Marina Er­ho­la on elä­nyt koko työ­u­ran­sa jul­ki­suu­des­sa, enim­mäk­seen pyy­tä­mät­tään.

Me­di­an kiin­nos­tuk­sen hän he­rät­ti aloit­ta­es­saan keuh­ko­lää­kä­ri­nä sekä myö­hem­min THL:n yli­joh­ta­ja­na.

Ot­si­kot ei­vät jät­tä­neet, kun hän siir­tyi vir­kaan­sa Päi­jät-Hä­meen hy­vin­voin­ti­kun­ta­yh­ty­män toi­mi­tus­joh­ta­jak­si.

Ja pe­räs­sä löö­pit seu­raa­vat jäl­leen hä­nen aloi­tet­tu­aan elo­kuus­sa 2022 pes­tin Pir­kan­maan hy­vin­voin­ti­a­lu­een joh­ta­ja­na.

– Näis­sä teh­tä­vis­sä jul­ki­suut­ta ei voi juos­ta pa­koon. Se on osa työn­ku­vaa, Er­ho­la sa­noo.

Kun ih­mi­nen on jat­ku­vas­ti me­di­an ham­pais­sa, vä­lit­tyy hä­nes­tä hen­ki­lö­ku­va työ­mi­nän kaut­ta.

Kun Yle teki Er­ho­las­ta hen­ki­lö­ju­tun, ku­vat­tiin hä­net tah­to­nai­sek­si ter­mein ”sit­keä, avoin, kär­si­väl­li­nen”.

Hä­net tyy­pi­tet­tiin ih­mi­sek­si, joka suo­ras­taan ha­keu­tuu haas­tei­siin. Kun työ al­kaa ol­la help­poa ja mu­ka­vuu­sa­lue saa­vu­tet­tu, al­kaa Er­ho­la ”mie­luus­ti ha­kea uu­sia haas­tei­ta”.

– Tämä on tie­tys­ti tot­ta. Olen niin sa­no­nut, mut­ta se on vain asi­oi­den yk­si puo­li, hän vah­vis­taa.

Mie­li­ku­va, et­tä Er­ho­la oli­si vain kii­tä­nyt eteen­päin nou­su-ural­la ei an­na oi­keut­ta ta­pah­tu­mil­le. To­del­li­suu­des­sa ta­ri­naan si­säl­tyy erit­täin dra­maat­ti­sia poh­ja­kos­ke­tuk­sia.

Tätä kir­joi­tet­ta­es­sa ta­ka­na on jäl­leen yk­si poh­ja. Er­ho­la on en­sim­mäis­tä päi­vää töis­sä nel­jän vii­kon sai­raus­lo­man jäl­keen.

– Tut­tu kaa­va. Ko­toa suo­raan am­bu­lans­sil­la sai­raa­laan. Hoi­to käyn­tiin teho-osas­ton kaut­ta, hän to­te­aa.

Taus­tal­la on pit­kä­ai­kai­nen keuh­ko­sai­raus, joka on joh­ta­nut lu­kui­siin sai­raus­lo­miin.

– Täl­lä ker­ral­la keuh­ko-oi­reis­sa ei ol­lut kyl­lin. Sain pääl­le ko­ro­nan, joka pit­kit­ti toi­pu­mis­ta.

Äk­ki­py­säh­dys ei ol­lut en­sim­mäi­nen. Sai­ras­tu­mi­sen al­ku­vai­hees­sa, vuon­na 2015 Er­ho­la kii­dä­tet­tiin te­hol­le 11 ker­taa, vä­lil­lä ko­toa, vä­lil­lä suo­raan työ­pai­kal­ta.

– Ne oli­vat ra­ju­ja reis­su­ja. Olin tuo­hon ai­kaan vuo­den si­säl­lä yh­dek­sän ker­taa hen­gi­tys­ko­nees­sa, hän muis­taa.

Mie­leen on jää­nyt myös dra­maat­ti­nen La­pin-reis­su.

– Olin työ­mat­kal­la Luos­tol­la. Jou­duin en­si­a­vun tul­les­sa sa­man tien hen­gi­tys­ko­nee­seen ja mi­nut kii­dä­tet­tiin eva­kuo­in­ti­len­nol­la sai­raa­laan, hän ker­taa.

