Riik­ka Rei­na toi­vot­taa vie­raan ter­ve­tul­leek­si Rai­jan­kor­peen Hä­meen­kos­kel­le.

– Isä­ni lap­suu­den koti, mum­mu­la­ni. Tämä on ai­no­a­na konk­reet­ti­se­na paik­ka­na lap­suu­des­ta­ni jäl­jel­lä. Vii­kon­lop­pu­ja, jou­lu­ja ja mui­ta lo­mia tääl­lä vie­te­tään, hän sa­noo.

Tääl­tä on läh­töi­sin Riik­ka Rei­na (o.s. Ni­su­la), joka vi­hit­tiin Hel­sin­gin Kal­li­on seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­rak­si en­sim­mäi­se­nä nai­se­na kak­si vuot­ta sit­ten.

Kal­li­os­sa kirk­koon kuu­luu 45,2 pro­sent­tia alu­een vä­es­tös­tä. Rei­nan ol­les­sa lap­si Hä­meen­kos­kel­la lä­hes kaik­ki oli­vat kir­kon jä­se­niä.

– Kun­nas­sa oli 2 300 asu­kas­ta. Tie­sin vain kol­me per­het­tä, jois­sa ei kuu­lut­tu kirk­koon.

Tu­le­van Kal­li­on kirk­ko­her­ran per­he edus­ti pien­tä vä­hem­mis­töä. Per­heen lap­sia ei ol­lut kas­tet­tu. Van­hem­mat oli­vat eron­neet kir­kos­ta 1970-lu­vul­la, kos­ka kat­soi­vat, et­tei kirk­ko puo­lus­ta­nut tar­peek­si vä­hä­o­sai­sia. Us­kon­non ope­tuk­ses­sa lap­set kui­ten­kin kä­vi­vät.

– Van­hem­mat oli­vat sitä miel­tä, et­tä us­kon­to­jen tun­te­mi­nen kuu­lu yleis­si­vis­tyk­seen.

Rei­na ker­too ko­ke­neen­sa lap­se­na ul­ko­puo­li­suut­ta, kun ei kuu­lu­nut kirk­koon, mut­ta sit­tem­min hän on on­nis­tu­nut kään­tä­mään sen eduk­seen.

– Moni kir­kon tra­di­tio on ol­lut mi­nul­le vie­ras. Se on täs­sä työs­sä tosi hyvä. Pys­tyn ky­see­na­lais­ta­maan it­ses­tään­sel­vyyk­siä.

Oi­keu­den­mu­kai­suus ja yh­teis­kun­nal­li­set asi­at ovat kiin­nos­ta­neet Rei­naa nuo­ruu­sa­jois­ta. Kun hän oli kah­dek­san­nel­la luo­kal­la, Hol­lo­lan kun­ta päät­ti, et­tei kou­lus­sa pi­de­tä syys­lo­maa. Rei­nan mie­les­tä se oli vää­rin. Hän muis­te­lee ke­rän­neen­sä vii­kos­sa 650 ni­meä pää­tös­tä vas­tus­ta­vaan ad­res­siin.

– Kun­nan­joh­ta­ja ei ot­ta­nut ad­res­sia vas­taan, vaan pie­nem­pi vir­ka­mies. Suu­tuin tosi pal­jon. Ha­lu­sin vai­kut­taa asi­oi­hin. Me­nin kir­jas­toon lu­ke­maan puo­lu­ei­den oh­jel­mat, ja lii­tyin puo­lu­ee­seen.

Va­lin­ta osui kes­kus­taan.

– Yrit­tä­jä­per­heen lap­sel­la yrit­tä­jyys ko­ros­tui. Vii­mei­se­nä va­lit­sin vih­rei­den ja kes­kus­tan vä­lil­tä. Vih­re­ät oli sil­loin puh­taas­ti luon­non­suo­je­lu­puo­lue. So­si­aa­li­nen oi­keu­den­mu­kai­suus ei vie­lä ol­lut ta­pe­til­la.

Pari vuot­ta myö­hem­min lu­ki­o­lai­nen teki kun­ta­lai­sa­loit­teen Kos­ken, Hau­hon, Lam­min ja Tuu­lok­sen nuo­ri­so­val­tuus­to­jen pe­rus­ta­mi­ses­ta.

– Se meni läpi. Apua aloit­teen muo­toi­luun sain isäl­tä­ni, joka tun­si kun­ta­hal­lin­non, mut­ta si­säl­tö oli mi­nun. Aloin us­koa, et­tä ih­mi­nen pys­tyy vai­kut­ta­maan ym­pä­ris­tön­sä asi­oi­hin.

