Kulkutauti vei työt, mutta tangotaituri Heidi Pakarisen hymy ei hyydy
Normaalin käsitettä pohtinyt laulaja: Jumalan edessä jokaisella on oikeus olla oma itsensä.
”En enää kuule sun askeltes iloista kaikua tieltä nyt, en. En enää kuule sun kaihoisaa lauluas, laulua rakkauden.”
Heidi Pakarinen oli 13-vuotias, kun asetti kirjastosta lainatun vanhan kotimaisen iskelmävinyylin levysoittimeensa huoneessaan Siilinjärven Hamulassa.
– Metro-tyttöjen Hiljainen kylätie kolahti tosi kovaa. Jo ensimmäisen säkeistön ensimmäiset rivit tekivät valtavan vaikutuksen. Sellaista kaipuuta en ollut kuullut koskaan. Kirjasin tekstin ja kävin laulamaan sitä heti, Pakarinen muistelee.
Myöhemmin samana vuonna 1989 Arja Koriseva kruunattiin tangokuningattareksi.
– Ihanan iloinen, hersyvä, hetkessä elävä ihminen. Hän kuulosti valtavan hyvältä ison orkesterin kanssa. Silloin muistan ajatelleeni, että haluaisin olla vielä joskus tuolla samalla lavalla, olla tangokuningatar.
Neljännesvuosisata unelman toteutumiseen meni. Välissä Pakarinen ehti voittaa Lavatähti-kilpailun, mutta ammattilainen hänestä tuli vasta tangokruunun myötä.
Laulukeikkoja Pakarinen teki kevääseen 2020. Sitten kävi, kuten Hiljaisessa kylätiessä: ”kohtalo vienyt on mennessään sen, minkä antaneet on haavehet.”
Heidi Pakarisen keikkailu loppui kuin seinään koronaepidemian hillitsemiseksi asetettujen kokoontumisrajoitusten takia perjantaina 13. maaliskuuta.
– Silloin oli tangokonserttikiertueen kolmas konsertti Kuusamossa. Lauantaina piti esiintyä Tyrnävällä, mutta se peruttiin. Kohta peruttiin loputkin keikat, hän sanoo.
Maailmaa mylläävä kulkutauti panee asiat uuteen järjestykseen.
– Emme voi näin suurille asioille paljoakaan. Pitää vain hyväksyä ja nöyrtyä. Minulla on tapana ajatella, että kaikella on tarkoituksena. Joudumme pysähtymään tai ainakin hidastamaan. Ehkä opimme tästä jotain. Kenties huomaamme, että kaikki mistä olemme joutunut luopumaan, ei olekaan meille aivan välttämätöntä.
Tangokuningatar haluaa ajatella myönteisesti näkymättömän edessä.
– Uskon, että asiat järjestyvät ennemmin tai myöhemmin. Murehtiminen vie energiaa, eikä siitä ole tässä tilanteessa mitään hyötyä. En halua käyttää energiaa asioihin, mihin en voi vaikuttaa.
Kriisin keskellä perusasiat nousevat arvoonsa.
– Pyrin olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Olen terve, lapset ovat terveitä ja meillä on koti. Tärkeimmät asiat on helppo unohtaa, kun arki rullaa normaalisti.
Laulaja on tottunut tekemään 10–15 keikkaa kuukaudessa. Kokoontumisrajoitusten aikaan hän on esiintynyt kolmesti: Miikka Kallion säestyksellä Lahden Ristinkirkossa, Tuubakimalaisen verkkokonsertin äänityksessä ja vappuna Sinfonia Lahden solistina tyhjässä Kalevi Aho -salissa.
– Esiintyminen ilman yleisöä on outoa. Toivon, että pystyn palaamaan nopeasti tanssittajaksi, ammattilaiseksi yleisön eteen. On tämä aivan epätodellista, kun kalenterissa ei ole keikan keikkaa.
Keikkojen myötä menivät tilipäivät.
– Ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi. Kun oli töitä ja tuloja, en kiinnittänyt paljonkaan huomiota kulutukseen. Nyt olen joutunut laskemaan menoja tarkemmin. Säästöjä ei hirveästi ole, mutta jotenkin tästä selvitään.
Kun karavaani ei kulje, on tauolla myös Pakarisen Karavaani-yhtye.
– Mietityttää, kuinka orkesterin poikien talous kestää. Asian valoisa puoli on, että heillä on pieniä lapsia, joille heillä on nyt enemmän aikaa.
Pakarinen sanoo, että monelle muusikolle pakollinen tauko tekee hyvää, vaikka ansionmenetyksiä ja epävarmuutta tulevasta ei sovi vähätellä.
– Alalla on paljon ihmisiä, jotka ovat tehneet vuosikausia töitä lepäämättä ja miettimättä omaa jaksamistaan. Tämä on kuitenkin poikkeustilanne, lyhyt jakso ihmisen elämässä. Nyt kysytään sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, uskoa hyvään ja selviytymiseen.
Vertaistukea Pakarinen saa ja antaa artistien WhatsApp-ryhmässä, jossa jaetaan muun muassa talous- ja kuntoiluvinkkejä, mutta sielläkin päällimmäisenä on kaipuu ja ikävä keikoille.
Eniten rohkaisua laulaja kertoo saaneensa poikkeustilanteessa äidiltään Ulpu Rautiaiselta.
– Äiti on oikea enkeli. Hän kantaa muiden huolia ehkä liiaksikin asti. Olen hänelle siitä joskus sanonut. Muistuttanut, että ihmisten synnit on sovitettu, ettei ole hänen asiansa niitä kantaa, mutta sellainen taitaa olla monien äideillä tapana.
Pakarinen varttui Siilinjärven kunnan Jännevirran kylässä Pohjois-Savossa. Hän sanoo eläneensä onnellisen lapsuuden. Aurinko paistoi, jos ei aina, niin ainakin sunnuntaisin.
– Sunnuntai oli kotona oikeasti pyhäpäivä. Äiti laittoi hyvää ruokaa, vaikka kyljyksiä. Mieleeni on piirtynyt savuinen kuva, jossa ikkunasta tuleva auringonvalo sekoittuu rasvankäryyn.
Äiti oli perhepäivähoitaja, isä lentomekaanikko Karjalan lennostossa Kuopion Rissalassa.
– Meillä oli paljon lapsia ja elämää. Äiti hoiti muiden lapsia ja omat hoituivat siinä samalla. En ollut päiväkodissa, mutta pyhäkoulussa kävin. Käynneistä sai lammastarroja.
Vanhemmat erosivat, kun Heidi oli kuusivuotias.
– Muutin äidin ja isosiskon kanssa Siilinjärven keskustaan. Isä ja kaksi veljeä jäivät asumaan Jännevirralle. Mielestäni selvisin erosta hyvin. Joka toinen viikonloppu tapasin isukkia. Aina oli turvallinen aikuinen läsnä.
Siilinjärvellä siskokset jakoivat aluksi saaman huoneen.
– Sisko on minua kuusi vuotta vanhempi ja vastasi huoneen sisustuksesta. Seinät olivat täynnä Kissin, W.A.S.P:n ja muiden hevibändien julisteita.
Veljistä toinen kuunteli Elvistä ja toinen suomirokkia Heidin luukuttaessa tangoa.
– On se jännää. Omat tyttöni ovat 12 ja 14. Juuri samassa kuplivimmassa teini-iässä löysin jotain niin syvällistä kuin tangon. Poikkesin siinä suhteessa täysin ikäisistäni, vaikka kuuntelin myös sen ajan musiikkia, esimerkiksi Whitney Houstonia ja Glenn Medeirosia.
Pakarinen sanoo, että ollut aina kiltti. Hän selvisi aikuiseksi ilman kapinoita.
– Yhden kerran olen sanonut äidille pahasti. Pyysin kyllä heti anteeksi.
Haistattelun siemen oli kylvetty Siilinjärven Huvikumpuun, jossa kohtaisivat paikallinen nuoriso ja maan kärkiartistit.
