Ei­pä ar­van­nut kirk­ko­mi­nis­te­ri An­ni­ka Saa­rik­ko, et­tä jää­ty­ään kan­sa­ne­dus­ta­jan teh­tä­vis­tä äi­tiys­va­paal­le hän vas­ta jou­tui­si­kin vas­taa­maan tiuk­koi­hin hen­gel­li­siin ky­sy­myk­siin. Nii­tä hä­nel­le aset­taa per­heen vii­si­vuo­ti­as Aar­ni.

– Mitä ovat ne pi­rut ja en­ke­lit, jois­ta Lau­ri Täh­kän lau­lus­sa lau­le­taan, hän ky­se­lee.

Äi­ti se­lit­tää, et­tä kai­kil­la ih­mi­sil­lä on sekä hy­viä et­tä pa­ho­ja aja­tuk­sia, jot­ka kamp­pai­le­vat kes­ke­nään.

Jat­ko­ky­sy­myk­siä sa­te­lee:

– On­ko se vaik­ka sitä, et­tä sinä pyy­dät mi­nua ham­mas­pe­sul­le mut­ta minä en tot­te­le? On­ko se sel­lai­nen ti­lan­ne, et­tä piru ikään kuin pu­ree Ju­ma­laa?

– En ole vuo­siin tul­lut hen­gel­li­ses­ti näin haas­te­tuk­si, Saa­rik­ko nau­raa.

Pu­he­lun taus­tal­la kuu­luu hiek­ka­tien ra­hi­naa ren­kai­den al­la.

– Ei kai hait­taa, jos jut­te­lem­me täs­sä sa­mal­la kun olen vau­nu­kä­ve­lyl­lä, Saa­rik­ko ky­syy.

Ei hait­taa. Pu­he­li­mes­sa voi mel­kein kuul­la, mi­ten kirk­kaas­ti ke­vä­tau­rin­ko pais­taa. Vau­nuis­sa tu­hi­see päi­vä­u­nil­laan kah­dek­san­kui­nen Kaar­lo.

– Olen äi­tiys­va­paal­la naut­ti­nut eri­tyi­sen pal­jon sii­tä, et­tä saan ol­la ul­ko­na päi­vä­sai­kaan, Saa­rik­ko sa­noo.

– Mi­nis­te­ri­nä ol­les­sa saat­toi vä­lil­lä men­nä viik­ko­kin, et­ten pääs­syt ulos lain­kaan.

Tämä haas­tat­te­lu on ju­tel­tu Es­poos­ta kä­sin, mut­ta ke­vään ai­ka­na per­heen elä­mäs­sä on ta­pah­tu­nut mul­lis­tuk­sia. Tu­run-asun­to on myy­ty. Per­heen kir­jat on tou­ko­kuus­sa muu­tet­tu Var­si­nais-Suo­men Ori­pää­hän, An­ni­ka Saa­ri­kon juu­ril­le.

– Isä­ni me­neh­tyi kol­me vuot­ta sit­ten, ja hä­nel­tä jäi talo, iso­van­hem­pie­ni ko­ti­paik­ka. Teim­me ison rat­kai­sun ja otim­me toi­sek­si ko­dik­sem­me van­han maa­lais­ta­lon, Saa­rik­ko ker­too.

Kun Saa­rik­ko vii­me syk­sy­nä jäi äi­tiys­va­paal­le, hän oli vas­ti­kään tul­lut va­li­tuk­si kol­man­nel­le kan­sa­ne­dus­ta­ja­kau­del­leen ja aloit­ta­nut uu­des­sa hal­li­tuk­ses­sa tie­de- ja kult­tuu­ri­mi­nis­te­ri­nä sekä kirk­ko­mi­nis­te­ri­nä. Sitä edel­si­vät per­he-ja pe­rus­pal­ve­lu­mi­nis­te­rin teh­tä­vät.

Nyt on ol­lut ti­lai­suus tar­kas­tel­la noi­ta ku­vi­oi­ta pie­nen vä­li­mat­kan pääs­tä.

Ve­täy­ty­mi­nen vuo­den ajak­si ko­tiin ei mer­kin­nyt val­ta­vaa hen­kis­tä loik­kaa, sil­lä Saa­rik­ko sa­noo, et­tei pääs­syt etään­ty­mään ar­jes­ta mi­nis­te­ri­nä­kään.