Hen­gel­li­set­kin asi­at kiin­nos­ti­vat. Rei­na päät­ti men­nä rip­pi­kou­luun, vaik­ka ei tien­nyt, tu­lee­ko hä­nes­tä kir­kon jä­sen vai ei.

– Rip­pi­pap­pi­ni Mar­jo Kor­te­lai­nen sa­noit­ti asi­an niin, et­tä kirk­ko on oi­kea paik­ka mi­nul­le, joka us­kal­taa haas­taa ja esit­tää vai­kei­ta ky­sy­myk­siä.

Il­man Kor­te­lai­sen esi­merk­kiä Rei­nas­ta ei eh­kä kos­kaan oli­si tul­lut pap­pia. Esi­tais­te­li­joi­ta ja uu­dis­rai­vaa­jia tar­vi­taan. He avaa­vat nä­ky­miä ja mah­dol­li­suuk­sia pe­räs­sä tu­le­vil­le.

– En­nen Mar­joa en var­maan ol­lut edes aja­tel­lut, et­tä nai­nen voi­si ol­la pap­pi. Kun mi­nut ase­tet­tiin kirk­ko­her­ran vir­kaan, sain va­li­ta yh­den hen­ki­lön piis­pal­le avus­ta­jak­si. Va­lit­sin Mar­jon.

Mar­jo Kor­te­lai­nen toi­mii edel­leen pap­pi­na Hol­lo­lan seu­ra­kun­nas­sa.

Maa­il­man oi­keu­den­mu­kai­suut­ta ja epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta pu­res­kel­tiin Rei­nan lap­suu­den­ko­dis­sa. Isä Tar­mo Ni­su­la oli kon­kurs­si­ju­ris­ti, jol­la 1990-lu­vun la­man ai­kaan töi­tä riit­ti.

– Yrit­tä­jiä kävi mei­dän keit­ti­ön­pöy­dän ää­res­sä. Lama oli on­net­to­muus heil­le, mut­ta ta­lou­del­li­nen on­ni meil­le. Olin mu­ka­na kon­kurs­si­pe­sien lop­puun­myyn­neis­sä ke­sä­hes­su­na. Sil­loin aloin ym­mär­tää, kuin­ka iso mer­ki­tys sat­tu­mal­la on ih­mi­se­lä­mään. Ko­vas­ti töi­tä teh­nyt ih­mi­nen saat­toi me­net­tää omai­suu­ten­sa sik­si, et­tä lama kou­rai­si ky­seis­tä toi­mi­a­laa.

Rei­na sa­noo ole­van­sa la­man lap­si.

– Lama vai­kut­ti mei­hin kaik­kiin riip­pu­mat­ta sii­tä, mi­ten mei­dän kävi. Sama pä­tee ko­ro­naan.

Olem­me sa­mas­sa ve­nees­sä, mut­ta toi­sil­la me­nee kui­ten­kin pa­rem­min kuin toi­sil­la.

– Mei­dän, jot­ka saam­me kuu­kau­si­palk­kaa, on vai­kea kä­sit­tää mil­tä tun­tuu, kun me­nee työ­paik­ka tai ti­laus­kir­ja tyh­je­nee. Moni ih­mis­ryh­mä jää huo­mi­ot­ta. Olem­me oi­keu­te­tus­ti huo­lis­sam­me lää­kä­reis­tä ja sai­raan­hoi­ta­jis­ta, mut­ta vi­ruk­sel­le al­tis­tu­vat työs­sään mo­net muut­kin, ku­ten sai­raa­lan sii­voo­jat tai kaup­po­jen myy­jät.

Rei­na sa­noo ole­van­sa yh­teis­kun­nan hy­vä­o­sai­nen ja tun­te­van­sa sii­tä syyl­li­syyt­tä.

– Sen edes­sä, mitä on saa­nut, pi­täi­si ol­la hy­vin nöy­rä. Olen saa­nut elä­mäs­sä pal­jon enem­män kuin oli­sin an­sain­nut.

Ih­mi­nen ei ole kai­kes­sa oman on­nen­sa sep­pä. On­nea voi aut­taa, mut­ta kaik­keen ei voi va­rau­tua.

– Elä­mäs­sä on niin pal­jon muus­ta­kin ky­sy­mys kuin lah­jois­ta tai osaa­mi­ses­ta. Hol­lo­las­sa kou­lus­sa oli mi­nua älyk­kääm­piä op­pi­lai­ta, mut­ta kaik­ki heis­tä ei­vät vält­tä­mät­tä ole enää elos­sa.

