Kärsimystie-katunäytelmän ohjaaja Petri Liski on toiminnan mies. Hän elää täysillä ja toteuttaa unelmiaan niistä haaveilun sijaan.
Petri Liski muistaa elävästi sen hetken. Hän oli silloin seitsenvuotias, kun hänet valtasi outo, täysin ennen kokematon tunne.
– Muistan, että kerran heinäkuussa 7-vuotiaana minulla oli tylsää.
Tilanne oli outo, koska menevällä Petri-pojalla ei ollut omien muistojensa mukaan ennen ollut tylsää.
– Hetken ihmeteltyäni menin sitten heittämään tikkaa, ja niin vain sekin päivä jatkoi siitä etenemistään, muistelee hän nauraen.
Liski istuu Lahden historiallisen museon Salongissa nurkkapöydän ääressä ja tarinoi elämästään kuvailevasti ja eläytyen – aivan kuten vain näyttelijä osaa. Salonki on sisustettu entisajan tyylikkäästi viimeistellyillä puisilla huonekaluilla ja seiniä koristavat kauniit tapetit. Näky miellyttää arkkitehtuurista kiinnostuneen Liskin silmää. Hän silittää puisen sohvan käsinojaa ja sanoo omistavansa lähes samanlaisen sohvan itsekin.
– Oman kotini sisustus on aika lailla samanlaista, mitä täällä. Olen esteetikko ja joskus nuorempana mietin jopa sisustusarkkitehdin uraa, Anttilanmäen omakotitalokotinsa aikoinaan lähes täysin remontoinut Liski kertoo.
Jos ei lapsena Liski kärsinyt tylsyydestä, ei se tunne taida olla tuttu aikuisiälläkään. Menevä ja eteenpäin katsova asenne kuuluu ohjaaja-näyttelijä-muusikko-juontaja-ääninäyttelijä-lauluntekijä-säveltäjä-eläkekassanjohtaja ja -sihteeri Liskin tapaan elää ja olla. Osaahan hän rauhoittua, jos haluaa, mutta kun kiinnostus elämässä on niin monialaista ja monen suuntaista, tuppaa tekemistä riittämään jatkuvasti.
– Minä olen monista asioista innostuva luonne, ja haluan toteuttaa suunnitelmani heti. Olen toiminnan mies, en haaveile.
Tämän toiminnan miehen tekemisestä saivat lahtelaisetkin osansa menneenä keväänä, kun Liskin ohjaustyö, Lahden Keskustateoksi äänestetty Kärsimystie-katunäytelmä, levittäytyi Lahden keskustan alueelle koko pääsiäisen ajaksi. Liski sanoo, että oli kunnia-asia ottaa jälleen, jo kolmatta kertaa, koppia oman isän, teatteriohjaaja ja professori Paavo Liskin käsikirjoittamasta ja aiemmin ohjaamasta pääsiäisnäytelmästä. Hän kehuu työryhmän saumatonta yhteistyötä ylivertaiseksi ja näkee Kärsimystie-katunäytelmässä myös keskustan eheytyksen kannalta olennaisen näkökulman.
– Pidän tärkeänä sitä, että saimme tällä näytelmällä toimintaa ja sisältöä keskustan alueelle ja lahtelaisten elämään. Saimme tuotua osuutemme keskustan elävöittämistyöhön. Valinta Keskustateoksi tuntuu erityisen mieluisalta, sillä sen teki nimenomaan yleisö pienen eliittijoukon sijaan.
Kärsimystien tekeminen oli Liskille kuin perhetapahtumaan olisi osallistunut. Isän käsikirjoittamassa näytelmässä olivat mukana paitsi omat pojat, myös liuta jo ennalta tuttuja harrastajanäyttelijöitä, kavereita, kylän miehiä ja naisia. Liski sai ohjata kovasti arvostamiensa harrastajanäyttelijöiden lisäksi myös kahta ammattinäyttelijää, kun Lahden kaupunginteatterin Tapani Kalliomäki esitti pääroolissa Jeesusta ja freelance-ohjaaja Arto Myllärinen Pietaria. Vaikka isä oli tehnyt pohjatyön hyvin valmiiksi, riitti pojallekin hommaa ohjaustyössä ihan riittävästi, olivathan näyttelijät kuitenkin suurelta osin eri henkilöitä, mitä aiemmissa versioissa.