Nyt, Päi­jät-Hä­meen kes­kus­sai­raa­lan teho-osas­tol­la sa­mat tun­te­muk­set oli jäl­leen käy­tä­vä läpi.

Ah­dis­tus, pet­ty­mys ja huo­li.

Kun on koh­dan­nut sa­man mon­ta ker­taa, tot­tuu­ko sii­hen, et­tä asi­at lo­pul­ta jär­jes­ty­vät?

– Luo­tan, et­tä kaik­ki jär­jes­tyy, mut­ta kyl­lä huo­li ja har­mi­tus on ai­na sama. On sitä pait­si joka ker­ran yh­tä nöy­ryyt­tä­vä tun­ne, kun keuh­ko­lää­kä­riä vie­dään am­bu­lans­sil­la sai­raa­laan. Se on niin no­loa, Er­ho­la ku­vaa.

Yh­del­lä ker­ral­la hän tun­si tar­vet­ta pur­kaa tun­tei­taan hoi­ta­val­le keuh­ko­lää­kä­ril­le.

– En pit­kään pu­hu­nut, mut­ta sain sa­no­tuk­si, et­tä mi­nua pai­naa kai­ken li­säk­si tämä hä­peä. Kai­kil­la tie­doil­la­ni, tai­doil­la­ni ja sai­rau­den tun­te­muk­sel­la mi­nun kai ei pi­täi­si ol­la täs­sä.

Sen si­jaan toi­pu­mi­sen ko­ke­muk­sis­ta on apua, mikä se­lit­tää sen, et­tä Er­ho­la on näin­kin pian val­mis töi­hin.

– Kun pa­hin on ohi, mi­nul­la on sai­rau­te­ni osal­ta sel­ke­ät hoi­to­por­taat omas­sa pääs­sä. Tie­dän mitä ta­pah­tuu, mi­ten hoi­de­taan, lää­ki­tään ja mi­ten toi­pu­mi­nen mah­dol­li­ses­ti me­nee, hän ku­vaa.

Vaik­ka luu­li­si, et­tä äkil­li­set teho-osas­to­kei­kat oli­si­vat Er­ho­lan sy­vin poh­ja­kos­ke­tus elä­män ar­vaa­mat­to­muu­teen, niin ei ole. Pit­kä­ai­kai­nen sai­raus ja uu­pu­mus on vie­nyt hä­net ker­ran tä­tä­kin sy­vem­mäl­le.

– Yli­voi­mai­ses­ti vai­kein vai­he elä­mäs­sä­ni oli­vat vuo­det, jot­ka työs­ken­te­lin THL:ssä. Sa­maan ai­kaan poi­ka­ni kamp­pai­li pit­käl­li­sen, hen­gen­vaa­ral­li­sen huu­me­riip­pu­vuu­den kans­sa.

Ta­voit­teel­li­se­na ja pää­mää­rä­tie­toi­se­na ih­mi­se­nä Er­ho­la ylit­ti mo­neen ker­taan jak­sa­mi­sen­sa ra­jat yrit­tä­es­sään hoi­taa yh­tä ai­kaa työn ja lap­sen tu­ke­mi­sen.

– Mi­nun kal­tai­sel­le­ni ih­mi­sel­le on te­ke­mä­tön paik­ka, et­tei lap­sen aut­ta­mi­sel­le voi­nut enää aset­taa mi­tään ta­voi­tet­ta. Mi­nun oli pääs­tet­tä­vä ir­ti ja kä­si­tet­tä­vä, et­tä asi­at me­ne­vät niin kuin me­ne­vät, tein mitä ta­han­sa.

Koko ke­vään 2017 hä­nel­lä oli suun­nat­to­man paha olo.

– Tie­sin, et­tä jo­kin rat­kai­su piti tul­la, muu­ten en jak­sai­si.

Lo­pul­ta hän ajoi Hä­meen­lin­nas­ta Hel­sin­gin-asun­nol­leen, heit­täy­tyi sän­gyl­le ja al­koi huu­taa suo­raa huu­toa.

– Huu­sin apua ja ar­moa. En ol­lut tot­tu­nut luo­vut­ta­maan, mut­ta sil­lä koh­taa minä luo­vu­tin.

