Kirkkoherran kiirastuli – "Kun jaksamisen rajat löytyvät, voi seurausten kanssa elää", sanoo Joutjärven kirkkoherra Hannes Wallin
Yhteiskunnan jakautuneisuus on tämän hetken polttavimpia kysymyksiä. Meneillään olevat kriisit uhkaavat lisätä vastakkainasettelua entisestään.
Kirkko on perinteisesti ollut kriisiaikoina yhteiskuntaa vakauttava instituutio. Sillä on ollut kyky rakentaa rauhaa ja sulattaa yhteen eri tavoin ajattelevia ihmisiä.
Mutta ei kirkkokaan haavoittumaton ole. Mitä tapahtuu, kun vastakkainasettelusta tulee ydinkysymys, joka alkaa hallita seurakuntaelämää ja verottaa energiaa työntekijöistä ja rivijäsenistä?
Tähän osaa vastata se, joka on joutunut jakautumisen keskiöön.
Joutjärven seurakunnan kirkkoherra, Kohtaamispaikka-yhteisöstä ylemmän pastoraalitutkinnon opinnäytetyön tehnyt Hannes Wallin, on maksanut myös henkilökohtaista hintaa seurakuntansa koossa pitämiseksi.
Asioiden ymmärtämiseksi pitää palata aikoihin, jolloin Wallin oli autuaan tietämätön siitä, kuinka hallinnollinen kenkä tulisi myöhemmin puristamaan häntä.
Papin ura ei alkujaankaan auennut helpoimmasta päästä.
– Minut valittiin Tallinnan inkeriläis-suomalaisen seurakunnan papiksi. Seurakunta koostui enimmäkseen iäkkäistä inkerinsuomalaisista naisista ja heidän lapsistaan. Moni oli leski, koska miehet olivat menehtyneet vankileireillä.
– Tunsin aluksi arkuutta. Mitä minulla, nuorella miehellä olisi annettavaa näille vainoista selvinneille, paljon kärsineille ihmisille?
Kun Wallin kertoi tuntemuksensa, sai hän vastauksen, joka antaa vieläkin voimia ihmisten kohtaamiseen.
– Ole vaan oma itsesi, tämä on kodikasta. Meiltä on lähes kaikilta miehet kadonneet tai leireillä. Ei ole papeiksi jäänyt kuin nuorukaisia. Kyllä sinä kelpaat meille, he tuumivat.
Palatessaan Suomeen Muuramen seurakunnan papiksi Wallin sai kokemuksen perinteisestä, suomalaisesta seurakunnasta, joka oli kaikin puolin vakaa ja järjestyksessä.
– Sain tehdä julistustyötä ja kirkollisia toimituksia ilman suurempia kulttuurijännitteitä. Seurakunta oli jäsenistöltään harmoninen ja taloudellinen tilanne oli hyvä.
Wallinilla ei ollut perhettä, joten hän käytti paljon vapaa aikaa illanviettoihin ystäväpiirissä sekä yhteiseen hengailuun.
– Olen aina pitänyt historiasta ja historiallisista kohteista. Kävin mielelläni museoissa. Olin utelias oppimaan kulttuureista ja yhteiskunnasta.
Vaikka hän oli tuohon mennessä toimittanut lukuisia hautajaisia ja kohdannut surevia, tuli syvin kokemus tässäkin omakohtaisen menetyksen kautta.
– Ihmiselämän rajallisuus iski ensimmäisen kerran vahvasti läpi Muuramen aikoina, kun äitini kuoli äkillisesti. En ehtinyt pelätä, enkä surra etukäteen, koska äidin kuolema tuli sairauskohtauksen muodossa. Äidillä oli erittäin merkityksellinen paikka elämässäni.
Wallin sai havaita, että omakohtainen menetys toi erilaista näkökulmaa pappeuteen.
– Huomasin, että äidin pois menon jälkeen minun oli luontevampi kohdata äkillisesti läheisensä menettäneitä ja ymmärtää heidän surutyötään.
Joutjärvelle Wallin valittiin papiksi vuonna 1997. Alkuaika seurakuntapappina ei tuonut suuria muutoksia työnkuvaan aiempiin tehtäviin verraten.
