasvoin tekemään kaiken niin, että erityisesti äitini olisi onnellinen ja tyytyväinen. Olin kiltti pieni tyttö ja hyvin vastuuntuntoinen ja kuuliainen ja opettelin pärjäämään yksin omien tunteideni kanssa.
Seurakuntanuorissa vietetty vapaa-aika vahvisti jo entisestään voimakasta auttamisen syndroomaa. Nuoresta iästään huolimatta Sahamies kantoi vastuuta seurakunnan toiminnoista ja oli lisäksi monen ikätoverinsa sielunhoitaja.
– Omasta taustastani johtuen imin nuoruuden seurakuntani tiukoista opetuksista ajatuksen, että kaikki mikä on kivaa, on syntiä. Sellainen ajatus ei anna kovin hyvää pohjaa nuoruudelle ja kasvamiselle.
Nuoruuden seurakunnan opetuksissa raamattunäkemys oli sanatarkka. Vain oma porukka oli oikeassa ja väärässä olijoita ja lepsuja uskovaisia riitti. Ahdistusta helpotti, kun ajatukset annettiin valmiina ja ulkopuolelta, siksi Sahamieskin vastusti muun muassa naispappeutta.
Nykyisin ajatukset ovat muuttuneet ja mielipide on monista aihealueista toisenlainen. Esimerkiksi ajatukset homoseksuaalisuudesta ovat muuttuneet. Oma kanta on muovautunut pikkuhiljaa jyrkästä nuoruuden tulkinnasta nykyiseen hyväksyvään ajatteluun. Erityisesti hän on saanut koulia ajatuksiaan vanhimman poikansa lähellä, joka elää sateenkaariperheessä.
– Tuntuu mahdottomalta ajatella, ettei Luojamme hyväksyisi homoseksuaaleja tai että Jumalan mielestä he eivät saisi toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan iloisesti ja vastuullisesti rakastaen. Sellaisen kieltäminen on syvässä ristiriidassa oman Jumalakuvani kanssa, Pyhä Henkihän tukee meitä kasvussamme yhä aidoimmin omaksi itseksemme. Seksuaalisuus on ihana osa sitä. Näin me toteutamme kutsumustamme rakastavina ihmisinä, Sahamies pohtii.
Hän ajattelee, että Raamattu on Jumalan sanaa, mutta ei valmis kirja ole vain tipahtanut taivaasta.
– Jumala on nähnyt hyväksi välittää sanoman kulloisissakin kulttuuriympäristöissä ja tiedekäsityksissä elävien ihmisten kautta. Se ei vähennä Raamatun pyhyyttä eikä merkitystä, vaan tekee siitä rosoisesti rakkaan. Jumala on antanut meille järjen ja rakkauden, ja ne auttavat meitä tulkitsemaan Raamattua eri aikakausina.
Sahamiehen mielestä on tärkeää, että me vajavaiset ihmiset yrittäisimme ymmärtää Jumalan tahtoa aina uudestaan muuttuvassa ajassa ja kunnioittaisimme toistemme näkemyksiä.
Tässä kohtaa haastattelutuokio keskeytyy hetkeksi mukavan lempeällä tavalla. Puoliso Jussi on nimittäin lähdössä asioilleen ja tulee suukottamaan vaimoaan hyvästiksi. Suukko ennen lähtöä on tapa, jota Jussi on toteuttanut sukulaismiehen neuvosta kaikki yhteiset vuodet.
– Joskus hän on kääntynyt autolla postilaatikolta takaisin, kun suukko on unohtunut, Sahamies sanoo ja hymyilee miehelleen hyvästiksi.
Puoliso pyöriikin Sahamiehen puheissa tiiviisti. Hän sanoo, että omien lapsuuskokemusten vuoksi on ollut vaikea luottaa siihen, että toinen on tukena ja turvana ja pysyy järkähtämättömästi rinnalla.
– Jussi on persoona, joka antaa ihmisten olla sellaisia kuin he ovat. Jussi ei ole vaatinut jaksamaan ja pärjäämään, vaikka varmasti on ollut neuvoton ja minusta huolissaan. Minun ei ole kuitenkaan tarvinnut jaksaa yksin ja se on ollut armollista.
