Kyl­lä Ju­ma­lal­la on huu­mo­rin­ta­jua, Jout­jär­ven seu­ra­kun­nan lä­he­tys­sih­tee­ri Jari Kos­ki­nen nau­rah­taa.

Kom­men­tin hil­peys pon­nis­taa va­li­tet­ta­vas­ti san­gen syn­käs­tä kui­lus­ta. Kos­ki­nen sai­ras­tui syys­kuus­sa 2017 – vain nel­jä viik­koa häi­den­sä jäl­keen – mul­ti­pe­li­my­e­loo­ma-ni­mi­seen plas­ma­ve­ri­syö­pään. Hän oli en­nen di­ag­noo­sin saa­mis­ta sai­ras­ta­nut vii­mei­sen vuo­den ai­ka­na kah­dek­san hen­gi­tys­tie­a­lu­een in­fek­ti­o­ta ja lop­pu­ke­säs­tä al­ka­nut ok­sen­te­le­maan ta­sai­sin vä­li­a­join. Sen­kin syy­nä pi­det­tiin vain ko­dis­sa teh­tä­vää re­mont­tia.

Kun Pa­rii­sin-hää­mat­ka ei men­nyt hei­kon ter­vey­den­ti­lan vuok­si suun­ni­tel­mien mu­kai­ses­ti, Kos­ki­sen hä­ly­tys­kel­lot al­koi­vat soi­maan tar­peek­si voi­mak­kaas­ti.

– Pa­rii­sis­sa, kun ruo­ka ei mais­tu­nut ja ok­sen­te­lu jat­kui, pää­tim­me vai­mo­ni Tui­jan kans­sa, et­tä ha­keu­tui­sin Suo­mes­sa lää­kä­riin. Vas­taa­no­tol­ta mi­nut oh­jat­tiin no­pe­as­ti Päi­jät-Hä­meen kes­kus­sai­raa­laan, ja pari viik­koa myö­hem­min sain di­ag­noo­sin. Saim­me sit­ten täl­lai­sen hää­lah­jan.

Vaik­ka Kos­ki­sel­le on osu­nut mat­kan var­rel­le lu­kui­sia ko­e­tuk­sia sekä rank­ko­ja ai­ko­ja, syö­pään oli vai­ke­aa suh­tau­tua, sil­lä sel­viy­ty­mi­ses­tä ei ol­lut tark­kaa tie­toa.

– Oi­reet ja va­ka­vuus ovat pal­jol­ti yk­si­löl­li­siä. Vaa­tii pal­jon hen­kis­tä kant­tia, kun tie­tää, et­tä kuo­lee, mut­ta ei tie­dä, mil­loin se ta­pah­tuu.

Vuo­si­tu­han­nen vaih­tees­sa va­ka­van bur­nou­tin ja vuon­na 2013 avi­oe­ron ko­ke­neen Kos­ki­sen elä­mäs­sä kär­si­mys on ol­lut ala­ti läs­nä. Hän pal­jas­taa, et­tä shok­ki­sai­ras­tu­mi­sen ja in­hot­ta­vien hoi­to­jen myö­tä hä­nen ai­em­pi nä­ke­myk­sen­sä kär­si­myk­ses­tä muut­tui hy­vin voi­mak­kaas­ti.

– En­nen ajat­te­lin kär­si­myk­sen ole­van Ju­ma­lan tapa kas­vat­taa ja ku­rit­taa las­taan. Si­ten hän jo­ten­kin ja­los­tai­si mei­tä, ja se pi­täi­si ot­taa ilo­mie­lin vas­taan. On­nek­si ym­mär­sin, et­tä kär­si­mys­tä saa in­ho­ta ja vas­tus­taa. Ei ku­kaan ha­lua kär­siä.

Kos­ki­nen avaa nä­ke­mys­tään syn­tiin­lan­kee­muk­sen kaut­ta. Hän ajat­te­lee, et­tä pait­si syn­ti myös sitä myö­ten kär­si­mys ovat tul­leet Ju­ma­lan luo­maan maa­il­maan myö­hem­min, ei­vät­kä ole täl­löin Ju­ma­lan it­se luo­mia. Hä­nen mu­kaan­sa ih­mi­sen kär­si­mys joh­tuu sii­tä, et­tä maa­il­ma, jos­sa eläm­me, on syn­tiin­lan­gen­nut ja kär­si­vä.