– Oli kuitenkin heti selvää, että Joutjärvi tulisi poikkeamaan kaikista aiemmista työpaikoistani. Kirkon herätysliikkeillä, lähinnä esikoislestadiolaisuudella ja viidesläisyydellä, oli perinteisesti hyvin keskeinen vaikutus seurakunnan opetuksessa, jumalanpalveluselämässä ja jäsenistön roolissa.
Joutjärven luterilaisen seurakunnan helmoihin oli jo vuonna 1998 syntynyt Kohtaamispaikka-yhteisö, jonka alku oli seurakunnan omassa toiminnassa. Myöhemmin yhteisön laajetessa tehtiin perustetun Kohtaamispaikka ry:n sekä Päijät-Hämeen Kansanlähetyksen kanssa sopimus toimimisesta Joutjärven kirkon tiloissa.
– Seurakuntaan tultuani minulla ei aluksi ollut hallinnollista vastuuta, joten en tuolloin nähnyt, millaisia jännitteitä Kohtaamispaikka aiheutti päätöksentekotasolla.
Oltuaan kuusi vuotta välillä kappalaisen virassa Oulunkylän seurakunnassa ja palattuaan Joutjärvelle kappalaiseksi vuonna 2005 Wallin huomasi, että yleinen ilmapiiri suhteessa Kohtaamispaikkaan oli sillä välin muuttunut ja seurakunta jakautunut.
– Yhteisön toiminta sai alkuaikoina laajaa tukea ja herätti suoranaista innostusta niin työntekijöiden kuin jäsenistön piirissä.
Ajan mittaan, kun liike sai enemmän jalansijaa ja halusi laajentaa työmuotojaan seurakunnan sisällä, alkoi ilmetä ristiriitoja niin työntekijöiden kuin seurakuntalaistenkin kesken.
– Se mikä oli aluksi yhdistänyt ja antanut virtaa, alkoi myös erottaa ja jarruttaa.
Vuonna 2013 Wallin löysi itsensä kirkkoherrana monimuuttujakentästä. Ratkottavana oli asioita, joihin ei suuremmissakaan ympyröissä ollut selkeää suhtautumistapaa; herätysliikepainotukset, joidenkin liikkeiden vaalima vanha virkakäsitys, johtajuuskysymykset yhteistyöhankkeissa sekä yleinen tapa- ja kulttuurimurros, joka vaikutti kirkkoon.
– Oli vaara, että seurakunta luisuisi ”kaksoisstandardiin”.
Wallinilta odotettiin hallinnollisia ratkaisuja.
– Järjestimme lukuisia neuvottelukokouksia ja koetimme löytää sopivaa yhteistyömallia. Asiaa selviteltiin useaan otteeseen myös tuomiokapitulin toimesta. Lopulliseksi, sovittamattomaksi kynnyskysymykseksi jäi evankelis-luterilaisen kirkon myönteinen kanta naispappeuteen, jota Kohtaamispaikka-yhteisön edustajat eivät voineet tunnustaa omassa toiminnassaan. Tätä ristiriitaa ei kirkkolain velvoitteiden ja seurakuntalaisten tasa-arvoisen kohtelun valossa voitu hyväksyä.
Lopulta seurakuntaneuvosto ratkaisi Wallinin esityksestä asian niin, että Kohtaamispaikka-yhteisön toiminta Joutjärven kirkon tiloissa päätettiin lopettaa.
Perusteena olivat kirkkolain sekä joiltakin osin myös tasa-arvolain säädökset. Lisäksi perusteena oli evankelis-luterilaisessa kirkossa hyväksytty Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus -periaateohjelma.
– Seurakuntalaisia ei voinut laittaa eriarvoisen asemaan suhteessa lakiin, johtajuuteen ja oikeuteen osallistua sakramentteihin.
Tässä vaiheessa jatkuva ristiveto oli jo aiheuttanut ison muutoksen Wallinin työn kuormittavuudessa.
– Jouduin myöntämään, ettei työ ole enää yhtä lailla omissa käsissä kuin seurakuntapapin virassa. Merkittävä havahtuminen tuli myös siinä, ettei itsellä ollut aina osaa eikä arpaa siihen, kuinka asiat lopulta mutkistuivat ja henkilöityivät.
