JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.

Kärsimystie-katu­näy­telmän ohjaaja Petri Liski on toiminnan mies. Hän elää täysillä ja toteuttaa unelmiaan niistä haaveilun sijaan.

13.9.2024
Jaana Kosunen

Pet­ri Lis­ki muis­taa elä­väs­ti sen het­ken. Hän oli sil­loin seit­sen­vuo­ti­as, kun hä­net val­ta­si ou­to, täy­sin en­nen ko­ke­ma­ton tun­ne.

– Muis­tan, et­tä ker­ran hei­nä­kuus­sa 7-vuo­ti­aa­na mi­nul­la oli tyl­sää.

Ti­lan­ne oli ou­to, kos­ka me­ne­väl­lä Pet­ri-po­jal­la ei ol­lut omien muis­to­jen­sa mu­kaan en­nen ol­lut tyl­sää.

– Het­ken ih­me­tel­ty­ä­ni me­nin sit­ten heit­tä­mään tik­kaa, ja niin vain se­kin päi­vä jat­koi sii­tä ete­ne­mis­tään, muis­te­lee hän nau­ra­en.

Lis­ki is­tuu Lah­den his­to­ri­al­li­sen mu­se­on Sa­lon­gis­sa nurk­ka­pöy­dän ää­res­sä ja ta­ri­noi elä­mäs­tään ku­vai­le­vas­ti ja eläy­ty­en – ai­van ku­ten vain näyt­te­li­jä osaa. Sa­lon­ki on si­sus­tet­tu en­ti­sa­jan tyy­lik­kääs­ti vii­meis­tel­lyil­lä pui­sil­la huo­ne­ka­luil­la ja sei­niä ko­ris­ta­vat kau­niit ta­pe­tit. Näky miel­lyt­tää ark­ki­teh­tuu­ris­ta kiin­nos­tu­neen Lis­kin sil­mää. Hän si­lit­tää pui­sen soh­van kä­si­no­jaa ja sa­noo omis­ta­van­sa lä­hes sa­man­lai­sen soh­van it­se­kin.

– Oman ko­ti­ni si­sus­tus on ai­ka lail­la sa­man­lais­ta, mitä tääl­lä. Olen es­tee­tik­ko ja jos­kus nuo­rem­pa­na mie­tin jopa si­sus­tu­sark­ki­teh­din uraa, Ant­ti­lan­mä­en oma­ko­ti­ta­lo­ko­tin­sa ai­koi­naan lä­hes täy­sin re­mon­toi­nut Lis­ki ker­too.

Jos ei lap­se­na Lis­ki kär­si­nyt tyl­syy­des­tä, ei se tun­ne tai­da ol­la tut­tu ai­kui­si­äl­lä­kään. Me­ne­vä ja eteen­päin kat­so­va asen­ne kuu­luu oh­jaa­ja-näyt­te­li­jä-muu­sik­ko-juon­ta­ja-ää­ni­näyt­te­li­jä-lau­lun­te­ki­jä-sä­vel­tä­jä-elä­ke­kas­san­joh­ta­ja ja -sih­tee­ri Lis­kin ta­paan elää ja ol­la. Osaa­han hän rau­hoit­tua, jos ha­lu­aa, mut­ta kun kiin­nos­tus elä­mäs­sä on niin mo­ni­a­lais­ta ja mo­nen suun­tais­ta, tup­paa te­ke­mis­tä riit­tä­mään jat­ku­vas­ti.

– Minä olen mo­nis­ta asi­ois­ta in­nos­tu­va luon­ne, ja ha­lu­an to­teut­taa suun­ni­tel­ma­ni heti. Olen toi­min­nan mies, en haa­vei­le.

Tä­män toi­min­nan mie­hen te­ke­mi­ses­tä sai­vat lah­te­lai­set­kin osan­sa men­nee­nä ke­vää­nä, kun Lis­kin oh­jaus­työ, Lah­den Kes­kus­ta­te­ok­si ää­nes­tet­ty Kär­si­mys­tie-ka­tu­näy­tel­mä, le­vit­täy­tyi Lah­den kes­kus­tan alu­eel­le koko pää­si­äi­sen ajak­si. Lis­ki sa­noo, et­tä oli kun­nia-asia ot­taa jäl­leen, jo kol­mat­ta ker­taa, kop­pia oman isän, te­at­te­ri­oh­jaa­ja ja pro­fes­so­ri Paa­vo Lis­kin kä­si­kir­joit­ta­mas­ta ja ai­em­min oh­jaa­mas­ta pää­si­äis­näy­tel­mäs­tä. Hän ke­huu työ­ryh­män sau­ma­ton­ta yh­teis­työ­tä yli­ver­tai­sek­si ja nä­kee Kär­si­mys­tie-ka­tu­näy­tel­mäs­sä myös kes­kus­tan ehey­tyk­sen kan­nal­ta olen­nai­sen nä­kö­kul­man.

