”Elä­mä on juh­la.” Tä­män lau­lu­si­taa­tin ro­vas­ti Ta­pa­ni Tu­ki­ai­nen, 78, al­le­kir­joit­taa ker­ta toi­sen­sa jäl­keen, kir­ja kir­jal­ta. Ol­koon­kin, et­tä elä­män juh­la on va­lon ja tum­muu­den läi­käh­te­lyä sekä häi­ri­ö­tä, ki­pua ja haa­vo­ja – juh­la kum­min­kin. Sai­raa­la­pap­pi, psy­ko­te­ra­peut­ti ja kir­jai­li­ja per­kaa elä­män­sä pol­kua ja pit­kää uraan­sa tuo­rees­sa kir­jas­saan Sai­raa­la­pap­pi – Asi­aa ja anek­doot­te­ja.

Oli vain muu­ta­mas­ta vuo­des­ta kiin­ni, et­tä Tu­ki­ai­ses­ta yli­pää­tään tuli pap­pi.

– Jos oli­sin miet­ti­nyt am­ma­tin­va­lin­taa vä­hän kau­em­min, mi­nus­ta oli­si voi­nut tul­la vaik­ka au­to­a­sen­ta­ja, hän poh­tii ko­to­naan Hel­sin­gis­sä.

17-vuo­ti­aa­na Tu­ki­ai­nen jou­tui sei­so­maan isän kuo­lin­vuo­teen ää­rel­lä, ja se luul­ta­vas­ti rat­kai­si suun­nan.

”Ar­mas ja vä­ke­vä isä­ni, maa­lais­pap­pi”, Tu­ki­ai­nen kir­joit­taa kir­jas­saan.

Isä, kirk­ko­her­ra, aje­li mus­tal­la kup­la­volk­ka­ril­la ym­pä­riin­sä ja saar­na­si vai­vat­to­mas­ti. He­rän­näis­taus­tai­nen isä huo­kui läm­pöä, tur­val­li­suut­ta ja ava­ruut­ta. Hä­nes­tä tuli suun­nan­näyt­tä­jä po­jal­leen, joka oli elä­nyt nuo­ruut­taan pap­pi­las­sa juok­se­mal­la syk­syn pi­mey­des­sä Lai­ti­lan kes­ki­ai­kai­sen kir­kon ym­pä­ri, löy­tä­mäl­lä ih­mi­sen pää­kal­lon pap­pi­lan puu­tar­has­ta ja kir­joit­ta­mal­la vaa­te­ko­me­ros­sa isän työ­huo­neen ta­ka­na.

Ker­ran poi­ka löy­si isän ko­me­ros­ta ra­si­al­li­sen eh­tool­lis­lei­piä. Hän ot­ti yh­den, pyö­rit­te­li ja kat­se­li. Ei us­kal­ta­nut mais­taa.

”Poi­ka ei voi­nut mi­ten­kään tie­tää, mi­ten tämä ohut ja ole­ma­ton lei­pä tu­li­si tuup­pi­maan hän­tä elä­mäs­sä eteen­päin”, Tu­ki­ai­nen kir­joit­taa.

Ohut ja ole­ma­ton oli myös nuo­ren pa­pin it­se­tun­to, kun hän vuon­na 1968 sai en­sim­mäi­sen työ­paik­kan­sa suu­res­sa Tel­jän seu­ra­kun­nas­sa Po­ris­sa. Us­kon­var­muu­den si­jaan har­teil­la le­pä­si ”ano­pin ko­koon kur­si­ma tak­ki”. Tu­ki­ai­ses­ta tun­tui, et­tei hän 24-vuo­ti­aan elä­män­ko­ke­muk­sel­laan osan­nut mi­ten­kään se­lit­tää maa­il­man tus­kaa ja pa­huut­ta tai neit­sees­tä­syn­ty­mi­sen kal­tai­sia kä­sit­tei­tä, jot­ka tun­tui­vat it­ses­tä­kin vai­keil­ta niel­lä. Ja en­täs saar­naa­mi­nen! Se, mikä isäl­tä oli su­ju­nut vai­vat­to­mas­ti, ai­heut­ti po­jal­le jat­ku­vaa ri­ma­kau­hua. Kun­pa oli­si­kin saa­nut jät­tää saar­naa­mi­sen sik­seen, ja­kaa vain eh­tool­lis­ta ja ol­la ih­mis­ten kans­sa­kul­ki­ja­na.