– Koska olen lukuja vaille valmis teologi, tein paljon myös taustatyötä: tutkin opillisia asioita ja tein historiallistulkinnallisten faktojen tarkistusten lisäksi myös omia painotuksia tähän versioon.
Työskentely Kärsimystien kaltaisen hengellisen suurteoksen kanssa oli Liskille luontevaa, sillä hän sanoo olevansa seurakuntamyönteinen ihminen. Uskonnollisuus on aina ollut normaali osa elämää, vaikka mitään suurta uskoon tuloa hän ei ole elämässään kokenut. Lapsuuden perheessä kristilliset arvot olivat kuitenkin vahvasti läsnä niin omien vanhempien kuin isovanhempienkin kautta.
Erilaiset perhetilanteet ja vaikeat vaiheet elämän varrella ovat kasvattaneet henkisyyteen ja Jumalan kaipuuseen.
– Koen hyvin lohdulliseksi sen ajatuksen, että kun materia, järki ja logiikka ei enää auta, on joku, josta saa lohtua. Rukouksiinikin on tietyissä tilanteissa vastattu.
Yksi elämän suurimmista tragedioista tapahtui Liskin ollessa 9-vuotias. Perhe oli juuri muuttanut isän työn perässä Oulusta Helsinkiin, kun 3-vuotias pikkuveli joutui kolariin ja kuoli. Äkillinen ja syvä, koko perhettä ja sukua ravistellut suru yhdistettynä vasta tapahtuneeseen paikkakunnan ja koulun vaihtoon, teki sopeutumisesta uusiin ympyröihin haastavaa.
– Sopeuduin, mutta eihän siinä mitään järkeä ollut. Oman veljen menettäminen 9-vuotiaana – onhan se pikkuisen liikaa, Liski huokaa.
Perhe vaihtoi paikkakuntaa usein isän teatterityön vuoksi. Synnyinkaupunki Turun jälkeen tuli muutto Kuopioon, kun Liski oli 3-vuotias. Sitten oli vuorossa Oulu ja lopulta Helsinki.
– Viiden ensimmäisen kouluvuoden aikana vaihdoin kaupunkia kahdesti ja joka vuosi luokkaa.
Luokan pienikokoisimpana ja suhteellisen näkyvänä persoonana Liski sai usein osansa isompien koululaisten vähemmän hellistä otteista, mutta kiitos äidiltä perityn sitkeän taistelijaluonteen, ei hän muista jääneensä uusissa piireissä kovin helposti muiden nuijittavaksi.
– Vaikka kyllä minua jonkin verran koulussa kiusattiinkin. Jouduin usein miettimään, mitä reittiä uskallan mennä koulusta kotiin.
Tämä oli aikaa, kun perhe muutti Kannelmäkeen, kaupunginosaan, jonne tie vei isä-Paavon Kalevala-herätyksen vuoksi. Kannelmäen kaunis nimi toi mieleen kansalliseepoksen, mutta se olikin ainoa kaunis asia 70-luvun puolivälin Kannelmäessä.
– Se oli tyly paikka, mutta sieltä me itsemme löysimme, elementtilähiön takaa nuorisorikollisuuden kehdosta.
Reippaan menevä luonne auttoi uusiin ympyröihin sopeutumisessa; kavereita löytyi harrastuspiireistä jääkiekon ja yleisurheilun parista.
Ja sitten oli musiikki.
Jo Oulussa asuessaan Liski oli perustanut 8-vuotiaana ensimmäisen bändinsä kavereiden kanssa. Silloin soittimet valmistettiin itse ja koska äiti ja isä tekivät pitkää päivää töissä, mahtui Liskien kotiin hyvänkokoinen yleisö naapurin lapsia kuuntelemaan. Bändi luukutti Luxorin putkiradiosta kaikuvaa Dannya playbackina suurella antaumuksella.