– Pi­dän tär­ke­ä­nä sitä, et­tä saim­me täl­lä näy­tel­mäl­lä toi­min­taa ja si­säl­töä kes­kus­tan alu­eel­le ja lah­te­lais­ten elä­mään. Saim­me tuo­tua osuu­tem­me kes­kus­tan elä­vöit­tä­mis­työ­hön. Va­lin­ta Kes­kus­ta­te­ok­si tun­tuu eri­tyi­sen mie­lui­sal­ta, sil­lä sen teki ni­me­no­maan ylei­sö pie­nen eliit­ti­jou­kon si­jaan.

Kär­si­mys­tien te­ke­mi­nen oli Lis­kil­le kuin per­he­ta­pah­tu­maan oli­si osal­lis­tu­nut. Isän kä­si­kir­joit­ta­mas­sa näy­tel­mäs­sä oli­vat mu­ka­na pait­si omat po­jat, myös liu­ta jo en­nal­ta tut­tu­ja har­ras­ta­ja­näyt­te­li­jöi­tä, ka­ve­rei­ta, ky­län mie­hiä ja nai­sia. Lis­ki sai oh­ja­ta ko­vas­ti ar­vos­ta­mien­sa har­ras­ta­ja­näyt­te­li­jöi­den li­säk­si myös kah­ta am­mat­ti­näyt­te­li­jää, kun Lah­den kau­pun­gin­te­at­te­rin Ta­pa­ni Kal­li­o­mä­ki esit­ti pää­roo­lis­sa Jee­sus­ta ja free­lan­ce-oh­jaa­ja Ar­to Myl­lä­ri­nen Pie­ta­ria. Vaik­ka isä oli teh­nyt poh­ja­työn hy­vin val­miik­si, riit­ti po­jal­le­kin hom­maa oh­jaus­työs­sä ihan riit­tä­väs­ti, oli­vat­han näyt­te­li­jät kui­ten­kin suu­rel­ta osin eri hen­ki­löi­tä, mitä ai­em­mis­sa ver­si­ois­sa.

– Kos­ka olen lu­ku­ja vail­le val­mis te­o­lo­gi, tein pal­jon myös taus­ta­työ­tä: tut­kin opil­li­sia asi­oi­ta ja tein his­to­ri­al­lis­tul­kin­nal­lis­ten fak­to­jen tar­kis­tus­ten li­säk­si myös omia pai­no­tuk­sia tä­hän ver­si­oon.

Työs­ken­te­ly Kär­si­mys­tien kal­tai­sen hen­gel­li­sen suur­te­ok­sen kans­sa oli Lis­kil­le luon­te­vaa, sil­lä hän sa­noo ole­van­sa seu­ra­kun­ta­myön­tei­nen ih­mi­nen. Us­kon­nol­li­suus on ai­na ol­lut nor­maa­li osa elä­mää, vaik­ka mi­tään suur­ta us­koon tu­loa hän ei ole elä­mäs­sään ko­ke­nut. Lap­suu­den per­hees­sä kris­til­li­set ar­vot oli­vat kui­ten­kin vah­vas­ti läs­nä niin omien van­hem­pien kuin iso­van­hem­pien­kin kaut­ta.

Eri­lai­set per­he­ti­lan­teet ja vai­ke­at vai­heet elä­män var­rel­la ovat kas­vat­ta­neet hen­ki­syy­teen ja Ju­ma­lan kai­puu­seen.

– Koen hy­vin loh­dul­li­sek­si sen aja­tuk­sen, et­tä kun ma­te­ria, jär­ki ja lo­giik­ka ei enää au­ta, on joku, jos­ta saa loh­tua. Ru­kouk­sii­ni­kin on tie­tyis­sä ti­lan­teis­sa vas­tat­tu.