– Tär­kein on eh­tool­li­nen, sil­lä sen ym­pä­ril­le koko ju­ma­lan­pal­ve­lu­se­lä­mä ra­ken­tui kris­ti­nus­kon en­sim­mäi­si­nä vuo­si­sa­toi­na. Li­säk­si Raa­mat­tu ku­vai­lee, mi­ten käy­tiin sai­rai­ta kat­so­mas­sa. Se oli ih­mis­ten koh­taa­mis­ta, sie­lun­hoi­toa, sa­noo Tu­ki­ai­nen.

Pu­hu­mi­sal­ler­gi­as­ta huo­li­mat­ta vuo­det Tel­jän seu­ra­kun­nas­sa oli­vat tär­keä kor­ke­a­kou­lu, jon­ka sat­tu­muk­sia Tu­ki­ai­nen ku­vai­lee her­sy­väs­ti kir­jas­saan. Mil­loin pas­to­ri Tu­ki­ai­nen se­koi­tet­tiin paik­ka­kun­nan saar­naa­ja Tuh­ki­ai­seen, joka oli os­ta­nut kat­teet­to­mal­la she­kil­lä au­ton. Mil­loin taas ad­vent­ti­kynt­ti­lä kä­räyt­ti ta­kin­lie­peet kes­ken har­tau­den. Lä­he­tys­pii­rien su­kan­neu­lon­ta­sul­kei­set ja pi­no­mä­ke­läis­ten tei­nien ko­ro­nan­pe­luu su­lau­tui­vat osak­si seu­ra­kun­ta­e­lä­män kir­joa, jon­ka se­as­sa nuo­ri pas­to­ri suk­ku­loi tuu­mien: ”Ei­kö ku­kaan huo­maa, et­ten oi­ke­as­taan osaa tätä jut­tua vie­lä yh­tään?” Tu­ki­ai­nen oli­si var­mas­ti tul­lut loh­du­te­tuk­si tie­dos­ta, jon­ka elä­mä myö­hem­min opet­ti:

”Oi­ke­at pa­pin työt löy­ty­vät sai­rau­den ja kuo­le­man hii­li­kai­vok­sis­ta”, hän kir­joit­taa kol­le­gaan­sa Tee­mu Paar­lah­tea lai­na­ten. Ei ol­lut­kaan tär­ke­ää ko­et­taa et­siä kär­si­myk­sel­le ja kuo­le­mal­le syi­tä ja mer­ki­tyk­siä, sil­lä sii­hen tus­kin ku­kaan ky­ke­nee. Olen­nai­sem­paa oli py­syä ih­mi­sen rin­nal­la niis­sä sy­vyyk­sis­sä.

Sai­raa­la­sie­lun­hoi­to­työ al­koi ve­tää puo­leen­sa:

– Ei niin­kään ju­lis­tus­ta ja pu­het­ta, vaan lä­hel­le ih­mi­siä, hei­dän elä­mään­sä, Tu­ki­ai­nen tii­vis­tää.

Ai­noa jar­rut­ta­va te­ki­jä oli, et­tä myös hä­nen vel­jen­sä Ola­vi Tu­ki­ai­nen työs­ken­te­li sai­raa­la­pap­pi­na. Pi­ti­kö täs­sä nyt ru­ve­ta vel­jeä mat­ki­maan?

In­to voit­ti em­pi­mi­sen, ja Tu­ki­ai­nen aloit­ti sai­raa­la­pa­pin työt Kuu­san­kos­ken alu­e­sai­raa­las­sa vuon­na 1973. Sa­mal­la sie­lun­hoi­ta­ja sai vas­tuul­leen toi­sen­kin yk­si­kön, Bees­ki-mie­li­sai­raa­lan Val­ke­a­las­sa. Näi­den kah­den sai­raa­lan osas­toil­la hän por­hal­si vuo­teen 1995 as­ti lu­kuun ot­ta­mat­ta vä­li­vuot­ta, jon­ka ai­ka­na hän toi­mi me­ri­mies­pap­pi­na Ita­li­as­sa.

Eten­kin Bees­kin sai­raa­la ja sen uraa­uur­ta­va yh­tei­sö­hoi­to­mal­li jät­ti­vät Tu­ki­ai­seen läh­te­mät­tö­män jäl­jen. Uu­si kir­ja­kin on omis­tet­tu sai­raa­lan sil­loi­sel­le yli­lää­kä­ril­le Sep­po Ut­ri­ai­sel­le, jon­ka ke­hit­tä­mä­nä sai­raa­la saa­vut­ti mai­net­ta.