– Mi­nus­sa on ai­na ol­lut kak­si ta­sa­vah­vaa puol­ta: toi­saal­ta palo pa­ran­taa maa­il­maa, toi­saal­ta ko­ti­kes­kei­syys ja voi­ma­kas side omiin lä­hei­siin, hän sa­noo.

Vii­mek­si­mai­nit­tu on to­teu­tu­nut ar­jes­sa niin, et­tä per­he-elä­mä ei ole työn vuok­si hal­jen­nut kah­teen eri to­del­li­suu­teen. Puo­li­so Erk­ki Pa­pu­nen ja Aar­ni-esi­koi­nen ovat asu­neet kai­ken ai­kaa siel­lä mis­sä Saa­rik­ko­kin – työ­viik­koi­na pää­kau­pun­ki­seu­dul­la, muul­loin Var­si­nais-Suo­mes­sa.

– Ei­pä sii­nä ole eh­ti­nyt ku­vi­tel­la it­ses­tään lii­ko­ja, kun joka il­ta täyt­tää tis­ki­ko­neen, ri­pus­taa pyy­kit ja lu­kee il­ta­sa­dun. Yri­tin mi­nis­te­ri­nä­kin lei­poa sään­nöl­li­ses­ti pul­laa, Saa­rik­ko sa­noo.

Hän to­te­aa, et­tä äi­tiys­va­paan ai­ka opet­taa pal­jon sii­tä, mil­tä yh­teis­ten asi­oi­den hoi­ta­mi­nen ko­toa ja me­di­an kaut­ta kat­sel­tu­na näyt­tää.

Pi­ru­ja ja en­ke­lei­tä ei niin­kään näh­dä, mut­ta muu­ta kamp­pai­lua ja vas­tak­kai­na­set­te­lua kyl­lä.

– Sii­nä maa­il­mas­sa kup­laan­tuu hel­pos­ti, kun ai­ka­tau­lut ovat hur­jat ja pai­ne on kova. Kup­las­sa kaik­ki al­kaa näyt­tää jon­kin puo­lu­een vä­ri­sel­tä. Pie­net­kin lii­kah­duk­set tun­tu­vat siel­lä man­ner­laa­toil­ta. Joka asi­as­ta ke­hi­te­tään po­liit­ti­nen ase­tel­ma, Saa­rik­ko ku­vai­lee.

Ke­vääl­lä pääl­le pa­mah­ta­nut ko­ro­nak­rii­si näyt­tää kui­ten­kin is­ke­neen po­liit­ti­ses­ta vas­tak­kai­na­set­te­lus­ta il­mat pi­hal­le, ai­na­kin het­kek­si.

– Ko­ro­na on osoit­ta­nut, et­tä suo­ma­lai­set tyk­kää­vät päät­tä­jis­tä, jot­ka krii­sis­sä et­si­vät yh­tei­siä ni­mit­tä­jiä ja hoi­ta­vat krii­siä vä­hä­e­lei­ses­ti, Saa­rik­ko miet­tii.

– Olen ta­jun­nut, mi­ten help­poa on huu­del­la si­vus­ta. Koen suur­ta myö­tä­tun­toa vas­tuun­kan­ta­jia koh­taan. Mi­tään vii­sas­te­lun ha­lua ei mi­nul­la ole.

Ko­ro­nak­rii­sis­sä­kin pii­lee Saa­ri­kon mu­kaan tie­tyn­lai­nen kup­lau­tu­mi­sen vaa­ra.

– Mei­dän hy­vä­o­sais­ten ei pidä jää­dä lil­lu­maan omaan to­del­li­suu­teem­me ja aja­tel­la, et­tä on­nek­si ei oma työ­paik­ka men­nyt tai on­nek­si ei it­se sai­ras­tut­tu.

Vaik­ka kaik­ki muu yh­teis­kun­nas­sa py­säh­tyi­si, lap­si­per­he­ar­ki pyö­rii. Se on täy­te­läis­tä, ihol­le tu­le­vaa, täyn­nä ruo­an­lait­toa ja pyy­kin­pe­sua. Uni­vel­ka pai­naa ajoit­tain.

– Sil­ti en voi kiis­tää, et­tä on enem­män ai­kaa aja­tel­la. Ar­vo­jär­jes­tyk­set kir­kas­tu­vat sekä omas­sa elä­mäs­sä et­tä yh­teis­kun­nal­li­ses­ti, Saa­rik­ko sa­noo.