Wallin oli joutunut rooliin, jossa ei kokenut oloaan mukavaksi.
– Minut ahdettiin tiettyyn muottiin, osin seurakunnan sisällä, osin myös julkisuudessa. En ollut papin roolissa aiemmin joutunut rauhansovittelijaksi saati erotuomariksi. Kirkkoherrana en sitä enää voinut välttää.
Hän on kiitollinen, ettei joutunut olemaan ratkaisujen kanssa yksin.
– Sain tukea seurakuntaneuvoston jäseniltä niin päätöksissä kuin niiden julkisessa kommentoinnissa. Olen onnellinen myös siitä, ettei luottamukseni ihmisiin lopultakaan vaurioitunut.
Wallinin mukaan kriisin ratkaisussa suurin voittaja oli seurakunnan yhtenäisyys ja kirkkodemokratia.
– Luterilainen seurakunta on demokraattinen yhteisö. Demokratiaperiaate toteutuu kaikessa päätöksenteossa ja toiminnassa. Suomalainen demokratia on enemmistödemokratiaa. Kirkon päättäjien pitää kaikessa ottaa huomioon kirkon enemmistön tarpeet, siitäkin huolimatta että enemmistö on usein hiljaa ja välttää ottamasta kantaa.
Kirkon tulee sallia myös vähemmistöt ja olla niiden suhteen herkällä korvalla.
– Seurakunta ei ole muuttumaton yhteisö. Se muuttuu jäsentensä mukana. Vähemmistöt tuovat parhaimmillaan uusia tuulia ja haastavat seurakuntaa muuttumaan, mutta ne eivät voi pakottaa muutokseen, vaan ainoastaan esittää uudistuksia demokraattisen prosessin kautta.
Kirkko uudistuu huomattavasti hitaammin kuin muu yhteiskunta. Mutta onko se tässä maailmantilanteessa suuri vahvuus?
– Kriisi sai minut ajattelemaan hidasta muutosta voimavarana. Seurakunnan hiljainen enemmistö ei lähde herkästi mukaan ympärillä vellovaan polarisaatioon. Kirkko on siksi tällä hetkellä Suomessa ylivoimaisesti suurin vastakkainasettelua lieventävä rauhanliike, koska se ei ole ruohonjuuritasolla poliittinen, ei liioin minkään asian etujärjestö. Se kykenee sulkemaan lähimmäisyyteen ja vuoropuheluun eri tavoin ajattelevia ihmisiä paremmin kuin muut yhteiskunnan instituutiot.
Kohtaamispaikka-kysymyksen selkiydyttyä vastuun paine hartioilla väheni. Wallinilla oli kuitenkin edessä uusi haaste.
– Minulla todettiin vuodenvaihteessa eturauhassyöpä. Olin jälleen tuolla paikalla, josta näkyy elämän epävarmuus ja rajallisuus. Kaikkein raskainta aikaa oli nimenomaan se epävarmuus, joka edelsi asioiden selvittämistä.
Jokainen kriisi syö voimia, mutta antaa pidemmän päälle myös sietokykyä ja selviytymisuskoa.
– Pienet arkiset asiat, kohtaamiset ihmisten kanssa sekä ajan viettäminen läheisten seurassa ovat entistä tärkeämpiä.
Myös Kohtaamispaikka-yhteisöön liittyviin päätöksiin Wallin on saanut etäisyyttä.
– Löysin omat rajani. Kaikkiin asioihin ei ole täydellisiä ratkaisuja, joissa kukaan ei kokisi itseään loukatuksi. Velvollisuuteni on tehdä päätöksiä, joiden seurausten kanssa voi elää. Toivottavasti tämäkin asia on nyt ratkennut molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla.
Kohtaamispaikka ry on tällä välin löytänyt uuden kumppanin ja jatkaa syksystä 2022 alkaen toimintaansa yhteistyössä Keski-Lahden seurakunnan kanssa. Kansanlähetys, joka pitää kiinni perinteisestä virkakäsityksestä, ei ole enää yhteistyössä mukana.