– On hel­pot­ta­nut, kun saan avoi­mes­ti kiu­ku­tel­la sai­raut­ta­ni ja ki­pu­ja­ni Ju­ma­lan kans­sa. Kun tun­nen, et­tä hän on vie­rel­lä­ni ja ja­kaa ki­pu­a­ni, jak­san pa­rem­min. Luo­tan hä­nen isän­rak­kau­teen­sa täy­sin.

Kos­ki­nen jat­kaa sy­ven­ty­mäl­lä poh­ti­maan kär­si­myk­sen ase­maa elä­mäs­sä.

– Toi­nen tär­keä oi­val­lus on ol­lut se, et­tä elä­män ei tar­vit­se ol­la kär­si­mys­kes­keis­tä. Elä­mä saa, ja sen tu­lee­kin ol­la elä­mä­kes­keis­tä. Olen hy­väk­sy­nyt sai­rau­den osak­si elä­mää­ni en­kä voi sen ai­heut­ta­mil­le ki­vuil­le mi­tään. Saan ol­la Ju­ma­lan käm­me­nel­lä hoi­to­jen kes­kel­lä, sil­loin­kin, kun olen hei­koim­mil­la­ni. En kui­ten­kaan ha­lua jää­dä voi­vot­te­le­maan, vaan an­taa huo­mi­o­ni po­si­tii­vi­siin asi­oi­hin elä­mäs­sä.

Fa­ce­boo­kis­sa Kos­ki­nen kuu­luu sa­maa syö­pää sai­ras­ta­vien ryh­mään, mut­ta ei ole ko­ke­nut tar­vet­ta tii­viim­mäl­le ver­tais­tu­el­le. Lä­hei­nen ju­ma­la­suh­de ja lu­kui­sat ys­tä­vät ovat ol­leet hä­nen kei­no­jaan kä­si­tel­lä on­gel­mia ulos­päin.

– Ys­tä­vä­pii­ri on toi­mi­nut elä­mä­kes­ki­se­nä seu­ra­na, sil­lä se on juu­ri sitä, mitä tar­vit­sen. Kun kym­me­net, sa­dat ih­mi­set ru­koi­le­vat puo­les­ta­ni, tun­nen it­se­ni ra­kas­te­tuk­si täs­sä Ju­ma­lan per­heyh­tey­des­sä.

Kos­ki­sel­le kir­kon kaut­ta ko­et­tu per­heyh­teys ja vä­lit­tä­mi­nen ko­lah­ta­vat, kos­ka hä­nel­le ei sitä en­nen rip­pi­kou­lua ja nuor­ta seu­ra­kun­taa suo­tu.

– Per­hees­sä­ni oli pal­jon on­gel­mia, jot­ka ai­heut­ti­vat tur­vat­to­muut­ta ja pel­koa. Har­ras­tuk­siin ei kan­nus­tet­tu ei­kä ko­to­na ol­lut hyvä ol­la. Kun vie­lä muu­tim­me Sa­voon ja siel­tä ta­kai­sin Lah­teen ylä­as­teen alus­sa, jou­duin kiu­saa­mi­sen koh­teek­si, mikä alen­si jo en­nes­tään heik­koa it­se­tun­toa.

Rip­pi­kou­lu oli ko­din run­te­le­mal­le, hil­jai­sel­le ja aral­le po­jal­le Py­hät­tö­män­mä­el­tä paik­ka, jos­sa hän koki olon­sa ai­dos­ti ra­kas­te­tuk­si ja vä­li­te­tyk­si. Siel­lä hän sai myös tu­tus­tua Ju­ma­laan.

– Mi­nun oli taus­ta­ni vuok­si help­po heit­täy­tyä sii­hen sy­liin, jota Ju­ma­la tar­jo­aa. Kii­tol­li­suus täs­tä kai­kes­ta on ol­lut työ­ni pää­tee­mo­ja.

Kun tänä päi­vä­nä saa­puu Jout­jär­ven seu­ra­kun­nan nuor­ten­ti­laan, ovi­ma­tos­sa lu­kee: ”Ter­ve­tu­loa ko­tiin.” Kos­ki­nen koki, et­tä hän oli en­sim­mäis­tä ker­taa tun­te­nut läm­min­hen­ki­sen ko­din kal­tais­ta tur­vaa seu­ra­kun­nas­sa.