Syk­syä aja­tel­len hän pyr­kii py­syt­te­le­mään am­ma­til­li­ses­ti ajan ta­sal­la, mut­ta Kaar­lon kont­tai­lua ihas­tel­les­sa työ ei juu­ri pyö­ri mie­les­sä.

Yh­tä mat­kaa uu­den elä­män ih­meen kans­sa on kui­ten­kin kul­ke­nut myös huo­li, sil­lä vau­val­la to­det­tiin pian syn­ty­män jäl­keen hen­gi­tys­sai­raus, joka joh­tuu nie­lun ja hen­ki­tor­ven ra­ken­tees­ta.

– Hän ys­kii pal­jon, hen­gi­tys vin­kuu. Al­ku­vai­hees­sa sai­raus hi­das­ti hä­nen kas­vu­aan, Saa­rik­ko ker­too.

Vaik­ka tie­de­tään, et­tä on­gel­ma hel­pot­tuu lap­sen kas­va­es­sa, huo­li on tun­tu­nut vä­lil­lä ku­ris­ta­va­na.

– Olen löy­tä­nyt it­se­ni sän­gyn ää­rel­tä kuun­te­le­mas­ta, hen­git­tää­kö lap­si. Se on uni­ver­saa­lia me­net­tä­mi­sen pel­koa.

Esi­koi­sen maa­il­ma tar­jo­aa vir­kis­tä­viä ja haus­ko­ja nä­kö­kul­mia ja pa­kot­taa van­hem­pien aja­tuk­set pois ta­va­no­mai­sil­ta uril­ta.

– Vii­si­vuo­ti­as on hur­maa­vas­sa iäs­sä. Hän ta­voit­taa lei­kin maa­il­man täy­del­li­sim­mil­lään, Saa­rik­ko sa­noo.

On myös ol­lut kieh­to­vaa huo­ma­ta, mi­ten eri­lai­sia sa­man per­heen vel­jek­set voi­vat ol­la.

Tä­hän liit­tyy Saa­ri­kon mu­kaan yk­si van­hem­man suu­rim­mis­ta teh­tä­vis­tä. Se on: vä­lit­tää lap­sel­le ko­ke­mus, et­tä hän sai­si vart­tua ja ku­kois­taa sel­lai­se­na kuin on ja ko­ki­si ole­van­sa hy­väk­syt­ty ja kel­paa­va oma­na it­se­nään.

– Ja sil­ti kas­vat­taa lap­ses­ta ih­mi­nen, joka ky­ke­nee ym­mär­tä­mään myös toi­sen­lai­sia ar­vo­ja, aset­tu­maan toi­sen ase­maan. Mi­ten oh­ja­ta hän­tä niin, et­tä hän oli­si ka­ve­ri­suh­teis­saan tai­ta­va? Et­tei hän tu­li­si kiu­sa­tuk­si ei­kä oli­si it­se kiu­saa­ja.

Saa­rik­koa it­se­ään on kai­ken ai­kaa kan­ta­nut ja vah­vis­ta­nut lä­hei­sil­tä saa­tu va­rauk­set­to­man hy­väk­syn­nän ko­ke­mus. Se ei rik­kou­tu­nut, vaik­ka hä­nen lap­suu­den­per­heen­sä rik­kou­tui.

– Pie­nel­lä maa­seu­tu­paik­ka­kun­nal­la Ori­pääs­sä me olim­me har­vi­nai­suus, avi­oe­ro­per­he. Se oli lei­maa-an­ta­vaa, sil­lä ai­na piti se­lit­tää, mik­si mi­nul­la oli eri su­ku­ni­mi kuin äi­dil­lä, hän muis­te­lee.

Tur­val­li­nen hy­väk­syn­tä kan­nat­te­li tyt­töä sil­ti.

– Lä­hi­per­heek­si muo­tou­tui­vat äi­ti ja hä­nen uu­si puo­li­son­sa. Vii­kon­lop­pui­sin kans­sa­ni oli isä, pyy­tee­tön rak­kau­des­saan. Iso­van­hem­pien myö­tä syn­tyi su­ku­pol­vien kan­ta­va yh­teys. Myö­hem­min avi­o­mie­he­ni ja mi­nun suh­de on ol­lut ar­vos­ta­va, roh­kai­se­va ja kes­kus­te­le­va. Hä­nen myö­tään hy­väk­syn­nän ko­ke­muk­se­ni on jat­ku­nut.