Tu­ki­ai­nen us­koo, et­tei Suo­mes­ta enää löy­dy sel­lais­ta hoi­toa, jota Bees­ki ai­ka­naan tar­jo­si.

– Psy­ki­at­ri­set po­ti­las­pai­kat ovat vä­hen­ty­neet, avo­hoi­don ka­pa­si­teet­tia ei ole pys­tyt­ty riit­tä­väs­ti nos­ta­maan, hän sa­noo.

Bees­kis­sä hän tun­si it­sen­sä osak­si hoi­to­tii­miä. Hen­gel­li­syys huo­mi­oi­tiin yh­te­nä ih­mi­sen ulot­tu­vuuk­sis­ta, vaik­ka­kin jos­kus po­ti­lail­la mie­len sai­raus pu­keu­tui us­kon­non asuun ja il­me­ni ah­dis­tu­nee­na kään­nyt­tä­mi­se­nä.

– Sil­loin hen­ki­lö­kun­nal­le­kin voi hel­pos­ti syn­tyä vas­ten­mie­li­syyt­tä us­kon­toa koh­taan, Tu­ki­ai­nen to­te­aa.

Vuodet sielunhoitotyössä opettivat Tapani Tukiaiselle, ettei kärsimyksen ja kuoleman syitä ole tarpeen eikä mahdollista selittää. Sen sijaan niiden äärellä on tärkeää olla ihmisen rinnalla. Kuva: Jani Mahkonen

Jani Mahkonen

Po­ti­lai­den pa­ris­sa hän tun­si saa­neen­sa kai­paa­man­sa työn, jos­sa läs­nä­o­le­mi­nen nou­si tär­ke­äm­mäk­si kuin pu­heet – ol­koon­kin, et­tä osas­to­har­tauk­sien vel­vol­li­suu­det pii­na­si­vat hän­tä edel­leen. Mut­ta Bees­kis­sä har­taus­mei­nin­ki oli lep­poi­saa yh­des­sä­o­loa, ja pas­to­rin hen­ki­lö­koh­tai­nen ri­ma­kau­hu al­koi häl­ve­tä.

– Psy­ki­at­ri­set po­ti­laat oli­vat ai­to­ja ih­mi­siä, ei­vät mi­tan­neet tai ar­vos­tel­leet. Sii­nä seu­ras­sa kä­det sai­vat tu­tis­ta, sai ol­la oma it­sen­sä, ei tar­vin­nut jän­nit­tää, hän ku­vai­lee.

Yli­pää­tään sai­raa­la­vuo­teen ää­rel­lä ei hä­nen mu­kaan­sa tar­vit­tu mi­tään ”sä­tei­le­vää tai tois­maal­lis­ta”. Tar­vit­tiin joku, joka tuli vie­rel­le ja kuun­te­li, ken­ties ja­koi eh­tool­li­sen.

”Ko­via ko­ke­nei­den, ma­sen­tu­nei­den ja ha­jal­la ole­vien edes­sä oli pu­hut­ta­va hil­jaa”, Tu­ki­ai­nen kir­joit­taa.

Eh­tool­lis­lei­pä, se ohut ja ole­ma­ton, joka kai­ken mat­kaa pyö­ri pas­to­rin mat­kas­sa mu­ka­na, nou­si sai­raa­la­e­lä­mäs­sä vä­lil­lä hä­tä­kut­sun ar­voi­sek­si. Kun pu­he­lin soi, se mer­kit­si usein sitä, et­tä Tu­ki­ai­nen kii­reh­ti eh­tool­lis­vä­li­nei­neen osas­tol­le am­bu­lans­si­kus­kin lail­la. Jon­kun in­hi­mil­li­nen mat­ka oli päät­ty­mäs­sä, tun­te­ma­ton al­ka­mas­sa. Sii­nä het­kes­sä moni toi­voi lei­pää ja vii­niä.

Eh­tool­li­nen on ”vii­mei­nen il­ta­pa­la, mat­ka­e­väs, läm­min huo­pa”, Tu­ki­ai­nen tyy­lit­te­lee.

Toi­si­naan hä­ly­tyk­set osas­toil­le ava­si­vat nä­ky­jä, joi­den edes­sä vä­häi­set­kin sa­nat lop­pui­vat.

”Nuo­ri ih­mi­nen, mel­kein lap­si, oli nos­tet­tu vii­len­neil­tä la­ka­noil­ta. Omai­nen piti hän­tä sy­lis­sä. Piti lu­jas­ti, kak­sin kä­sin, ai­van kuin oli­si ol­lut kyse vie­lä elos­sa ole­vas­ta ih­mi­ses­tä. Vii­mei­set lä­hel­lä ole­mi­sen het­ket”, Tu­ki­ai­nen kir­joit­taa.

