Jumalaa ilman julistusta - muusikko Make Perttilä ei halua julistaa eikä syöttää informaatiota lauluissaan. Hän haluaa heijastaa valoa ja tehdä musiikkia, joka koskettaa
Ihoton ihminen – näin muusikko Markku "Make" Perttilää ovat joskus muut ihmiset kuvailleet. Ilmaisulla on Perttilän mukaan tartuttu yhteen hänelle ominaisimpaan piirteeseen; herkkyyteen. Kun ihon suojaava kerros puuttuu, tulee kaikki läpi.
Musiikin tekijälle ja tulkitsijalle tämä tuskin on kuitenkaan huono juttu?
– Ymmärsin jo pienenä poikana, että herkkyyteni on minulle voimavara. Olen usein kuullut, että lauluni osuvat ja menevät syvälle. Osaan sanoittaa särkyneisyyden maailman. Ei minua haittaa, vaikka en tavoittaisi isoa joukkoa ihmisiä lauluillani, mieluummin kosketan pientä joukkoa tosi syvältä kuin pintaraapaisen isompaa, Perttilä miettii.
Kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Perttilä keittää kahvia Järvenpäässä sijaitsevan rintamamieskotinsa keittiössä. Kahvimitta kädessä pysähtyy paikoilleen vähän väliä, kun mies jää miettimään jotain tärkeää vuosilukua elämässään: Koskas muutimmekaan tähän kotiimme? Minkä ikäinen olin, kun aloitin kitaran soiton? Kauanko ehdin asua Etiopiassa, synnyinmaassani? Katse harhailee katon rajassa etsien vastauksia.
Kahvinhimoisen toimittajan on syytä hyssytellä kysymystulvaansa, jotta pannu saadaan viimein porisemaan ja kahvi lopulta kuppeihin.
Oman musiikkinsa lisäksi muun muassa Exit-kokoonpanon kitaristina ja laulajana ja Yle TV1:n Nojatuolikirkko-ohjelman musiikillisena tuottajana ja kapellimestarina yleisölle tutuksi tullut Perttilä on luvannut kertoa elämästään ja siitä, miten hänen polkunsa on kulkeutunut pisteeseen, jossa juuri nyt ollaan: miten hänestä on tullut yksi hengellisen musiikin kiintotähdistä Suomessa?
Vaikka nyt täytyy olla tarkkana: Perttilä ei nimittäin itse luokittele itseään, ei muita musiikin tekijöitä eikä musiikkia ylipäätään mihinkään lokeroihin.
– En itse ajattele, että teen hengellistä musaa – minä teen musaa, hän tähdentää.
Elämää Etiopiassa
”Sinä olet pala minussa, kokonaan et koskaan irrota. Muistan sinut hädin tuskin nyt, kuitenkin on jotain säilynyt. Vaikka sinun kurjuutesi on vakiaihe uutisotsikon, muistan sinut toisenlaisena, eri lailla onnellisena.”
Perttilän elämästä ei voi puhua ilman mainintaa Etiopiasta. Synnyinmaan lämpimät muistot konkretisoituivat todeksi muutama vuosi sitten, kun hän vieraili maassa pitkästä aikaa sisarustensa kanssa lapsuuden ajan muistelumatkalla. Kokemus oli mullistava: tunteikas, lohdullinen, haikea, onnellinen ja lämmin.
– Välimatkat, tuoksut ja maut – ne olivat edelleen juuri sitä, millaisena ne olivat mielessäni olleetkin. Tunsin vahvasti, että Etiopia on edelleen se sama maa, johon lapsena niin kovasti kiinnyin.
Aikuisiällä tehty muistelumatka ei herättänyt sisarusparvessa kuitenkaan pelkästään kauniita ajatuksia ja lämpimiä muistoja. Elintason epäoikeudenmukaisuus nosti esiin ristiriitaisia tunteita: miten me voimme elää Suomessa yltäkylläisen hyvää elämää samaan aikaan kun kanssasiskojen ja -veljien elämä Etiopiassa on ihan toisenlaista?
Perttilä oli jo aiemmin tehnyt laulun Etiopiasta, ja muistelumatkan jälkeen hän halusi tuottaa saman laulun uudelleen, yhdessä etiopialaisten muusikoiden ja musiikin opiskelijoiden kanssa.