– Rummut oli tehty sohvasta ja vinosta pahvilaatikosta, sähkökitara vanhasta lätkämailasta, johon olin Sakuralla piirtänyt kielet. Kirjoituskone oli piano. Niin vain soitettiin yleisölle koko Dannyn levy ja saatiin ihan hyvä keikkapalkkiokin, kun pääsymaksu oli 5 penniä.
Tuo hetki kodin olohuoneessa, lapsiyleisön ympäröimänä, oli merkityksellinen. Silloin Liski nimittäin muistaa tajunneensa, että nauttii esiintymisestä ja soittamisesta kavereiden kanssa. Siitä tunteesta, jonka yleisö saa aikaiseksi.
Siitäpä se sitten lähti – musiikki ja lukuisat erilaiset bändikokoonpanot. Musiikki täytti elämän ja Liski on sen jälkeen soittanut ja laulanut aivan tähän päivään saakka. Tyyli ja kokoonpanot ovat vain vaihtuneet, kasarimusiikista poppiin ja rockiin, välillä tanssimusiikkiin tai iskelmään.
Rockabilly-bändissä Liski soitti kahdeksannella luokalla. Tuolloin vuotta vanhemmat pojat olivat päässeet selville nuoren miehen rumpujen soittamistaidoista ja pyysivät häntä mukaan bändiin.
– Sen jälkeen minulla olikin henkivartijat, kun bändikaverit pitivät minusta huolen koulumatkoilla, muistelee hän hymyillen.
Liski pääsi opiskelemaan Oulunkylän Pop/Jazz-opistoon, ei tosin rumpuja. Ensimmäiseksi soittimeksi vanhemmat valitsivat kerrostaloystävällisemmän instrumentin.
– Aloitin musiikkiopinnot sähköuruilla, mutta sain muutaman vuoden päästä vaihtaa soittimen rumpuihin. Bändikuvioissa rummut olivat aika paljon kovempi juttu kuin sähköurut.
Haave rock-tähteydestä eli vahvana, mutta aika pian kävi ilmi, että musiikin teoria ja soittotekniikan harjoittelu oli menevälle luonteelle liian hidasta puuhaa. Soittaminen jatkui, mutta rinnalle piti löytää toinen aihealue, joka täyttäisi rock-tähteyden toteutumattomuudesta jääneen aukon.
”Kai seuraat isäsi jalanjälkiä?” oli kysymys, jonka Liski oli saanut usein kuulla. Se oli ärsyttänyt ja aiheuttanut kapinaa koko teatterialaa kohtaan. Silti hän ihaili teatterinjohtajana, dramaturgina, ohjaajana ja näyttelijänä työskennelleen isänsä työtä. Liski pääsi sisälle Teatterikorkeaan ensiyrittämällä, mutta opintojen alkuvaihe osoittautui pettymykseksi.
– Olin saanut teatterikipinän seuratessani isän ohjaustöitä, Tuntematonta sotilasta ja Kalevalaa, jotka olivat valtavia spektaakkeleita. Sitten yhtäkkiä me harjoittelemme mustassa huoneessa, jossa hiki, räkä ja sylki roiskuvat, mölistään ja saavutetaan äärimmäisiä tunnetiloja – se ei vain vastannut minun ajatustani teatterista, Jouko Turkan opissa opintojaan aloittanut Liski muistelee.
Opintojen puolivälissä hän alkoi työskennellä isänsä kanssa kesäteatterituotannoissa. Se oli kuin toinen teatterikoulu, eikä tarvetta kapinoida isä-poika-yhteistyötä vastaan enää ollut.
Tänä vuonna on täynnä 34 vuotta näyttelijän töitä Kansallisteatterissa. Pitkä ura on mahdollistanut monipuoliset ja vaihtuvat roolit ja se on juuri se, mistä hän työssään erityisesti nauttii. Yhtä lempirooliaan Liski on saanut esittää Lahden kaupunginteatterissa siellä vieraillessaan 90-luvun lopulla.