– Jo­kai­sen lap­sen tu­li­si saa­da riit­tä­vää tur­vaa, rak­kaut­ta ja huo­len­pi­toa. Mi­nul­le ai­ka seu­ra­kun­ta­nuo­re­na oli kor­vaa­vaa ko­ke­mus­ta puut­tu­vas­ta van­hem­muu­des­ta. Ne ai­kui­set ja ys­tä­vät, joi­hin sain siel­lä tu­tus­tua, oli­vat mi­nul­le se koti ja per­he, jois­ta olin ai­em­min jää­nyt pait­si.

”Haluaisin, että minut muistetaan kiitollisena, koska se on ollut koko urani ajan lähtökohta ihan kaikkeen”, Jari Koskinen sanoo. Kuva: Jani Mahkonen

Jani Mahkonen

Kos­ki­nen siir­tyi lä­he­tys­sih­tee­rin vir­kaan vuon­na 2014. Sitä ai­kai­sem­min hän eh­ti vai­kut­ta­maan Jout­jär­ven seu­ra­kun­nan nuo­ri­so­työn­te­ki­jä­nä nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan ver­ran.

En­nen pes­tin­sä al­ka­mis­ta hän oli ol­lut ak­tii­vi­ses­ti mu­ka­na isos­toi­min­nas­sa ja juu­ri val­mis­tu­nut Raa­mat­tuo­pis­tos­ta nuo­ri­so­työ­noh­jaa­jak­si.

Vi­ras­saan hän ra­ken­si lah­te­lais­ta nuo­ri­sok­ris­til­li­syyt­tä an­si­ok­kaas­ti. Hän oli ke­hit­tä­mäs­sä muun mu­as­sa lei­ri-, ur­hei­lu-, ta­pah­tu­ma- ja rip­pi­kou­lu­toi­min­taa.

– Mi­nul­la on ol­lut usei­ta lois­ta­via työ­to­ve­rei­ta, jois­ta olen suun­nat­to­man kii­tol­li­nen. Olim­me Jari Lau­lai­sen kans­sa in­no­va­tii­vi­nen, toi­siin­sa luot­ta­va työ­pa­ri. Yh­tei­nen työ­nä­ky in­nos­ti ja kan­nus­ti.

– Kun aloi­tin Jout­jär­vel­lä vuon­na 1989, toi­min­nas­sa oli mu­ka­na enim­mil­lään 30 nuor­ta.

Muu­ta­mia vuo­sia myö­hem­min hei­tä oli jo noin sata, ja lo­pul­ta suo­si­tuim­mil­la lei­reil­lä kävi yli pa­ri­sa­taa nuor­ta.

Kos­ki­sen mu­kaan kir­kon rip­pi­kou­lu- ja nuo­ri­so­työs­sä pi­täi­si jat­ku­vas­ti ol­la ajan her­moil­la ja poh­tia nuor­ten kiin­nos­tuk­sen koh­tei­ta, mikä ei ole yh­teis­kun­nan ta­sol­la kon­ser­va­tii­vi­sek­si miel­le­tyn or­ga­ni­saa­ti­on luon­nol­li­nen vah­vuus. Pit­kä­ai­kai­nen nuo­ri­so­työn­te­ki­jä ei kui­ten­kaan ha­lun­nut huo­mi­on kiin­nit­ty­vän pel­käs­tään ul­koi­siin hu­vei­hin.

– Vi­si­o­na oli jär­jes­tää raa­mat­tuo­pe­tuk­seen pe­rus­tu­vaa ko­ko­a­vaa nuo­ri­so­toi­min­taa. Rip­pi­kou­lui­äs­sä ole­via nuo­ria kut­sut­tiin pa­laa­maan us­kon tiel­le ja roh­kais­tiin elä­mään kris­tit­tyi­nä. Olen ai­na miel­tä­nyt Jo­vin nuo­ri­so­työn ole­van he­rä­tysk­ris­til­lis­tä lu­te­ri­lai­suut­ta.

Oman rip­pi­kou­lun­sa jäl­keen Kos­ki­nen oli ak­tii­vi­ses­ti mu­ka­na seu­ra­kun­nan ur­hei­lu­toi­min­nas­sa ja sai en­sim­mäis­tä ker­taa ke­hit­tyä la­jien pa­ris­sa. Ai­kai­sem­min nä­ky­mä­tön, pii­lo­kas ja pe­lo­kas Kos­ki­nen tuli nä­ky­väk­si ja sel­lai­sek­si kuin Ju­ma­la oli hä­net tar­koit­ta­nut.