Yk­si elä­män suu­rim­mis­ta tra­ge­di­ois­ta ta­pah­tui Lis­kin ol­les­sa 9-vuo­ti­as. Per­he oli juu­ri muut­ta­nut isän työn pe­räs­sä Ou­lus­ta Hel­sin­kiin, kun 3-vuo­ti­as pik­ku­ve­li jou­tui ko­la­riin ja kuo­li. Äkil­li­nen ja syvä, koko per­het­tä ja su­kua ra­vis­tel­lut suru yh­dis­tet­ty­nä vas­ta ta­pah­tu­nee­seen paik­ka­kun­nan ja kou­lun vaih­toon, teki so­peu­tu­mi­ses­ta uu­siin ym­py­röi­hin haas­ta­vaa.

– So­peu­duin, mut­ta ei­hän sii­nä mi­tään jär­keä ol­lut. Oman vel­jen me­net­tä­mi­nen 9-vuo­ti­aa­na – on­han se pik­kui­sen lii­kaa, Lis­ki huo­kaa.

Per­he vaih­toi paik­ka­kun­taa usein isän te­at­te­ri­työn vuok­si. Syn­nyin­kau­pun­ki Tu­run jäl­keen tuli muut­to Kuo­pi­oon, kun Lis­ki oli 3-vuo­ti­as. Sit­ten oli vuo­ros­sa Ou­lu ja lo­pul­ta Hel­sin­ki.

– Vii­den en­sim­mäi­sen kou­lu­vuo­den ai­ka­na vaih­doin kau­pun­kia kah­des­ti ja joka vuo­si luok­kaa.

Luo­kan pie­ni­ko­koi­sim­pa­na ja suh­teel­li­sen nä­ky­vä­nä per­soo­na­na Lis­ki sai usein osan­sa isom­pien kou­lu­lais­ten vä­hem­män hel­lis­tä ot­teis­ta, mut­ta kii­tos äi­dil­tä pe­ri­tyn sit­ke­än tais­te­li­ja­luon­teen, ei hän muis­ta jää­neen­sä uu­sis­sa pii­reis­sä ko­vin hel­pos­ti mui­den nui­jit­ta­vak­si.

– Vaik­ka kyl­lä mi­nua jon­kin ver­ran kou­lus­sa kiu­sat­tiin­kin. Jou­duin usein miet­ti­mään, mitä reit­tiä us­kal­lan men­nä kou­lus­ta ko­tiin.

Tämä oli ai­kaa, kun per­he muut­ti Kan­nel­mä­keen, kau­pun­gi­no­saan, jon­ne tie vei isä-Paa­von Ka­le­va­la-he­rä­tyk­sen vuok­si. Kan­nel­mä­en kau­nis nimi toi mie­leen kan­sal­li­see­pok­sen, mut­ta se oli­kin ai­noa kau­nis asia 70-lu­vun puo­li­vä­lin Kan­nel­mä­es­sä.

– Se oli tyly paik­ka, mut­ta siel­tä me it­sem­me löy­sim­me, ele­ment­ti­lä­hi­ön ta­kaa nuo­ri­so­ri­kol­li­suu­den keh­dos­ta.

Reip­paan me­ne­vä luon­ne aut­toi uu­siin ym­py­röi­hin so­peu­tu­mi­ses­sa; ka­ve­rei­ta löy­tyi har­ras­tus­pii­reis­tä jää­kie­kon ja ylei­sur­hei­lun pa­ris­ta.

Ja sit­ten oli mu­siikki.

Jo Ou­lus­sa asu­es­saan Lis­ki oli pe­rus­ta­nut 8-vuo­ti­aa­na en­sim­mäi­sen bän­din­sä ka­ve­rei­den kans­sa. Sil­loin soit­ti­met val­mis­tet­tiin it­se ja kos­ka äi­ti ja isä te­ki­vät pit­kää päi­vää töis­sä, mah­tui Lis­kien ko­tiin hy­vän­ko­koi­nen ylei­sö naa­pu­rin lap­sia kuun­te­le­maan. Bän­di luu­kut­ti Lu­xo­rin put­ki­ra­di­os­ta kai­ku­vaa Dan­nya pla­y­bac­ki­na suu­rel­la an­tau­muk­sel­la.