– Käytiin katsomassa bändejä ja diskossa. Sinne oli tulossa Eppu Normaali, paljon väkeä ja paljon kavereita. Äiti ei halunnut päästää, kun oli sitä mieltä, ettei joka viikonloppu tarvitse olla menossa.
Keikalle kuitenkin mentiin.
– Pyydettyäni anteeksi ehdotin äidille, että voin olla neljä viikkoa kotona, jos pääsen katsomaan Eppuja. Äiti on minulle todellinen esikuva. Hän on oikeudenmukainen. Hän on aina säilyttänyt toivon ja elämänilon, päässyt vaikeuksien yli.
Laulamisen lahjan Pakarinen sai kotoaan.
– Äiti lauloi kotona meille ja hoitolapsille. Äiti kuului kirkkokuoroon, isä Kuopion oratoriokuoroon ja molemmat Jännevirran sekakuoroon. Olin usein mukana sekakuoron treeneissä. Minä lauloin koulun ja seurakunnan kuorossa.
Kuorolaulu kiehtoo laulajaa edelleen.
– Olisi kiva laulaa stemmoja, ei pelkästään leadia. Välillä oikein stemmattaa. Ehkä ehdotan vielä joskus orkesterin pojille, että tulen vetämään taustoja johonkin biisiin niiden settiin.
Musiikkia Pakarinen ei lähtenyt opiskelemaan, vaikka laulaja oli yksi hänen lapsuuden haaveammateistaan kampaajan, lentoemännän ja lastenlääkärin ohella.
– Olisin halunnut Kuopion musalukioon, mutta jäin jonkun puolitoista pistettä hyväksymisestä. Olen ajatellut, että se oli tarkoitettu niin. Ei minua musiikin teoria kiinnosta samalla tavalla kuin laulaminen.
Pakarinen tunnetaan tanssittajana, mutta hän on esiintynyt monenlaisissa paikoissa hoitokodeista risteilylaivoille. Kirkossa hän esiintyy mielellään.
– Kirkot ovat akustisesti usein hyviä tiloja. Yleensä ei tarvita sähköistä äänentoistoa. Herkätkin instrumentit soivat hienosti.
Hän haluaisi kuulla kirkoissa paitsi monenlaisia soittimia myös monenlaista musiikkia.
– Lahdessakin on ollut näitä iskelmäkirkkoja, joissa on esitetty iskelmämusiikkia. Monenlaiset laulut sopivat kirkkoon. Musiikki ja uskonto pitäisivät olla vapauttavia asioita, eivät rajoittavia. Kaikki musiikki on ihmisen tuottamaa taidetta, ihmisyyttä, ja kyllä minusta ihmisyyden pitää kirkkoon mahtua. Musiikki on vahva voima. Se koskettaa meitä syvästi. Se nostaa tunnelmaa ja tuo mieleen muistoja.
Kirkkoon astuessaan Pakarinen sanoo herkistyvänsä.
– Niin monille käy. Jotain herkistävää kirkoissa on. Siellä ollaan selvästi jonkun suuremman äärellä.
Viime syksyyn asti Pakarinen juonsi AlfaTV:llä Kansan kesken -ohjelmaa. Hän jätti juontamisen vakaumuksensa takia. Pakarinen haastatteli kauneusleikkauksia käsittelevässä jaksossa transsukupuolista Elena Vikströmiä, jolla on kokemusta monista kauneusleikkauksista. Kanavan arvokonservatiivinen johto ei näkemästään pitänyt. Pakarinen kutsuttiin tiukkasanaiseen palaveriin kesken suoran lähetyksen, ja lopulta koko jakso hyllytettiin.
– Olisin saanut jatkaa, ja teinkin yhden jakson sen jälkeen, mutta tunsin, etten voi jatkaa. En kadu mitään. Minusta tein oikein. Ajattelen kaikkien ihmisten olevan samanarvoisia. Jumalan edessä jokaisella on oikeus olla oma itsensä.
Transsukupuolisuudesta pitää voida puhua. Ja mikä on normaalia? Kuka sen määrittää? Pakarinen pohtii.