Se kes­ken­kas­vui­nen kirk­ko­her­ran poi­ka, joka löy­si pap­pi­lan puu­tar­has­ta pää­kal­lon, tuli sai­raa­la­pas­to­ri­na kuo­le­man kans­sa tut­ta­vak­si. Hän siu­na­si hau­taan, piti saat­to­har­tauk­sia, veti vai­na­jal­le suk­kia jal­kaan, aut­toi ark­kuun nos­ta­mi­ses­sa. Sii­tä huo­li­mat­ta kuo­le­man mys­tee­ri ou­dol­la ta­val­la häi­käi­si.

Pap­pi­lan po­jas­ta pu­heen ol­len: kyl­lä hän vie­lä ai­kui­se­na­kin juok­si kes­ki­ai­kai­sen kir­kon ym­pä­ri yrit­tä­en pääs­tä si­sään. Tu­ki­ai­nen hel­li pit­kään haa­vet­ta kään­tyä ka­to­li­lai­suu­teen, liit­tyä ”äi­ti­kirk­koon”, ku­ten hän roo­ma­lais­ka­to­lis­ta kirk­koa kut­suu.

Op­pi-isäk­seen täl­lä tiel­lä hän kut­suu opis­ke­lu­ai­ko­jen­sa pro­fes­so­ria Sep­po A. Tei­nos­ta, joka vuo­si­kym­me­niä sit­ten vi­si­oi jopa kirk­ko­jen yh­dis­ty­mi­ses­tä.

– Tie­dän, et­tä se on vai­ke­aa, ei­kä se tule ta­pah­tu­maan, hän to­te­aa.

Ka­to­li­lai­suu­teen kään­ty­mi­nen tys­sä­si sii­hen, et­tei Tu­ki­ai­nen te­o­lo­gi­na ko­ke­nut mie­lek­kääk­si yli vuo­den mit­tais­ta tu­tus­tu­mi­sai­kaa joh­dan­to­kurs­sei­neen.

– Ka­ve­ri­ni loh­dut­ti sa­no­en, et­tä si­nä­hän voit ol­la sy­dä­mel­tä­si ka­to­li­lai­nen.

”Mitä tun­si na­hois­saan se pap­pi­lan poi­ka, isän­sä jäl­kiä seu­ran­nut, joka ei op­pi­nut luot­ta­maan kyl­lik­si it­seen­sä? Joka tun­si rau­hoit­tu­van­sa vas­ta tääl­lä Hel­sin­gin Ou­lun­ky­läs­sä, eläk­keel­lä, elä­män­sä ko­vin myö­häi­se­nä mut­ta rik­kaa­na il­ta­het­ke­nä”, Tu­ki­ai­nen poh­tii kir­jan­sa leh­dil­lä.

Elä­ke­vuo­det ovat täyt­ty­neet kuu­kau­sien­kin pi­tui­sis­ta py­hiin­va­el­lus­mat­kois­ta ja kir­joit­ta­mi­sen nau­tin­nos­ta.

Se alun pe­rin ”ohut ja ole­ma­ton” ke­rä­si siis vuo­sien var­rel­ta mu­kaan­sa sy­vyyt­tä ja vah­vis­tui. Oli­si­ko hä­neen van­hem­mi­ten tart­tu­nut myös hiu­kan Roo­man kei­sa­rin Mar­cus Au­re­liuk­sen sto­a­lais­ta tyy­neyt­tä? Tätä an­tii­kin kir­joit­ta­jaa Tu­ki­ai­nen ar­vos­taa suu­res­ti ja lai­naa hän­tä myös kir­jas­saan, sa­moin kuin elä­män sär­ky­nei­syy­den tulk­kia, rans­ka­lais­ru­noi­li­ja Char­les Bau­de­lai­rea.

– Rau­haa ja it­se­luot­ta­mus­ta ovat li­sän­neet elä­män ko­vem­mat ko­ke­muk­set, Tu­ki­ai­nen tuu­mii.

Ku­ten nyt vaik­ka avi­oe­ro 1990-lu­vul­la. Tai omai­suu­den me­ne­tys epä­on­ni­sen ta­lo­kau­pan myö­tä. Tai edel­lä­mai­nit­tu ka­to­li­sen kir­kon oven sul­keu­tu­mi­nen. Vä­hem­mäs­tä­kin sitä op­pii hie­man sto­a­lai­suut­ta.