Pal­jon on ih­mi­sen elä­mäs­sä kiin­ni yk­sit­täi­sis­tä va­lin­nois­ta ja sil­kas­ta sat­tu­mas­ta.

– On­nis­tu­mi­nen on iha­naa, mut­ta on­nis­tu­mi­sis­ta saat­taa seu­ra­ta myös vaa­ral­lis­ta kaik­ki­voi­pai­suu­den tun­net­ta.

Rei­na muis­tut­taa, et­tä yk­si­lön on­nis­tu­mi­sen ta­ka­na on yleen­sä mui­ta ih­mi­siä: van­hem­pia, kas­vat­ta­jia, opet­ta­jia, kol­le­goi­ta, val­men­ta­jia ja ys­tä­viä.

– Yk­sin en oli­si pääs­syt tä­hän ase­maan. Tus­kin oli­sin läh­te­nyt opis­ke­le­maan, jos en oli­si saa­nut yk­sit­täi­sil­tä opet­ta­jil­ta roh­kai­sua.

Hän sa­noo, et­tä ko­ro­na-ai­ka­na ih­mis­ten kaik­ki­voi­pai­suu­teen on tul­lut sä­rö­jä, joka voi ol­la meil­le hy­väk­si. Ym­mär­räm­me, et­tä em­me hal­lit­se kaik­kea.

En­nen ni­mi­tys­tään kirk­ko­her­rak­si Riik­ka Rei­na työs­ken­te­li am­ma­til­li­sen kou­lu­tuk­sen edun­val­vo­ja­na. Hän al­koi kui­ten­kin tun­tea, et­tä pys­tyy pa­ran­ta­maan maa­il­maa par­hai­ten kir­kos­ta.

– Ha­lu­sin etu­lin­jaan. Olen saa­nut kir­kol­ta niin pal­jon, et­tä on ai­ka mak­saa ta­kai­sin.

Kal­li­os­sa Rei­na on ai­na­kin sii­nä mie­les­sä etu­lin­jas­sa, et­tä siel­lä konk­re­ti­soi­tuu Suo­men lu­te­ri­lai­sen kir­kon tu­le­vai­suu­den haas­te. Kirk­koon kuu­luu al­le puo­let alu­een asuk­kais­ta ja mää­rä uh­kaa edel­leen las­kea.

Rei­na us­koo, et­tä jä­sen­mää­rä on mah­dol­lis­ta saa­da nou­suun, mut­ta mää­rä ei ole hä­nel­le kaik­ki kai­kes­sa. Tär­ke­äm­pää on, et­tä seu­ra­kun­ta­lai­set ko­ke­vat kirk­koon kuu­lu­mi­sen mer­ki­tyk­sel­li­sek­si.

Kal­li­on seu­ra­kun­nan stra­te­gi­an 2020–2025 ar­voik­si on kir­jat­tu ar­mo, roh­keus ja yh­den­ver­tai­suus. Ar­vot pe­rus­tu­vat seu­ra­kun­ta­lais­ten nä­ke­myk­siin.

Kal­lio on nuo­re­kas, ar­vo­li­be­raa­li ja tie­dos­ta­va. Niin tie­dos­ta­va, et­tä seu­ra­kun­ta­lai­nen saat­taa epä­röi­dä us­kon­tun­nus­tuk­sen lau­su­mis­ta, kun neit­sees­tä syn­ty­mi­nen ei ole ih­mi­sel­le bi­o­lo­gi­ses­ti mah­dol­lis­ta.

– Us­kon­tun­nus­tuk­sen voi aja­tel­la huo­kauk­se­na Ju­ma­lan puo­leen, et­tä kuu­le mei­tä. Pyr­ki­mys on ol­lut sa­noit­taa sel­lais­ta, mi­hin sa­nat ei­vät rii­tä. Mi­nus­ta on tur­val­lis­ta ja va­paut­ta­vaa lau­sua yh­des­sä ää­neen sa­no­ja, joi­ta on sa­not­tu tu­han­sia vuo­sia. Us­ko ei ole kiin­ni vain mi­nus­ta.

Toi­mies­saan ar­vo­jen­sa mu­kaan Kal­li­on seu­ra­kun­ta le­vit­tää Ju­ma­lan rak­kaut­ta, ar­mon ja toi­von sa­no­maa, roh­ke­as­ti uu­dis­tu­en ja kirk­koa uu­dis­ta­en. Epä­koh­tiin puu­tu­taan ja hil­jai­sim­mil­le­kin an­ne­taan ää­ni. Kai­ken toi­min­nan läh­tö­koh­ta­na on ih­mi­sar­von eh­dot­to­muus.