Hän muistuttaa, että käsitys normaalista voi muuttua hyvinkin nopeasti, kuten olemme koronarajoitusten myötä huomanneet.
– Kaikki olemme ihmisiä. Synnymme, elämme ja kuolemme. Jokainen elää tavallaan, mutta meillä on paljon yhteistä. Minun Jumalani on suvaitseva ja lempeä, tämän ajan Jumala.
Kaikkiaan hän pitää puolitoista vuotta kestänyttä työsuhdetta onnistuneena.
– Olin todella otettu, kun sitä pestiä minulle tarjottiin. Se oli minulle hieno mahdollisuus ja hyvä kokemus.
Lahdessa laulaja on asunut vuodesta 1996. Hän sanoo pitävänsä kovasti alueen luonnosta: metsistä, Vesijärvestä ja Mukkulan kartanon ympäristöstä. Ihmisiltä hän toivoisi suurempaa avoimuutta.
– Hämeessä ihmiset ovat pidättyvämpiä kuin Savossa. Täällä ihmiset pitävät tunnot ja tuskat enemmän sisällään. Eivät uskalla olla niin avoimia ja välittömiä. Siinä voisivat ottaa Savon suunnasta oppia. Kyllä ilo saa ihmisestä pirskahdella.
Pakarinen on niitä ihmisiä, jotka uskovat hyvän kiertoon. Hän kertoo tervehtivänsä lenkillä tuntemattomia.
– Ainakin hymyilen. Kun lähden Nestori-koiran kanssa ulos, saatan sanoa sille, että tänään hymyillään kaikille. Hymyyn vastaan usein hymyllä, eikä se ole minulta pois, vaikkei joku ei vastaisikaan.
Pakarinen haluaa pysyä positiivisena. Koronakriisin pitkittymisellä, epidemian mahdollisella toisella aallolla, hän ei halua spekuloida.
– Haluan keikoille. Miten kovasti sitä kaipaankaan. Miten ihanaa olisikaan lähteä tanssittamaan ihmisiä. Olen katselut Volvoa pihassa sillä silmällä. Nyt intohimo täytyy vain pitää sisällä, kun ei pääse esiintymään.
Hashtageja viljelevä ex-pesäpalloilija
Laulaja Heidi Pakarinen on syntynyt 1976 Siilinjärvellä. Hänet valittiin tangokuningattareksi vuoden 2013 Seinäjoen Tangomarkkinoilla. Hänellä on kaksi teini-ikäistä tytärtä ex-avomiehensä, oopperalaulaja Mika Pohjosen kanssa. Koulutukseltaan hän on yo-markkinointimerkonomi.
Pakarinen on julkaissut kaksi albumia: Meitä varten (2017) ja Sun kuningatar (2014). Toukokuun 8. päivä julkaistiin uusi single Perjantai.
1 Laulaja ryöstöviljelee hashtageja eli aihetunnisteita verkon yhteisöpalveluissa. ”Instagramissa on 30 hashtagin raja, joka tulee vastaan, jos vähänkin innostun. Tytöt vielä liioittelevat tapaani, kun liikumme esimerkiksi luonnossa, sanomalla hashtag kaikesta, kuten #koivu, #järvenpinta, #välkehtii.”
2 Pelasi juniorina pesäpalloa Siilinjärven Pesiksessä. Lopetti pelaamisen muljautettuaan peukalonsa siepparina kakkosrajassa, mutta haaveilee harrastuksen aloittamisesta uudelleen.
3 Kaipaa synnyinseudulleen Savoon. ”Varmaan jossain vaiheessa palaan. Suku- ja kaverit asuvat siellä. Maalaisidylli kiehtoo. Vanha miljöö, jossa voisi olisi kasvimaa ja kotieläimiä.”
4 Omistaa gramofonin ja yhden gramofonilevyn eli savikiekon. ”Kiekon toisella puolella on Nat King Colen Mona Lisa. Se on niin upea, etten muista, mikä laulu löytyy toiselta puolelta.”