Syntyi rakkauslaulu Etiopialle ja koko Afrikan maanosalle.
– Halusin nostaa näkyville koko Afrikan ja muistuttaa, että sekin on merkittävä osa maailmaa, vaikka se niin helposti meiltä unohtuu. Ajattelemme herkästi Afrikasta kovin yksipuolisesti; että se olisi pelkkää hiekka-aavikkoa ja kaikki siellä näkevät nälkää. Halusin laulullani kertoa omista onnellisista ja turvallisista kokemuksistani ja tuoda esille sen, kuinka kaunista esimerkiksi juuri Etiopiassa on.
Perttilä syntyi lähetyslapseksi Etiopiaan 70-luvun puolivälissä. Syntyessään hänellä oli huulihalkio, joten perhe pakkasi kimpsut ja kampsut ja palasi Suomeen nuorimmaisen huulihalkioleikkaukseen. Kun hän oli 5-vuotias, Etiopia kutsui jälleen.
Perhe asui Addis Abebasta lounaaseen sijaitsevassa Hosainan kaupungissa, jossa oli vahva suomalaisyhteisö. Siellä sai pieni suomalaispoika leikkiä päivät pitkät sisarustensa ja muiden naapuruston lasten – niin suomalaisten kuin etiopialaistenkin – kanssa, onnellisena ilman huolen häivää. Elämä oli juuri sitä huoletonta lapsen elämää, mitä sen kaikkialla, maantieteellisestä sijainnista riippumatta, kuuluisi ollakin. Yhteinen kieli lapsilla oli leikin kieli, muuta ei juurikaan tarvittu.
– Vaikka taisimme me suomalaiset lapset johtaa niitä leikkejä aika vahvasti, joten etiopialaiset oppivat suomea enemmän kuin me amharaa, muistelee hän hymyillen.
Ensirakkautena kitara
Kun Perttilä oli 7-vuotias, perhe palasi Suomeen. Ihmeellinen aika kaukana kuumassa maassa vaihtui suomalaiseen musiikkiluokan kouluarkeen Lappeenrannassa. Perttilän lapsuudenperheessä oli itsestään selvää, että lapset harrastavat musiikkia. Niinpä tie kävi myös musiikkiopistoon ja soittimeksi valikoitui sello.
– Hieno soitin, mutta minä en vain tajunnut, että soittamista pitäisi myös harjoitella, hän nauraa.
Sitten kävi tuuri, tai on Perttilä sitä myöhemmin johdatukseksikin ajatellut. Sellon opettajan äitiysloman ajaksi ei nimittäin löytynyt sijaista, joten Lappeenrannan musiikkiopiston rehtori soitti Perttilälle ja kysyi, josko sellon vaihtaminen kitaraan kiinnostaisi.
Ja kiinnostihan se. Perttilä oli jo aiemmin ihastunut Jaakko Löytyn ja Pekka Simojoen tapaan tehdä musiikkia, niin sanoituksiin kuin kitarapainotteisuuteenkin. Esikuviensa johdattamana hän oli tapaillut biisien tekemistä jo itsekin ja huomannut, että riimittelyhän onnistuu varsin luontevasti. Niin vaihtui 10-vuotiaan sello lennosta kitaraan – ja samalla oli Perttilän ura ammattimuusikkona sinetöity.
– Rakastuin kitaran soittoon oikeastaan saman tien. Opettajani musiikkiopistossa oli tiukka ja vaati minulta paljon, ja hyvä niin, sillä juuri sellaista opetustapaa tarvitsin. Vain sillä lailla pääsin eteenpäin. Aika pian ymmärsin, että tämä on se juttu, jota haluan tehdä ihan oikeasti.
Kitara imaisi maailmaansa ja kun soitin oli oikea, maistui harjoittelukin. Perttilä esiintyi säännöllisesti koulun kevätjuhlissa ja muissa kekkereissä. Yläasteella muodostui perinteeksi, että fysiikan ja kemian tuntien lopuksi luokkakaverit pyysivät Perttilää esiintymään.
– Esitin aina omia biisejäni. Ne olivat usein rankkoja aiheiltaan ja näin jälkikäteen olen miettinyt, että olin aika rohkea, sillä paljastin itsestäni paljon esiintyessäni.