– Rum­mut oli teh­ty soh­vas­ta ja vi­nos­ta pah­vi­laa­ti­kos­ta, säh­kö­ki­ta­ra van­has­ta lät­kä­mai­las­ta, jo­hon olin Sa­ku­ral­la piir­tä­nyt kie­let. Kir­joi­tus­ko­ne oli pi­a­no. Niin vain soi­tet­tiin ylei­söl­le koko Dan­nyn levy ja saa­tiin ihan hyvä keik­ka­palk­ki­o­kin, kun pää­sy­mak­su oli 5 pen­niä.

Tuo het­ki ko­din olo­huo­nees­sa, lap­siy­lei­sön ym­pä­röi­mä­nä, oli mer­ki­tyk­sel­li­nen. Sil­loin Lis­ki ni­mit­täin muis­taa ta­jun­neen­sa, et­tä naut­tii esiin­ty­mi­ses­tä ja soit­ta­mi­ses­ta ka­ve­rei­den kans­sa. Sii­tä tun­tees­ta, jon­ka ylei­sö saa ai­kai­sek­si.

Sii­tä­pä se sit­ten läh­ti – mu­siik­ki ja lu­kui­sat eri­lai­set bän­di­ko­koon­pa­not. Mu­siik­ki täyt­ti elä­män ja Lis­ki on sen jäl­keen soit­ta­nut ja lau­la­nut ai­van tä­hän päi­vään saak­ka. Tyy­li ja ko­koon­pa­not ovat vain vaih­tu­neet, ka­sa­ri­mu­sii­kis­ta pop­piin ja roc­kiin, vä­lil­lä tans­si­mu­siik­kiin tai is­kel­mään.

Roc­ka­bil­ly-bän­dis­sä Lis­ki soit­ti kah­dek­san­nel­la luo­kal­la. Tuol­loin vuot­ta van­hem­mat po­jat oli­vat pääs­seet sel­vil­le nuo­ren mie­hen rum­pu­jen soit­ta­mis­tai­dois­ta ja pyy­si­vät hän­tä mu­kaan bän­diin.

– Sen jäl­keen mi­nul­la oli­kin hen­ki­var­ti­jat, kun bän­di­ka­ve­rit pi­ti­vät mi­nus­ta huo­len kou­lu­mat­koil­la, muis­te­lee hän hy­myil­len.

Lis­ki pää­si opis­ke­le­maan Ou­lun­ky­län Pop/Jazz-opis­toon, ei to­sin rum­pu­ja. En­sim­mäi­sek­si soit­ti­mek­si van­hem­mat va­lit­si­vat ker­ros­ta­lo­ys­tä­väl­li­sem­män inst­ru­men­tin.

– Aloi­tin mu­siik­ki­o­pin­not säh­kö­u­ruil­la, mut­ta sain muu­ta­man vuo­den pääs­tä vaih­taa soit­ti­men rum­pui­hin. Bän­di­ku­vi­ois­sa rum­mut oli­vat ai­ka pal­jon ko­vem­pi jut­tu kuin säh­kö­u­rut.

Haa­ve rock-täh­tey­des­tä eli vah­va­na, mut­ta ai­ka pian kävi il­mi, et­tä mu­sii­kin te­o­ria ja soit­to­tek­nii­kan har­joit­te­lu oli me­ne­väl­le luon­teel­le lii­an hi­das­ta puu­haa. Soit­ta­mi­nen jat­kui, mut­ta rin­nal­le piti löy­tää toi­nen ai­he­a­lue, joka täyt­täi­si rock-täh­tey­den to­teu­tu­mat­to­muu­des­ta jää­neen au­kon.

”Kai seu­raat isä­si ja­lan­jäl­kiä?” oli ky­sy­mys, jon­ka Lis­ki oli saa­nut usein kuul­la. Se oli är­syt­tä­nyt ja ai­heut­ta­nut ka­pi­naa koko te­at­te­ri­a­laa koh­taan. Sil­ti hän ihai­li te­at­te­rin­joh­ta­ja­na, dra­ma­tur­gi­na, oh­jaa­ja­na ja näyt­te­li­jä­nä työs­ken­nel­leen isän­sä työ­tä. Lis­ki pää­si si­säl­le Te­at­te­ri­kor­ke­aan en­siy­rit­tä­mäl­lä, mut­ta opin­to­jen al­ku­vai­he osoit­tau­tui pet­ty­myk­sek­si.