Täs­tä in­nos­tu­nee­na hän pe­rus­ti seu­ra­kun­tien­vä­li­siä ur­hei­lu­ta­pah­tu­mia; jal­ka­pal­los­sa oli Ar­mo­pal­lo, sa­li­ban­dys­sa Tai­vaal­lis­ta ban­dya. Hän oli myös ke­hit­tä­mäs­sä Glo­ria Pat­ria, joka on kaik­kien kir­kon työn­te­ki­jöi­den ja luot­ta­mus­hen­ki­löi­den jal­ka­pal­lo­tur­naus. Hä­nen am­mat­ti­tai­ton­sa ja osaa­mi­sen­sa huo­mat­tiin muu­al­la­kin.

– Use­at jär­jes­töt pyy­si­vät mi­nua heil­le töi­hin, mut­ta en ha­lun­nut jät­tää ko­ti­seu­ra­kun­taa­ni. Koin, et­tä paik­ka­ni oli Jo­vil­la.

Vaik­ka Kos­ki­nen on saa­nut työ­u­ral­laan ai­kaan pal­jon, se ve­rot­ti vuo­sien var­rel­la muus­ta elä­mäs­tä. Aluk­si hän ha­lu­si pi­tää kaik­ki lan­gat kä­sis­sään, mut­ta ym­mär­si myö­hem­min, et­tä nuo­ris­sa pii­lee voi­ma.

– Us­kon, et­tä he­del­mäl­li­nen ko­ko­a­va nuo­ri­so­työ vaa­tii kas­vot ja työn­te­ki­jän, joka on val­mis elä­mään nuor­ten kes­kuu­des­sa. Jot­ta per­he ei kär­si­si lii­kaa, otin lap­si­a­ni mu­kaan lei­reil­le.

Siel­lä he sai­vat näh­dä, mitä työ­tä isi te­kee.

Täl­lä het­kel­lä – Kos­ki­sen aja­tus­ten ja­lan­jäl­jis­sä – Jout­jär­ven seu­ra­kun­nas­sa toi­mii ak­tii­vi­nen vas­tuu­ryh­mä, jon­ka li­säk­si kym­me­niä nuo­ria on tu­ke­mas­sa viik­ko­toi­min­taa esi­mer­kik­si mu­sii­kin, tek­nii­kan ja kah­vi­lan kaut­ta.

"Hedelmällinen kokoava nuorisotyö vaatii kasvot ja työntekijän, joka on valmis elämään nuorten keskuudessa", Jari Koskinen sanoo. Kuva: Jani Mahkonen

Jani Mahkonen

Kos­ki­nen pal­jas­taa luul­leen­sa, et­tä kuo­lee heti en­sim­mäi­siin syö­pä­hoi­toi­hin. Kun sy­tos­taat­ti- ja kan­ta­so­lu­hoi­to sai­vat mie­hen uu­des­taan ja­loil­leen, hän koki saa­neen­sa uu­den mah­dol­li­suu­den elä­mään.

– Tuli sel­lai­nen olo, et­tä ha­lu­an teh­dä jo­tain uut­ta. Aloin kir­joit­taa kir­jaa ja re­mon­toi­da uu­des­taan. Myö­hem­min pe­rus­tin jopa yri­tyk­sen.

Eri­lai­set per­soo­nal­li­suus­tyy­pit ja ih­mi­sen ko­ko­nais­val­tai­sen hy­vin­voin­nin ky­sy­myk­set oli­vat ai­na kieh­to­neet Kos­kis­ta. Hän oli pi­tä­nyt nii­hin liit­ty­en työ­pa­jo­ja seu­ra­kun­nas­sa ja päät­ti­kin vuon­na 2018 osal­lis­tua en­ne­ag­ram­mi­oh­jaa­ja­kou­lu­tuk­seen. Sen ai­ka­na hän sai ide­an pe­rus­taa oman hy­vin­voin­ti­val­men­nus­ta tar­jo­a­van yri­tyk­sen. Syn­tyi idea HEVI-val­men­nuk­ses­ta.

– Ly­hen­ne tu­lee sa­nois­ta hy­vin­voin­ti-, em­pa­tia-, vuo­ro­vai­ku­tus- ja it­se­tun­te­mus­tai­dot. En oli­si iki­nä us­ko­nut te­ke­vä­ni täl­lais­ta, mut­ta se­kin on osal­taan pi­tä­nyt mi­nut elos­sa.