Perttilä muistaa kyllä olleensa monen mielestä outolintu. Semmoinen herkkä ja taitava kitarapoika, juuri sellainen, joka voisi helposti joutua silmätikuksi kaikkea erilaista vieroksuvassa koulumaailmassa.
– Tiesin tämän, mutta siitäkin huolimatta olin koulussa aidosti ja häpeilemättä oma itseni. Minulla oli paljon ystäviä, joiden kanssa sain olla täysin omanlaiseni.
Tietynlainen ulkopuolisuuden tunne on säilynyt elämässä kuitenkin aikuisuuteen saakka. Edelleen Perttilä huomaa tunnistavansa sellaiset tilanteet, joissa jää ajatustensa kanssa yksin. Elämänkokemus on vain tehnyt tilanteista kouluaikaa helpompia; nykyään voi vain kävellä pois ja todeta, että tämä ei nyt ollut itselle ihan sitä parasta seuraa.
– Minulla on taito tunnistaa nopeasti ihmiset, joiden kanssa olen samalla aaltopituudella. Erityisesti musiikki- ja taidepiirit ovat minulle rakkaita, niissä viihdyn ja sieltä ovat myös monet rakkaat ystäväni. Keikkamatkoilla keskustelut saattavat mennä aika nopeasti syvään päätyyn – me taiteilijat ymmärrämme toisiamme. Varsinkin nyt, kun taideala on kovilla ja moni taistelee elannostaan, on hyvä, kun on ystäviä, joiden kanssa voi purkaa tilanteita.
Perttilä sanoo olevansa surullinen uutisista, joita on kuullut musiikkipiireistä: miten monet taitavat ja lahjakkaat musiikin tekijät ovat joutuneet luopumaan urastaan, puhtaasti taloudellisista syistä.
– Muusikkous on ennen kaikkea identiteetti, se ei katoa, vaikka joutuisi tämän kaiken lopettamaankin, Perttilä miettii.
Toivon ja valon sanomaa
”Tämä hauras ja hiljainen mieli. Säkeitään huoneisiin soi. Pölyn peitossa on ulko-oven pieli, ja päiväpeittona on kasa kaipausta, ja tätä nykyä sinun nimesi on ikävä. Nämä autiot ja yksinäiset huoneet, kuin kulisseina täällä seisovat. Valokuvat ovat eläväksi luoneet, vielä muistot nauruista ja niistä lauluista, joita kuuntelimme iltahämärään.”
Mitä Perttilä sitten haluaa lauluillaan sanoa? Onko jotain suurta sanomaa, jota hän haluaa viedä eteenpäin?
Perttilä sanoo, että on aina kokenut vieraaksi informaation syöttämisen hengellisissä lauluissa.
– Jumala tehdään niin kovin pieneksi, jos se laitetaan pakettiin ja syötetään toiselle. Se ei ole minun hengellisyyttäni, en ole julistaja, hän sanoo.
Perttilä ajattelee mieluummin, että lauluillaan hän voi heijastaa osan siitä valosta eteenpäin, jonka saa itse kokea.
– Sanomani on, että aina on toivoa, ihan kaikissa tilanteissa. Vaikka välillä olisi kuinka pimeää, niin luovuttaa ei kannata, aina on toivoa paremmasta, hän rohkaisee.
Suurempikin missio Perttilällä on: hän haluaisi madaltaa kynnystä kirkkoon tulemiselle. Kynnystä hän haluaisi madaltaa niin seurakuntalaisilta kuin kirkossa esiintyviltä muusikoiltakin ja muistuttaa, että kirkkoon todella saa tulla omanlaisenaan ja ilman paineita siitä, sopiiko joukkoon tai ymmärtääkö siellä kuulemaansa.
– Juuri kirkollinen kieli saattaa olla monelle liikaa ja karkottaa pois kirkosta, hän sanoo.
Nojatuolikirkossa Perttilä on pitänyt tärkeänä sitä, ettei ohjelmassa puhuta oudoilla hengellisillä termeillä, suorastaan Kaanaan kielellä, vaan keskitytään olennaiseen ja puhutaan – ja lauletaan – konkreettisista asioista.