– Olin saa­nut te­at­te­ri­ki­pi­nän seu­ra­tes­sa­ni isän oh­jaus­töi­tä, Tun­te­ma­ton­ta so­ti­las­ta ja Ka­le­va­laa, jot­ka oli­vat val­ta­via spek­taak­ke­lei­ta. Sit­ten yh­täk­kiä me har­joit­te­lem­me mus­tas­sa huo­nees­sa, jos­sa hiki, räkä ja syl­ki rois­ku­vat, mö­lis­tään ja saa­vu­te­taan ää­rim­mäi­siä tun­ne­ti­lo­ja – se ei vain vas­tan­nut mi­nun aja­tus­ta­ni te­at­te­ris­ta, Jou­ko Tur­kan opis­sa opin­to­jaan aloit­ta­nut Lis­ki muis­te­lee.

Opin­to­jen puo­li­vä­lis­sä hän al­koi työs­ken­nel­lä isän­sä kans­sa ke­sä­te­at­te­ri­tuo­tan­nois­sa. Se oli kuin toi­nen te­at­te­ri­kou­lu, ei­kä tar­vet­ta ka­pi­noi­da isä-poi­ka-yh­teis­työ­tä vas­taan enää ol­lut.

Tänä vuon­na on täyn­nä 34 vuot­ta näyt­te­li­jän töi­tä Kan­sal­lis­te­at­te­ris­sa. Pit­kä ura on mah­dol­lis­ta­nut mo­ni­puo­li­set ja vaih­tu­vat roo­lit ja se on juu­ri se, mis­tä hän työs­sään eri­tyi­ses­ti naut­tii. Yh­tä lem­pi­roo­li­aan Lis­ki on saa­nut esit­tää Lah­den kau­pun­gin­te­at­te­ris­sa siel­lä vie­rail­les­saan 90-lu­vun lo­pul­la.

Lau­la­vat sa­de­pi­sa­rat -mu­si­kaa­li­roo­li oli upea! Oli mah­ta­vaa saa­da lau­laa ja tans­sia mu­si­kaa­lin täh­te­nä. Se oli sitä elä­män­vai­het­ta, ja nyt mi­nul­la on, kii­tos ikä­ni, sel­väs­ti me­nos­sa isä­vai­he, eli saan esit­tää näy­tel­mis­sä isää. Toi­von, et­tä vie­lä tu­lee vai­he, kun saan näy­tel­lä mer­kit­tä­viä val­ti­on pää­mie­hiä. Tämä on juu­ri työ­ni ydin – roo­lien vaih­te­le­vuus. Sii­tä nau­tin.

Näyt­te­li­jän työn­sä ohel­la Lis­ki on teh­nyt ah­ke­ras­ti myös ää­ni­näyt­te­li­jän töi­tä, mai­nok­sia ja juon­to­hom­mia. Hän on pyr­ki­nyt ai­na ot­ta­maan kaik­ki tar­jo­tut työt vas­taan.

– Kos­ka kai­kes­ta op­pii ai­na jo­tain uut­ta, ei­kä kos­kaan voi tie­tää, mi­hin mi­kä­kin työ­teh­tä­vä voi joh­taa. Li­säk­si ne ovat hyvä lisä ihan ta­lou­del­li­ses­ti­kin, hän pe­rus­te­lee.

Täl­lä het­kel­lä Lis­ki näyt­te­lee Kan­sal­lis­te­at­te­ris­sa Sofi Ok­sa­sen kir­joit­ta­mas­sa Man­sik­ka­paik­ka-näy­tel­mäs­sä ja val­mis­te­lee oh­jaus­työ­tä Kan­sal­lis­te­at­te­rin Suu­rel­le Näyt­tä­möl­le en­si ke­vääl­le. Ai­kaa ku­luu myös eri­lai­sis­sa luot­ta­mus­teh­tä­vis­sä.

Pa­lau­tet­ta työ­mää­räs­tä – toki hän on sitä lä­hi­pii­ril­tä saa­nut, vä­lil­lä kir­pai­se­van osu­vaa.