Tuo­reeh­ko yrit­tä­jä on elä­mäs­sään ol­lut in­to­hi­moi­nen lu­kui­sis­ta asi­ois­ta. Hän lis­taa koh­teik­seen muun mu­as­sa työn, ys­tä­vät, lap­set lap­sen­lap­si­neen, us­kon ja use­at ur­hei­lu­har­ras­tuk­set, jois­ta eten­kin jal­ka­pal­lo on sil­min näh­den lä­hel­lä sy­dän­tä: Kos­ki­nen saa­pui haas­tat­te­luun FC Bar­ce­lo­nan pipo pääs­sään.

Vii­mei­sen pa­rin vuo­den ai­ka­na, kun plas­ma­ve­ri­syö­pä ei ole sal­li­nut esi­mer­kik­si jouk­ku­e­pe­le­jä, hän on in­tou­tu­nut viet­tä­mään ai­kaa luon­nos­sa.

– Olem­me ko­ro­na-ai­ka­na­kin ret­keil­leet Tui­jan kans­sa pal­jon. Tä­nään olem­me me­nos­sa Evol­le kä­ve­le­mään ja ruo­kai­le­maan nuo­ti­ol­le. Use­at ris­ki­ryh­mä­lä­set ovat jää­neet nel­jän sei­nän si­sään, mut­ta mi­nul­la ei ole ai­kaa sel­lai­seen. Sai­rau­des­ta ja ko­ro­nas­ta huo­li­mat­ta nyt on ai­ka elää ja iloi­ta.

Pel­kää­mä­tön lä­hes­ty­mis­ta­pa kuo­le­maan on nä­ky­nyt Kos­ki­sen ar­jes­sa mo­nel­la ta­paa. Hän on käy­nyt hau­taus­maal­la, kat­so­nut hau­ta­ki­viä ja esit­tä­nyt hau­ta­jais­toi­vei­ta. On hy­vin har­vi­nais­ta, et­tä omaan kuo­le­maan pys­tyy täl­lä ta­val­la val­mis­tau­tu­maan, ja Kos­ki­nen pyr­kii­kin hyö­dyn­tä­mään hä­nel­le suo­dun mah­dol­li­suu­den.

– Hoi­to­jen kol­mas kier­ros al­kaa koh­ta. Sitä en­nen ha­lu­ai­sin ai­na­kin pi­tää Sii­ka­nie­mes­sä mies­ten il­lan ja seu­ra­kun­nas­sa kym­me­nen pa­ras­ta hen­gel­lis­tä bii­siä -il­lan, mis­sä esi­tän bän­din kans­sa lau­lu­ja ja ker­ron, mik­si ne ovat mi­nul­le tär­kei­tä.

– Ha­lu­ai­sin, et­tä mi­nut muis­te­taan kii­tol­li­se­na, kos­ka se on ol­lut koko ura­ni ajan läh­tö­koh­ta ihan kaik­keen.

Kos­ki­nen toi­voo, et­tä kä­si­te le­vos­ta kä­sin tu­lee jää­mään ih­mis­ten mie­liin. Kuka ta­han­sa hä­net tun­te­va on kuul­lut, mik­si on kan­nat­ta­vaa elää ja teh­dä le­vos­ta kä­sin.

– Alun pe­rin se on ol­lut hen­gel­li­nen ter­mi, joka tu­lee luo­mis­ker­to­muk­ses­ta. Ju­ma­la­han läh­tee luo­maan maa­il­maa le­vos­ta. Mei­dän tu­li­si elää si­ten, et­tem­me odot­tai­si vain stres­sis­sä vii­kon­lop­pu­ja. Pi­täi­si ol­la mie­le­käs ar­ki, jot­ta lepo voi­si ol­la luo­vaa.

Vä­hi­tel­len Kos­ki­nen luo­puu kai­kes­ta maal­li­ses­ta. Vaik­ka sai­raus vei­si hä­nel­tä kai­ken, hän tie­tää, et­tä ian­kaik­ki­nen elä­mä odot­taa hän­tä Ju­ma­lan sy­lis­sä.

– Olen luot­ta­vai­sin mie­lin me­nos­sa tai­vaan ko­tiin. Siel­lä saan le­vä­tä, iloi­ta ja elää.