Sen jäl­keen on ta­pah­tu­nut ”ih­mei­tä”.

– Poi­ka­ni kun­tou­tui rait­tiik­si ja elää nyt nor­maa­lia nuo­ren mie­hen elä­mää tu­le­vai­suu­den suun­ni­tel­mi­neen ja odo­tuk­si­neen. Us­kon, et­tä me mo­lem­mat kä­vim­me poh­jal­la ja luo­vu­tim­me tah­tom­me suu­rem­piin kä­siin, hän poh­tii.

Er­ho­la ni­mit­tää ai­em­pia ja ny­kyi­si­ä­kin krii­se­jään poh­ja­kos­ke­tuk­sik­si.

– Ajan myö­tä op­pii kä­sit­tä­mään nämä ti­lan­teet ar­mon ja hen­ki­syy­den kos­ke­tuk­sik­si. Ar­mo mur­tau­tuu elä­mään ti­lan­teis­sa, jois­sa omat voi­mat lop­pu­vat. Elä­mäs­sä­ni on ol­lut pal­jon kär­si­mys­tä, mut­ta myös pal­jon ar­moa. Olen kai­kes­ta hy­vin kii­tol­li­nen, Er­ho­la sa­noo.

Ny­kyi­sin hän ko­kee, et­tä pe­rik­si­an­ta­mat­to­muus on pait­si hyve myös pahe, jon­ka kans­sa tu­lee kamp­pail­la ym­mär­tääk­seen, et­tei kaik­kea voi hal­li­ta tah­don­voi­mal­la.

– Saan kiit­tää pe­rik­si­an­ta­mat­to­muu­des­ta gee­ne­jä. Tun­nis­tan täs­sä äi­ti­ni Ma­ri­ta Puu­so­lan piir­teet. Hän oli yli­pit­kien kes­tä­vyys­mat­ko­jen ur­hei­li­ja, joka ei hel­pol­la an­ta­nut pe­riksi. Hän hiih­ti en­sim­mäi­se­nä nai­se­na Pir­kan hiih­don 90 ki­lo­met­riä, Fin­lan­dia-hiih­to­ja ja Ka­le­van kier­rok­sia eri kes­tä­vyys­la­jei­neen.

Äi­din muis­to on Er­ho­lal­le täl­lä het­kel­lä hy­vin ajan­koh­tai­nen.

– Äi­ti­ni, joka toi­mi ai­koi­naan Lah­des­sa myös kirk­ko­val­tuu­tet­tu­na, kuo­li vii­me syk­sy­nä. Muis­tot pa­lau­tui­vat kirk­kai­na mie­leen tyh­jen­tä­es­sä­ni ta­va­roi­ta hä­nen asun­nol­taan. Pal­kin­to­po­kaa­le­ja löy­tyi kaap­pi­kau­pal­la, ai­van kä­sit­tä­mä­tön mää­rä.

Er­ho­la to­te­aa hen­gel­li­syy­ten­sä muut­tu­neen ajan saa­tos­sa, pait­si iän tuo­man ko­ke­muk­sen, myös sai­rau­den ja krii­sien myö­tä.

– Sa­no­taan, et­tä ih­mi­sen huo­not luon­teen­piir­teet pa­he­ne­vat van­he­tes­sa. Us­kon sil­ti, et­tä iän myö­tä kas­vaa myös tiet­ty nöy­ryys. Tu­lee ym­mär­rys, et­tä pi­tää vä­lil­lä an­taa myös pe­rik­si. Se peh­men­tää mei­tä ja saa asi­at juok­se­maan jous­ta­vam­min, hän miet­tii.

Mitä tu­lee kirk­koi­hin paik­koi­na, Er­ho­la on ai­na viih­ty­nyt nii­den il­ma­pii­ris­sä.

– Kun pur­jeh­dim­me pal­jon, oli meil­lä 30 vuo­den ai­ka­na mais­sa poi­ke­tes­sam­me ta­pa­na kier­tää läpi kirk­ko­ja. Ne ovat py­hiä paik­ko­ja, jois­sa on hyvä ol­la.