– Pis­tää­hän se miet­ti­mään, on­ko se ol­lut oi­kea rat­kai­su, et­tä on täyt­tä­nyt ka­len­te­rin­sa ja ai­ka­tau­lun­sa työ­hön liit­ty­vil­lä asi­oil­la ja omil­la me­noil­la. Mi­nul­le työ on kui­ten­kin laa­tu­ai­kaa ja sa­mal­la myös har­ras­tus, en kai­paa Ja­cuz­zis­sa lil­lu­mis­ta ja hie­ron­nois­sa käy­mis­tä ren­tou­tu­ak­se­ni.

His­to­ri­al­li­sen mu­se­on Sa­lon­gis­sa nurk­ka­pöy­dän ta­ka­na is­tu­va näyt­te­li­jä ke­rää ohi­kul­ki­joi­den kat­sei­ta. Kuu­luu su­pat­te­lua ja nä­kyy mu­se­o­ka­ve­rin kans­sa vaih­det­tu­ja mer­kit­se­viä kat­sei­ta. Vä­hän lii­an pit­kiä tui­jo­tuk­sia. Lis­ki ei ole mok­sis­kaan, am­ma­tin tuo­ma jul­ki­suus on kon­ka­ril­le jo niin tut­tua. Hän ko­hot­tau­tuu pa­rem­paan asen­toon, soh­van pui­nen sel­kä­no­ja pa­kot­taa is­tu­maan ryh­dik­kääs­ti.  

– En ole lö­höi­li­jä­tyyp­piä, jo­ten tämä on juu­ri oi­ke­an­lai­nen soh­va mi­nul­le, sa­noo Lis­ki is­tu­es­saan yl­vääs­ti sel­kä suo­ras­sa, kuin Sa­lon­gin kar­ta­non­her­ra kon­sa­naan.

Tie­sit­kö tä­män?

Pet­ri Lis­ki on asu­nut Lah­des­sa per­heen­sä kans­sa vuo­des­ta 2007. Per­hee­seen kuu­luu puo­li­so, kak­si poi­kaa edel­li­ses­tä ja koh­ta vii­si­vuo­ti­as ty­tär ny­kyi­ses­tä lii­tos­ta.

Hän on soit­ta­nut rum­pu­ja mm. yh­ty­eis­sä Ber­mu­da ja Päät, on ol­lut lau­la­ja­na mm. or­kes­te­ris­sa Pet­ri Lis­ki & Muu­ka­lais­le­gi­oo­na ja rum­pa­li­na ja sä­vel­tä­jä­nä Adam & Eve -yh­ty­ees­sä, joka soit­taa yh­des­sä edel­leen.

Täl­lä het­kel­lä hän val­mis­te­lee Juho ja Ma­ria Lal­lu­kan Tai­tei­li­ja­ko­ti­sää­ti­ön 100-vuo­tis­juh­la­näy­tel­mää, jon­ka hän oh­jaa Kan­sal­lis­te­at­te­rin Suu­rel­le Näyt­tä­möl­le. Lal­luk­ka – kaup­pa­neu­vos Kar­ja­las­ta -näy­tel­män en­si-il­ta on en­si ke­vää­nä.

Pet­ri on vuo­des­ta 2003 toi­mi­nut Suo­men Kan­sal­lis­te­at­te­rin näyt­te­li­jäin elä­ke­kas­san kas­san­joh­ta­ja­na ja sih­tee­ri­nä. ”Olen sitä vä­hän ih­meis­sä­ni miet­ti­nyt, mi­ten nyt olen elä­ke­kas­san joh­ta­ja ja sih­tee­ri, kun lu­ki­os­sa ma­tik­ka oli jou­lu­na nel­jä ja ke­vääl­lä vii­si. No, kir­joi­tin kui­ten­kin ly­hy­en ma­ti­kan. Sit­key­del­lä ja huo­lel­li­suu­del­la nä­kö­jään pää­see pit­käl­le. ”

1.Pet­ri ai­koo pi­tää en­si ke­sän va­paa­ta. ”Sa­not­ta­koon se nyt ää­neen. Tä­män olen it­sel­le­ni lu­van­nut.”

2.Pet­ri on in­to­hi­moi­nen tuu­naa­ja, rik­kou­tu­nei­den ta­va­roi­den kor­jaa­ja, tark­ka kier­rät­tä­jä ja puu­sep­pä­hom­mien har­ras­ta­ja.

3.Hän on maa­il­man pit­kä­ai­kai­sin Hes­su Ho­pon dub­baa­ja eli ää­ni­näyt­te­li­jä.

Lue lisää aiheesta