– Laulavat sadepisarat -musikaalirooli oli upea! Oli mahtavaa saada laulaa ja tanssia musikaalin tähtenä. Se oli sitä elämänvaihetta, ja nyt minulla on, kiitos ikäni, selvästi menossa isävaihe, eli saan esittää näytelmissä isää. Toivon, että vielä tulee vaihe, kun saan näytellä merkittäviä valtion päämiehiä. Tämä on juuri työni ydin – roolien vaihtelevuus. Siitä nautin.
Näyttelijän työnsä ohella Liski on tehnyt ahkerasti myös ääninäyttelijän töitä, mainoksia ja juontohommia. Hän on pyrkinyt aina ottamaan kaikki tarjotut työt vastaan.
– Koska kaikesta oppii aina jotain uutta, eikä koskaan voi tietää, mihin mikäkin työtehtävä voi johtaa. Lisäksi ne ovat hyvä lisä ihan taloudellisestikin, hän perustelee.
Tällä hetkellä Liski näyttelee Kansallisteatterissa Sofi Oksasen kirjoittamassa Mansikkapaikka-näytelmässä ja valmistelee ohjaustyötä Kansallisteatterin Suurelle Näyttämölle ensi keväälle. Aikaa kuluu myös erilaisissa luottamustehtävissä.
Palautetta työmäärästä – toki hän on sitä lähipiiriltä saanut, välillä kirpaisevan osuvaa.
– Pistäähän se miettimään, onko se ollut oikea ratkaisu, että on täyttänyt kalenterinsa ja aikataulunsa työhön liittyvillä asioilla ja omilla menoilla. Minulle työ on kuitenkin laatuaikaa ja samalla myös harrastus, en kaipaa Jacuzzissa lillumista ja hieronnoissa käymistä rentoutuakseni.
Historiallisen museon Salongissa nurkkapöydän takana istuva näyttelijä kerää ohikulkijoiden katseita. Kuuluu supattelua ja näkyy museokaverin kanssa vaihdettuja merkitseviä katseita. Vähän liian pitkiä tuijotuksia. Liski ei ole moksiskaan, ammatin tuoma julkisuus on konkarille jo niin tuttua. Hän kohottautuu parempaan asentoon, sohvan puinen selkänoja pakottaa istumaan ryhdikkäästi.
– En ole löhöilijätyyppiä, joten tämä on juuri oikeanlainen sohva minulle, sanoo Liski istuessaan ylväästi selkä suorassa, kuin Salongin kartanonherra konsanaan.
Tiesitkö tämän?
Petri Liski on asunut Lahdessa perheensä kanssa vuodesta 2007. Perheeseen kuuluu puoliso, kaksi poikaa edellisestä ja kohta viisivuotias tytär nykyisestä liitosta.
Hän on soittanut rumpuja mm. yhtyeissä Bermuda ja Päät, on ollut laulajana mm. orkesterissa Petri Liski & Muukalaislegioona ja rumpalina ja säveltäjänä Adam & Eve -yhtyeessä, joka soittaa yhdessä edelleen.
Tällä hetkellä hän valmistelee Juho ja Maria Lallukan Taiteilijakotisäätiön 100-vuotisjuhlanäytelmää, jonka hän ohjaa Kansallisteatterin Suurelle Näyttämölle. Lallukka – kauppaneuvos Karjalasta -näytelmän ensi-ilta on ensi keväänä.
Petri on vuodesta 2003 toiminut Suomen Kansallisteatterin näyttelijäin eläkekassan kassanjohtajana ja sihteerinä. ”Olen sitä vähän ihmeissäni miettinyt, miten nyt olen eläkekassan johtaja ja sihteeri, kun lukiossa matikka oli jouluna neljä ja keväällä viisi. No, kirjoitin kuitenkin lyhyen matikan. Sitkeydellä ja huolellisuudella näköjään pääsee pitkälle. ”
1.Petri aikoo pitää ensi kesän vapaata. ”Sanottakoon se nyt ääneen. Tämän olen itselleni luvannut.”
2.Petri on intohimoinen tuunaaja, rikkoutuneiden tavaroiden korjaaja, tarkka kierrättäjä ja puuseppähommien harrastaja.
3.Hän on maailman pitkäaikaisin Hessu Hopon dubbaaja eli ääninäyttelijä.