Ar­vot ovat seu­ra­kun­ta­lais­ten va­lit­se­mia, mut­ta kirk­ko­her­ran nä­köi­siä. Jos Rei­na sai­si päät­tää, kirk­ko uu­dis­tui­si Suo­mes­sa no­pe­am­min­kin kuin te­kee.

– Kir­kon pi­tää seu­ra­ta ai­kaan­sa. Jos kirk­ko ei ole mer­ki­tyk­sel­li­nen tä­män ajan ih­mi­sil­le, se on vain his­to­ri­aa, mu­se­o­ta­va­raa. Pe­rus­sa­no­ma ja ar­mo­pöy­tä py­syy, mut­ta sen ym­pä­ril­lä on ol­ta­va ajas­sa kiin­ni.

Rei­nan mu­kaan kir­kol­la on vai­keuk­sia erot­taa, mikä Raa­ma­tun sa­no­mas­sa on oleel­lis­ta ja mikä ajan ker­ros­tu­maa.

– On esi­mer­kik­si his­to­ri­al­li­nen to­si­a­sia, et­tä Jee­suk­sel­la oli nais­puo­li­sia ope­tus­lap­sia. Mies­ten ase­man ko­ros­ta­mi­nen Raa­ma­tus­sa on ol­lut val­ta­po­li­tiik­kaa ei­kä evan­ke­liu­min kan­nal­ta mer­ki­tyk­sel­lis­tä.

Kon­ser­va­tii­vi­suu­den Rei­na nä­kee tur­val­li­suus­ha­kui­suu­te­na. Yh­teis­kun­nas­sa mo­ni­ar­voi­suus li­sään­tyy, ja se he­rät­tää ää­ne­käs­tä­kin vas­tus­tus­ta.

– Ää­nen­pai­no­jen ko­ven­tu­mi­nen pe­lot­taa. Kon­ser­va­tis­miin si­säl­tyy usein aja­tus hal­lin­nan tun­tees­ta. Sii­nä py­ri­tään se­men­toi­maan ih­mi­nen yh­teen muot­tiin, joka on te­o­lo­gi­ses­ti­kin on­gel­mal­lis­ta. Se ra­joit­taa Ju­ma­lan luo­mis­työ­tä ja ih­mi­sen va­paut­ta.

En­nen oli pa­rem­min -pu­het­ta Rei­nan on vai­kea ym­mär­tää.

– 1960-lu­vul­la oli enem­män per­he­vä­ki­val­taa, köy­hyyt­tä, las­ten ase­ma oli hei­kom­pi. Ei siel­tä ole pal­jon ko­pi­oi­ta­vaa. Olen huo­lis­sa­ni kes­ki-ikäis­ten mies­ten osat­to­muu­den ko­ke­muk­sis­ta, mut­ta rat­kai­su pi­täi­si ol­la joku muu kuin kel­lon kään­tä­mi­nen taak­se­päin.

Kal­li­on kirk­ko­her­ral­le mo­ni­ar­voi­suus ei ole sitä, et­tä kai­kil­le tar­jo­taan kaik­kea. Seu­ra­kun­nan kir­kois­sa ar­ki­mes­su on yh­tei­sön suun­nit­te­le­ma ja joka päi­vä eri­lai­nen.

– Kai­kil­le sama ei ole kai­kil­le hyvä. Ih­mi­sil­lä on eri­lai­sia ta­po­ja viet­tää ar­mon ate­ri­aa tai eri­lai­nen mu­siik­ki­ma­ku, hän pe­rus­te­lee.

Rei­na toi­voo, et­tä tu­le­vai­suu­des­sa seu­ra­kun­ta­lai­set ot­tai­si­vat suu­rem­paa roo­lia seu­ra­kun­nis­saan. Kal­li­os­sa ja muu­al­la.

– Lau­la­ja-lau­lun­te­ki­jä Sa­mu­li Put­ro jär­jes­ti 50-vuo­tis­juh­lan­sa Kal­li­on kir­kos­sa. Se oli mo­nel­le ai­ka hen­gel­li­nen ko­ke­mus. Kirk­ko­ti­la oli sii­nä py­häs­sä käy­tös­sä ei­kä mei­dän hen­ki­lös­töl­lä oli­si ol­lut vas­taa­vaa osaa­mis­ta.

Seu­ra­kun­nat tu­le­vat Rei­nan mu­kaan eri­kois­tu­maan ei­kä se ole pa­has­ta.