Saa­rik­ko sa­noo, et­tä elä­mäs­sä hän­tä kan­taa myös vah­va kris­ti­tyn pe­rus­luot­ta­mus.

– Oma roh­keu­te­ni tai vah­vuu­te­ni no­jaa sii­hen, et­tä on suu­rem­pi suun­ni­tel­ma, jos­ta voi­si myös käyt­tää sa­naa joh­da­tus. Se ei to­sin tar­koi­ta sitä, et­tä oli­sin jo­ten­kin huo­le­ton. Päin­vas­toin, tar­ve or­ga­ni­soi­da ja pi­tää lan­ko­ja omis­sa kä­sis­sä on mi­nul­la voi­ma­kas, hän myön­tää.

Saa­rik­ko ku­vai­lee vart­tu­neen­sa pie­nen, hy­vän maa­lais­seu­ra­kun­nan vai­ku­tus­pii­ris­sä pe­rin­teis­tä reit­tiä: päi­vä­ker­ho, nuor­te­nil­lat, iso­nen, rip­pi­kou­lun apuo­pet­ta­ja.

Lu­ki­oai­ka­na Saa­ri­kon ys­tä­vä­pii­ris­sä oli hen­gel­li­sen he­rää­mi­sen lii­keh­din­tää. Sen ai­kai­sis­ta ys­tä­vyys­suh­teis­ta tuli niin lu­jia, et­tä ne kan­ta­vat edel­leen. En­ti­set seu­ra­kun­ta­nuo­ret ovat nyt tois­ten­sa las­ten kum­me­ja.

– Maa­il­ma on haas­ta­nut mei­tä, tuo­nut maa­il­man­kat­so­muk­seem­me li­sää vä­re­jä. Sil­loi­nen maa­il­ma­ku­vam­me oli ai­ka mus­ta­val­koi­nen, Saa­rik­ko sa­noo.

Hän ha­lu­aa vä­lit­tää lap­sil­leen kris­til­lis­ten ta­po­jen ja kult­tuu­rin ym­mär­rys­tä:

– Pi­däm­me kiin­ni il­ta­ru­kouk­ses­ta. Ker­rom­me heil­le, mik­si jou­lua ja pää­si­äis­tä vie­te­tään. On myös tär­ke­ää ker­toa lap­sil­le, et­tä kaik­ki ei­vät us­ko mi­hin­kään. Ai­ka­naan lap­set saa­vat it­se teh­dä omat va­lin­tan­sa, hän to­te­aa.

– Myös eri us­kon­to­jen di­a­lo­gi on tä­män päi­vän las­ten elä­mäs­sä läs­nä ai­van toi­sel­la ta­val­la kuin mi­nun nuo­ruu­des­sa­ni, jos­sa bud­d­ha­lai­suus oli vain ul­koa pän­tät­tä­vä luku us­kon­non op­pi­kir­jas­sa. Es­poo­lai­ses­sa päi­vä­ko­dis­sa us­kon­to­jen vuo­ro­vai­ku­tus­ta ele­tään to­dek­si joka päi­vä.

Se, mitä Saa­rik­ko ei ha­lua jäl­ki­kas­vul­leen vä­lit­tää, on us­kon­nol­li­suu­den su­vait­se­ma­ton puo­li, en­sim­mäis­ten ki­vien heit­te­ly.

Sii­nä mis­sä tei­ni-ikäi­nen A. Saa­rik­ko oli ken­ties mie­li­pi­teis­sään mus­ta­val­koi­nen, ai­kui­nen A. Saa­rik­ko ka­vah­taa eh­dot­to­muut­ta ja tuo­mit­se­mis­ta ja su­ree, jos sitä il­me­nee kir­kos­sa.

En­ke­lei­tä ja pi­ru­ja maa­lail­laan kir­kol­li­sis­sa­kin kes­kus­te­luis­sa jos­kus niin, et­tä pärs­keet rois­ku­vat. Aar­ni-po­jan ter­me­jä lai­na­ten voi­si poh­dis­kel­la, pu­ree­ko­han piru Ju­ma­laa sil­loin, kun kon­ser­va­tii­vit ja li­be­raa­lit ot­ta­vat yh­teen. Kär­si­jäk­si jou­tuu sii­nä vä­hin­tään­kin kirk­ko it­se.