En­sim­mäi­sen avi­o­lii­ton pur­kau­tu­mi­nen osui 1990-lu­vun al­kuun. Joi­ta­kin vuo­sia myö­hem­min Tu­ki­ai­nen siir­tyi Lah­den seu­ra­kun­tien pal­ve­luk­seen joh­ta­vak­si sai­raa­la­pas­to­rik­si. Sii­nä vai­hees­sa hän oli jo sy­ven­tä­nyt osaa­mis­taan kou­lut­tau­tu­en myös työ­noh­jaa­jak­si ja psy­ko­te­ra­peu­tik­si.

Lah­ti oli­kin sit­ten jo­ta­kin val­lan muu­ta kuin Kuu­san­kos­ken alu­e­sai­raa­la ja Bees­ki. Joh­ta­vaan vir­kaan liit­ty­vä by­rok­ra­ti­an mää­rä yl­lät­ti. Noi­na vuo­si­na Lah­den seu­ra­kun­nil­la oli ta­lou­del­li­sis­ta syis­tä pai­net­ta vä­hen­tää vir­ko­ja, ja se koh­dis­tui myös sai­raa­la­työ­hön.

– Se ai­ka opet­ti mi­nul­le pa­kol­lis­ta lu­juut­ta, ar­vo­jen puo­les­ta toi­mi­mis­ta ja sai­raa­la­sie­lun­hoi­don puo­les­ta tais­te­le­mis­ta, Tu­ki­ai­nen sa­noo.

Joh­ta­va sai­raa­la­pas­to­ri tun­si ole­van­sa Ma­ri­an­ka­dun työ­huo­nees­saan vä­lil­lä kuin nor­sun­luu­tor­nis­sa, kau­ka­na po­ti­las­työn ar­jes­ta. Hal­lin­non tuok­si­nas­sa oli vä­lil­lä pääs­tä­vä ih­mis­ten pa­riin van­hain­ko­tiin, sai­raa­laan ja psy­ki­at­ri­an kun­tou­tu­syk­si­köi­hin. Psy­ki­at­ris­ten po­ti­lait­ten pa­ris­sa hän tun­si ole­van­sa omien­sa seu­ras­sa. Myös ret­riit­tien oh­jaa­mi­nen sai­raa­lan hen­ki­lö­kun­nal­le tun­tui mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä ja sy­väl­tä.

”En tun­te­nut par­haim­mil­la­ni ole­va­ni enää pap­pi, mes­sun toi­mit­ta­ja, en edes ret­rii­ti­noh­jaa­ja. Olin yk­si täs­tä hil­jai­ses­ta jou­kos­ta, en sen pa­rem­pi tai kum­mal­li­sem­pi, mut­ta en huo­nom­pi­kaan”, hän kir­joit­taa.

Eh­tool­lis­lei­pä on tuup­pi­nut tätä ta­ri­naa eteen­päin. Joh­da­tel­koon se myös ta­ri­nan pää­tök­seen.

Kir­jan­sa si­vuil­le Tu­ki­ai­nen on tal­len­ta­nut taan­noi­sen ti­lan­teen, jos­sa hän is­tuu it­sek­seen tur­ku­lai­sen ka­to­li­sen kir­kon hä­mä­räs­sä ja kat­se­lee ta­ber­naak­ke­li­kaap­pia, jos­sa säi­ly­te­tään siu­nat­tu­ja eh­tool­lis­tar­vik­kei­ta. Ka­to­li­lais­ta hä­nes­tä ei tul­lut. Sen si­jaan si­sim­mäs­sä asuu edel­leen se he­rän­näis­poi­ka, joka ei pys­ty re­tos­te­le­maan us­kon­var­muuk­sil­la.

Ka­to­li­lai­ses­sa kat­san­nos­sa eh­tool­li­sen lei­pä ja vii­ni muut­tu­vat Kris­tuk­sek­si.

He­rän­näis­po­jan kat­san­nos­sa to­den­nä­köi­syys sil­le on eh­kä kah­den pro­sen­tin luok­kaa. Mut­ta jos näin ta­pah­tuu, Kris­tus it­se on siis läs­nä tuos­sa pa­rin met­rin pääs­sä.

– Elän sen toi­von mu­kaan, Tu­ki­ai­nen sa­noo.

Teks­ti­lai­nauk­set: Ta­pa­ni Tu­ki­ai­nen: Sai­raa­la­pap­pi – Asi­aa ja anek­doot­te­ja. Val­mii­xi 2023.