Kesken intensiivisen haastatteluhetken alkaa keittiöön kantautua mahtipontista pianon soitantaa. Perheen kolmesta lapsesta nuorin,17-vuotias Vilho, soittaa olohuoneessa pianolla Tšaikovskia sellaisella taidolla ja tunteella, että toimittajan keskittyminen itse haastattelusta herpaantuu täysin. Perttilä jatkaa kuitenkin tarinointia ilmekään värähtämättä. Hän on selkeästi tottunut siihen, että kodissa musiikki soi. Kun mainitsen tästä miellyttävästä taustamusiikista, kohoaa Perttilän ryhti keittiön pöydän ääressä hieman. Ylpeänä hän kertoo, että Vilholla on pohjaton kiinnostus säveltämiseen ja pianon soittamiseen.
– Olen onnellinen siitä, että saan tehdä yhteistä tutkimusmatkaa musiikin parissa hänen kanssaan. En ole työntänyt lapsia musiikin pariin, tärkeintä on, että jokainen lapsista on löytänyt sen oman paikkansa ja kiinnostuksen kohteensa. Vilholla se on musiikki, ja tietysti olen siitä iloinen, etten ole itse omalla esimerkilläni karkottanut häntä pois sen parista.
Oman elämänsä Perttilä on rakentanut niin, että keikkailun ja lukuisien erilaisten musiikillisten projektien ja töiden rinnalla kulkee yksi vakaa ja varma, äärettömän innostava urapolku: opettaminen. Erityisesti erityislasten opettaminen on Perttilälle rakasta työtä, sitä hän on tehnyt jo parikymmentä vuotta.
Musiikin tekemisessä ja erityislasten opettamisessa Perttilä näkee paljon samaa.
– Haluan tuoda äänen heille, jotka jäävät muuten katveeseen; joilla ei ole voimaa eikä mahdollisuutta tuoda omaa ääntään kuuluviin. Musiikin ja taiteen avulla voi välittää jotain sellaista, mihin sanat eivät kykene.
”Tunnetko sen: elämä kuljettaa kuin tanssien, keinutellen, välillä ympäri pyörähtäen? Tartutaan siis elämän kädestä tiukasti kii, kun se on tässä ihmeenä hetkisen käväisemässä.”
Laulujen sanat ovat Perttilän kappaleista Etiopia, Unta ja Elämä.
Äänikirjoja kuluttava himourheilija
Kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Markku Perttilä on myös studiomuusikko, taiteellinen tuottaja ja sovittaja. Hän asuu Järvenpäässä teologipuolisonsa ja nuorimman lapsensa kanssa, kaksi vanhempaa lasta asuu jo omillaan.
Perttilä on valmistunut Sibelius-Akatemian solistiselta osastolta musiikin maisteriksi ja diplomikitaristiksi.
Perttilä on tehnyt kolme omaa levyä. Lisäksi hän on soittanut lukuisissa kokoonpanoissa, mm. Duo Make&Hannes ja Exit. Hän on tehnyt paljon yhteistyötä mm. Petri Laaksosen, Pekka Simojoen ja Jukka Leppilammen kanssa.
Perttilän laulu, Tahtosi tiellä, löytyy myös virsikirjasta. Siellä se on virsi nro. 930.
1. Hän on armoton äänikirjojen kuuntelija. ” Kuuntelen Harry Pottereita läpi nyt kolmatta kertaa. Niissä kirjoissa on käsittämättömän hienoja maailmoja, ne ovat todellisia kulttuuriaarteita.”
2. Kun joku ahdistaa, lähde lenkille, se on Perttilän elämänohje. ”Aloitin aikoinaan juoksemisen, kun huomasin, miten hyvää se tekee henkiselle voinnille. Se on minulle paljon merkityksellisempää kuin fyysisen kunnon kohottaminen.” Myös urheilun seuraaminen on hänestä koukuttavaa. ”Tykkään seurata yleisurheilua ja myös ampumahiihto on todella koukuttavaa. Hiihtämisen seuraamisesta nautin, hiihtämisen äänistä tulee suorastaan lämmin ja kotoisa olo."
3. Aloitti tänä syksynä opettajan pedagogiset opinnot Jyväskylän ammattikorkeassa. ”Lankoja on kieltämättä käsissä jo ennestään aika paljon, mutta hyvin ovat opinnot lähteneet käyntiin. Olen opettanut jo parikymmentä vuotta, nyt haluan saada myös teoriaa taustalle opettajan työhöni.”