Seu­ra­kun­ta­yh­tei­söön ja seu­ra­kun­ta­e­lä­mään Er­ho­lal­la ei ole työ­vuo­si­na ol­lut mah­dol­li­suus osal­lis­tua ak­tii­vi­ses­ti. Täl­lä het­kel­lä va­paa-ai­ka me­nee oman per­heen, las­ten ja las­ten­las­ten kans­sa.

– Kun omat van­hem­pa­ni jäi­vät eläk­keel­le, tuli heil­le ai­ka ol­la mu­ka­na seu­ra­kun­nan ar­jes­sa ja ta­pah­tu­mis­sa. Ha­lu­an ku­vi­tel­la, et­tä mi­nul­le on myös tu­los­sa tämä ai­ka, jol­loin olen va­paam­pi läh­te­mään mu­kaan toi­min­taan.

Mis­tä ny­kyi­ses­sä, hy­vin kuor­mit­ta­vas­sa työs­sä löy­tyy vas­ta­pai­no ja rau­ha?

– Jon­kun luon­neh­din­nan mu­kaan olen ekst­ro­ver­teis­tä int­ro­ver­tein. Eli se­hän tar­koit­taa, et­tä va­paa-ajal­la kai­paan omaa rau­haa ja la­tau­dun sil­lä ta­voin par­hai­ten.

Rau­han­temp­pe­li­nä toi­mii asun­to Sal­paus­se­län har­jul­la.

– Mi­nul­la on ta­pa­na is­tua pai­kal­la­ni ja kat­soa mai­se­maa. An­nan aja­tus­ten le­vä­tä tai lau­ka­ta. Se on me­di­toin­tia ar­jen kes­kel­lä, hän sa­noo.

Pää­tös­tä elä­köi­ty­mi­ses­tä Er­ho­la ei ole vie­lä val­mis poh­ti­maan.

– Ajat­te­len tä­nään, et­tä tämä on vii­mei­nen etap­pi­ni hal­lin­non sa­ral­la. Viih­dyn hy­vin pal­ve­lu­jär­jes­tel­mäs­sä, mis­sä ih­mi­set ja hei­dän tar­peen­sa ovat lä­hel­lä.

Keuh­ko­lää­kä­rin työn­sä osal­ta Er­ho­la on jos­kus myös hel­li­nyt haa­vet­ta vas­taa­not­to­työ­hön pa­laa­mi­ses­ta.

– Voi­han ol­la, et­tä työ oli­si muu­al­la­kin kuin Suo­mes­sa. Köy­hyyt­tä, hä­tää ja avun tar­vet­ta on muun mu­as­sa ke­hi­tys­mais­sa, jois­ta mi­nul­la on lää­kä­rin ko­ke­mus­ta ol­tu­a­ni ai­koi­naan muun mu­as­sa mie­he­ni mu­ka­na ke­hi­ty­sa­pu­ko­men­nuk­sel­la.

Pir­kan­maan hy­vin­voin­ti­a­lu­een al­ku­tai­val sekä to­den­nä­köi­ses­ti koko sote-jär­jes­tel­män va­kiin­tu­mi­sen en­sim­mäi­set vuo­det tu­le­vat ole­maan Er­ho­lal­le erit­täin työn­täy­tei­siä.

– Meil­lä on rat­kot­ta­va­na iso­ja ky­sy­myk­siä, jois­ta so­si­aa­li- ja ter­vey­sa­lan hen­ki­lös­tö­pu­la ja ra­hoi­tus­ky­sy­myk­set ovat ne kaik­kein vai­keim­mat, hän tii­vis­tää.

Se­kään, et­tä on­gel­mat rat­ko­taan jär­jes­tel­män si­säl­lä, ei vie­lä rii­tä.

– Sa­maan ai­kaan, kun ny­kyi­ses­sä jär­jes­tel­mäs­sä on re­surs­si­va­jet­ta, li­sään­tyy pai­ne ul­ko­puo­lel­ta hoi­don tar­peen kas­vun myö­tä. Vä­es­tön ikään­ty­mi­nen ei ole vie­lä al­kuun­kaan py­säh­ty­nyt, hän muis­tut­taa.

Päi­jät-Häme on ol­lut tä­män­het­ki­siin sote-haas­tei­siin näh­den pal­ve­lu­jär­jes­tel­män ke­hit­tä­mi­sen edel­lä­kä­vi­jä.