– On su­rul­lis­ta ja vää­rin, et­tä muu­ta­man ky­sy­myk­sen kaut­ta muo­dos­tuu jul­ki­nen kä­si­tys kir­kos­ta ja koko sen työs­tä, Saa­rik­ko sa­noo.

Hän muis­tut­taa, et­tä niin kau­an kuin eri osa­puol­ten vä­lil­lä säi­lyy kes­kus­te­lu­yh­teys, ti­lan­ne on vie­lä hyvä. Hai­tal­li­sin­ta on, jos osa­puo­let ju­mit­tu­vat po­te­roi­hin­sa ja di­a­lo­gi kuo­lee.

Ko­ro­nak­rii­sin ai­ka­na vas­tak­kai­na­set­te­lu on kir­kos­sa­kin jää­nyt taka-alal­le. Esiin on nous­sut kir­kon roo­li san­gen ket­te­rä­nä ruo­hon­juu­ri­ta­son toi­mi­ja­na, avun ja loh­dun an­ta­ja­na.

Saa­rik­ko kai­pai­si kir­kol­ta myös li­sää isoa yh­teis­tä ar­vo­pu­het­ta koh­tuu­des­ta, rei­luu­des­ta ja lä­him­mäi­sen­rak­kau­des­ta.

– On sa­not­ta­va ää­neen, jos yh­teis­kun­nas­sa jos­sa­kin asi­as­sa on men­ty lii­an pit­käl­le, hän to­te­aa.

Seu­ra­kun­ta­lai­se­na Saa­rik­ko toi­voo, et­tä kirk­ko löy­täi­si kei­not ta­voit­taa nuo­ret ai­kui­set ja nuo­ret per­heet. Hän it­se on kä­ve­le­vä esi­merk­ki seu­ra­kun­ta­lai­ses­ta, joka ei pidä it­se­ään eri­tyi­sen ak­tii­vi­se­na, mut­ta et­sis­ke­lee sil­ti kei­no­ja pi­tää yl­lä yh­teyt­tä kirk­koon ja kris­til­li­siin ar­voi­hin.

– Ikui­nen on­gel­ma on, mi­ten kirk­ko voi­si pi­tää ih­mi­sis­tä kiin­ni ri­pa­rin jäl­keen­kin, elä­män ni­vel­vai­heis­sa.

Pu­he­lun taus­tal­ta al­kaa kuu­lua pie­niä ää­niä. Kaar­lo on he­rän­nyt no­ko­sil­taan.

– Joko sinä nyt he­rä­sit? Olin las­ke­nut sen va­raan, et­tä ot­tai­sit pi­tem­mät unet, Saa­rik­ko häm­mäs­te­lee.

Kaar­lon mää­räyk­ses­tä on siis ai­ka lo­pe­tel­la haas­tat­te­lua.

Ko­ro­nak­rii­sin ai­ka on kir­kas­ta­nut Saa­ri­kol­le sitä, mitä mo­nel­le muul­le­kin näi­nä ai­koi­na. Aja­tuk­set ovat tii­vis­ty­neet ar­vok­kaim­man ym­pä­ril­le. Tätä on elä­mä­ni olen­nai­sim­mil­laan, nämä ovat mi­nun ih­mi­se­ni. Yti­mes­sä on tun­ne: en ha­lu­ai­si ol­la mis­sään muu­al­la juu­ri nyt.

– Pik­ku­vau­van äi­ti­nä olen it­sek­kääs­ti ol­lut val­ta­van hel­pot­tu­nut, et­tä en ol­lut vie­lä pa­lan­nut töi­hin, Saa­rik­ko sa­noo.

Tu­le­van ke­sän ajan saa vie­lä aset­tua rau­has­sa uu­teen ko­tiin maal­le, lai­tel­la pe­ru­na­maa­ta.

Syk­syn tul­len töi­hin pa­laa­vaa kan­sa­ne­dus­ta­jaa odot­ta­vat vä­hin­tään­kin krii­sin jäl­ki­pyy­kit, lap­si­per­heen pyyk­ke­jä sot­kui­sem­mat.

Eh­kä syk­syl­lä on jo tul­lut nä­ky­viin myös epi­de­mi­an kat­vees­sa pii­lek­si­vä hil­jai­nen hätä, jos­ta Saa­rik­ko sa­noo ole­van­sa eri­tyi­sen huo­lis­saan.

– Syk­syl­lä ovat edes­sä tiu­kat päi­vät.