Päätöksentekijän paikka on välillä maailman yksinäisin.
– Vastustusta oli ajoittain aika reippaasti. Kävin läpi kovan mankelin. Jouduin käymään itseni kanssa läpi myös sen painin, ettei minulla tekemieni päätösten vuoksi, varsinkin jos en saisi taakseni seurakuntaneuvoston enemmistöä, olisi enää paikkaa seurakunnassa.
Tällä hetkellä Wallinille tuottaa tyydytystä vastuuta kantava ja iloisen työteliäs työyhteisö sekä selkiytynyt työkenttä.
– Olen saanut jälleen keskittyä kirkollisiin toimituksiin, jumalanpalveluselämään sekä kohtaamisiin seurakuntalaisten kanssa.
Myös sairauden kanssa Wallin on voiton puolella.
– Viimeisin verikoe, leikkausoperaation jälkeen osoitti, ettei syöpää enää ole.
Puristavin aika yksityiselämässä ja hallintoasioissa näyttäisi olevan takana päin.
– Hyvä merkki on, että myös vapaa-aika täyttyy vanhoista harrastuksista sekä rengasmatkailusta perheen kanssa muun muassa Baltiassa ja muualla Euroopassa.
Myös moni museo on saanut pitkästä aikaa Wallinin vieraakseen tänä kesänä.
Juttua korjattu 14.9. klo 15:57: Kohtaamispaikka-yhteisön alku oli seurakunnan omassa toiminnassa, ei Kansanlähetyksen toiminnassa.
Heittolajeja harrastava kirkkoherra
Hannes Wallin on työskennellyt Tallinnan inkerinsuomalaisen seurakunnan pastorina 1993–94, Muuramen seurakunnassa pappina, kappalaisena ja kirkkoherran sijaisena 1995–97, Joutjärven seurakunnan pastorina 1997–99, Oulunkylän seurakunnan kappalaisena 1999–2005, Joutjärven seurakunnan kappalaisena 2005–13 ja kirkkoherrana 1.12.2013 lähtien.
Wallin suoritti vuonna 2020 ylemmän pastoraalitutkinnon, joka antaa pätevyyden kirkon kaikkiin papin virkoihin, mutta tiesitkö hänestä tätä:
1 Pastoraalitutkinto oli case-tutkimus Kohtaamispaikka-liikkeen vaiheista ja vaikutuksesta Joutjärven kirkon päätöksentekoon ja organisaatioon. Tutkimuksen pääpaino oli selvittää luterilaisen seurakuntayhteisön ja kirkon herätysliikkeiden toiminnan suhdetta. Tarkastelukulmina olivat muun muassa lainsäädäntö, kirkon virat, johtajuuskäsitys sekä sakramenttien toimittaminen.
2 Vähemmän tunnettua on, että Wallin harrastaa heittolajeja. Moukari (6 kg) lentää noin 40 metriä ja paino (11,2 kg) noin 13 metriä. Molemmat ovat kilpailulajeja, mutta Wallin heittelee vain huvikseen. ”Painojen heittely on mainio rentoutumiskeino."
3 Perheeseen kuuluu luokanopettaja-vaimo, kolme tytärtä ja yksi poika. Tyttäristä vanhin opiskelee lääkäriksi, keskimmäinen tuotantotalouden diplomi-insinööriksi ja nuorin eläinlääkäriksi. Poika käy lukiota. ”Kun puhutaan voimavaroista ja ilon aiheista, on perhe minulle henkilökohtaisen uskon ohella kaikkein tärkein jaksamiseen vaikuttava resurssi.”
4 Wallin kuvaa itsensä uteliaaksi, laajalti elämästä ja sen ilmiöistä kiinnostuneeksi ihmiseksi. ”Seuraan päivittäin paitsi oman alani, myös yhteiskunnan tapahtumia. Koetan ajatella yhteiskunnallisesti, mutta en ole poliittinen henkilö. Pyrkimyksenä on olla kaikelle ja kaikille avoin ihminen, jota on helppo lähestyä. Suvaitsevaisuus lähtee kaiken ymmärtämisestä, joskaan ei automaattisesti hyväksymisestä.”