– Teim­me uu­dis­tuk­sia jo hy­vin­voin­tiyh­ty­män ai­ka­na. Muil­la sote-alu­eil­la, ku­ten Kan­ta-Hä­mees­sä ja Pir­kan­maal­la, hy­vin­voin­ti­a­lu­eet läh­te­vät tar­kas­te­le­maan pal­ve­lu­jaan ja re­surs­se­jaan ta­ka­mat­kal­ta edel­lä­kä­vi­jöi­hin ver­rat­tu­na. Täl­lä en tar­koi­ta sitä, et­tei­kö Päi­jät-Hä­mees­sä­kin ol­tai­si iso­jen haas­tei­den edes­sä, juu­ri ul­koi­sen pal­ve­lu­tar­peen kas­vun vuok­si, hän ver­taa.

Tar­vi­taan­ko lo­pul­ta maa­kun­ta­ve­ro, en­nen kuin so­ten sol­mut rat­ke­a­vat?

– Vai­kea ky­sy­mys. Tämä on lo­pul­ta po­liit­ti­nen va­lin­ta. Täl­lä het­kel­lä meil­lä on hyb­ri­di­mal­li, jos­sa ra­hoi­tus tu­lee val­ti­ol­ta, mut­ta pää­tök­sen­te­os­sa val­lit­see alu­e­de­mok­ra­tia. Alu­e­de­mok­ra­ti­an kä­det ovat siis täy­sin si­dot­tu ra­haan, joka val­ti­ol­la on va­raa lait­taa hoi­toon. Me­no­ja pys­ty­tään li­sää­mään omin pää­tök­sin, mut­ta ei tu­lo­ja.

Maa­kun­ta­ve­ro tar­koit­tai­si, et­tä sote-alu­eet sai­si­vat it­se­näi­sen pää­tök­sen­te­on li­säk­si myös omat ve­ro­tu­lot.

– Po­liit­ti­nen va­lin­ta on sii­nä, jat­ke­taan­ko val­ti­on kont­rol­loi­maa ra­hoi­tus­ta vai siir­ry­tään­kö täy­si­ve­ri­seen alu­eit­se­hal­lin­toon, jon­ka myö­tä voi­si tul­la myös maa­kun­ta­ve­ro. Ym­mär­ret­tä­väs­ti on pel­ko­ja, et­tä uu­si ve­ro­por­ras nos­tai­si kan­sa­lais­ten ko­ko­nais­ve­ro­tus­ta, jo­ten pää­tös ei oli­si help­po, Er­ho­la sa­noo.

Er­ho­lan oma kä­si­tys on, et­tä sote-jär­jes­tel­mä on ai­na­kin tois­tai­sek­si ”rik­ki­näi­nen”.

– Te­hos­ta­mis- ja tuot­ta­vuu­den­pa­ran­ta­mis­toi­mia vas­ta aloi­tel­laan eri sote-alu­eil­la. Se, kuin­ka pal­jon rik­ki­näi­seen jär­jes­tel­mään kan­nat­taa täs­sä vai­hees­sa lait­taa li­sää ra­hoi­tus­ta, on tark­kaan poh­dit­ta­va ky­sy­mys.

Pi­täi­si­kö yk­si­tyi­siä hoi­to­pal­ve­lu­ja li­sä­tä ja it­se mak­set­ta­vien hoi­to­jen Kela-kor­vauk­set pa­laut­taa täy­teen mää­rään­sä, jot­ta hoi­to­jo­no­ja saa­tai­siin pu­re­tuk­si jul­ki­sel­ta puo­lel­ta?

– It­se asi­as­sa tä­hän suun­taan on jo men­ty. Huo­mat­ta­va osa so­si­aa­li­pal­ve­luis­ta tuo­te­taan yk­si­tyi­ses­ti. Yk­si­tyi­sel­lä puo­lel­la on pal­jon käyt­tä­mät­tö­miä mah­dol­li­suuk­sia. Hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti olen sitä miel­tä, et­tä juu­ri täs­sä vai­hees­sa yk­si­tyi­sen hoi­don Kela-kor­vauk­sen pie­nen­tä­mi­nen ei ol­lut jär­ke­vä rat­kai­su.