Hyvän elämän yksi olennainen osa-alue onkin Sahamiehen mukaan juuri yhteys puolisoon, jos sellainen elämään kuuluu. Tärkeintä on suhde Jumalaan, koska Hän on koko elämän perusta. Lapset tulevat vasta kolmantena – hehän ovat meillä vain lainassa hetken.
– Hyvä teoria, vaikea toteuttaa, Sahamies hymähtää.
Papin työssä hän on kuitenkin nähnyt usein sen, kuinka kiireinen lapsiperhearki nakertaa puolisoiden välejä ja lapset nousevat herkästi kaiken edelle. Omassa avioliitossaan Sahamies on kaikin tavoin yrittänyt huolehtia siitä, että parisuhde on arvojärjestyksessä heti Jumalasuhteen jälkeen. Se ei yhtään vähennä lasten arvoa.
– Olen itse joutunut lapsena elämään tilanteessa, jossa tavoitteeni oli tehdä oma äiti onnelliseksi. Siksi olen pitänyt tärkeänä, ettei omien lasten kohdalla käy samoin. Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan lapset tarvitsevat äidiltään maitoa ja hunajaa. Maito on perushuolenpito ja hunaja on sitä, että äiti itse rakastaa elämää.
Lasten ollessa pieniä kalenterista raivattiin tilaa vanhempien yhteiselle ajalle kerran kuukaudessa. Joskus se oli hehkeää onnen auvoa, joskus sitten taas ei.
– Välillä ajettiin Lahden satamaan, istuttiin autossa ja riideltiin. Yhteisen ajan varaaminen on kuitenkin yhtä tärkeä asia kuin vaikkapa hammaslääkäriajan varaaminen: ei se helppoa ole, mutta se kannattaa, Sahamies naurahtaa.
Hentoinen ja hetkellinen auringon valo siivilöityy huoneeseen valkoisten verhojen takaa. Valoisampaa kuin pitkään aikaan on myös Sahamiehen elämässä. Juuri nyt hän haluaa elää ”pinnassa” ja nauttia elämän hyvistä asioista, sillä onhan niitäkin ollut paljon niin kotona kuin työelämässäkin. Menneisyyden pohdinnat hän haluaa jättää taka-alalle, koska niitä hän on kelannut terapioissaan ihan tarpeeksi. Sen Sahamies kuitenkin myöntää, että pelkää masennuksen uusiutuvan. Välillä mielen on vallannut myös katkeruus.
– Kristinuskon yksi keskeinen ja ihana asia on anteeksianto – myös toisillemme. Joskus luullaan, että se voisi aina tapahtua nopeasti. Minulle on ollut tärkeää se, että olen voinut vihata äitiä. Silloin olen ottanut todesta sen pienen Jaanan tarpeet ja tunteet ja sen, miten ne on ohitettu. On ollut tärkeää havaita, että vihallekin pitää antaa oma aikansa. Vasta myöhemmin on sitten aika nähdä vanhempansa heidän oman taustansa haavoittamina.
Entä mitä Sahamies sanoisi sille pikku-Jaanalle nyt, kaiken eletyn elämän ja kokemusten jälkeen? Sille vastuuntuntoiselle poikatytölle, joka viihtyi poikien kanssa lätkää pelaten ja puissa kiipeillen, koska sillä lailla sai toteuttaa omaa villiä puoltaan, joka muuten ei saanut jalansijaa.
Sahamies miettii hetken ja kertoo sitten kohdanneensa jo sen kaltoinkohdellun pikku-Jaanan.
– Kauan sitten ystäväni ideasta hommasin itselleni pienen nuken. Se oli poikatyttömäinen, vähän rujon näköinenkin ja sillä oli hiekalla täytetyt kädet ja jalat. Se nukke oli pikku-Jaana. Vuositolkulla nukuin niin, että pikku-Jaana nukkui yöt rintojeni päällä. Halusin ottaa todesta sen, mitä vaille hän oli jäänyt. Huolehdin siitä, että Jaana sai sen, mitä ansaitsi ja mitä kaipasi.
Nykyään Jaana-nukke makaa kauniissa pehmustetussa laatikossa.
– Hänen hahmonsa makaa laatikossa, minussa pikku-Jaana elää hyvinvoivempana kuin koskaan aikaisemmin.