– Kirk­ko­jen avai­met pi­täi­si ol­la seu­ra­kun­ta­lais­ten kä­sis­sä. Seu­ra­kun­ta­lai­sil­la on oi­keus teh­dä seu­ra­kun­nan toi­min­nas­ta nä­köis­tään.

Hän kat­soo, et­tä usein tyh­jä­nä kai­ku­vat kirk­ko­sa­lit voi­si­vat ol­la mo­ni­puo­li­sem­mas­sa käy­tös­sä, ku­ten Eng­lan­nis­sa ja Sak­sas­sa.

– Kyl­lä Suo­mes­sa­kin an­ne­taan jo seu­ra­kun­tien ti­lo­ja tie­tyin eh­doin mui­den­kin yh­tei­sö­jen käyt­töön.

Vaik­ka län­si­mai­nen kult­tuu­ri jat­kai­si maal­lis­tu­mis­taan, Rei­na us­koo, et­tä us­kon­to­jen mer­ki­tys maa­il­mal­la kas­vaa. Hän on huo­les­tu­nut pu­heis­ta, et­tä us­kon­non ope­tus kou­luis­sa pi­täi­si lo­pet­taa.

– Lap­si ei saa men­nä pe­su­ve­den mu­ka­na. Tu­le­vai­suus on di­a­lo­gia ei­kä dog­ma­tis­mia. Sik­si tar­vi­taan tie­toa ja ym­mär­rys­tä eri us­kon­nois­ta.

Tu­le­vai­suu­den kirk­ko on Rei­nan toi­veis­sa ke­vy­em­pi ja ket­te­räm­pi.

– Kirk­ko voi­si toi­mia ihan hy­vin yh­dis­tys­poh­jal­ta. Kir­kon ei pidä ol­la pal­ve­luor­ga­ni­saa­tio, vaan us­ko­nyh­tei­sö. Tar­koi­tus ei ole hyö­tyä, vaan elää yh­des­sä.

Rei­na käy va­paa-ajal­laan kir­kos­sa sil­loin, kun tun­tee tar­vit­se­van­sa an­teek­si­an­non ate­ri­aa.

– Ju­ma­la on kaik­ki­al­la. Hän ei asu vain kirk­ko­ra­ken­nuk­sis­sa. Hän­tä voi pal­vel­la mo­nin eri ta­voin.

Kirk­ko­her­ra muis­tut­taa Lut­he­rin ker­to­neen suu­ta­ris­ta, joka pal­ve­lee Ju­ma­laa te­ke­mäl­lä niin hy­viä ken­kiä kuin osaa.

– Näen py­hyyt­tä ar­jes­sa. Per­heen yh­tei­nen ruo­kai­lu on mi­nul­le pyhä het­ki, mut­ta se ei on­nis­tu joka päi­vä, kun lap­sil­la on pal­jon har­ras­tuk­sia. Kirk­koa ei tar­vit­se har­ras­taa. Tär­kein ju­ma­lan­pal­ve­lus on toi­mi­te­taan ko­to­na.

Hä­meen­kos­ken seu­ra­kun­ta­e­lä­mää Rei­na on seu­ran­nut vä­hän­lai­ses­ti paik­ka­kun­nal­ta muu­tet­tu­aan.

– Kat­son ta­pah­tu­mia ke­sä­a­suk­kaan sil­min. Sen olen to­den­nut, et­tä seu­ra­kun­nas­sa on ta­pah­tu­nut pal­jon hy­vää var­sin­kin kirk­ko­her­ra Mat­ti Piis­pa­sen ai­ka­na.

Rei­na on ker­taal­leen kut­sut­tu saar­naa­maan Hä­meen­kos­ken kirk­koon toi­mies­saan pas­to­ri­na Hel­sin­gin Paa­va­lin seu­ra­kun­nas­sa.

– Se oli jos­kus 2000-lu­vun alus­sa. Ys­tä­vän­kul­mas­sa olen käy­nyt jos­kus kah­vit juo­mas­sa.

Ys­tä­vän­kul­ma on seu­ra­kun­nan va­paa­eh­tois­työn kes­kus kir­kon­ky­län kes­kus­tas­sa.

Hä­meen­kos­ken kir­kon mes­suis­sa Rei­naa ei näh­dä.

– Kun olen lo­mal­la, nu­kun ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen ai­kaan. VPK:n juh­lis­sa olen käy­nyt, ja siel­lä on seu­ra­kun­ta­kin läs­nä, hän sa­noo nau­rah­ta­en.