JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.

Murrosten koettelema mies – "Uskoa ei ole valettu raken­nuk­siin"

Kirk­ko­her­ra Kari Es­ke­li­nen kas­voi pap­peu­teen krii­sien kaut­ta. Nyt hän aut­taa seu­ra­kun­ta­yh­ty­mää luo­vi­maan läpi vai­kei­den ai­ko­jen.

26.11.2020
Kaisa Hako

Ai­ka on pur­kaa ja ai­ka ra­ken­taa.

Van­ha vii­saus pä­tee myös kirk­koon ja sen omis­ta­miin ra­ken­nuk­siin, ja tä­män muu­tok­sen kä­ti­lö­nä on Lah­den seu­ra­kun­ta­yh­ty­mäs­sä toi­mi­nut Nas­to­lan kirk­ko­her­ra, yh­tei­sen kirk­ko­neu­vos­ton pu­heen­joh­ta­ja Kari Es­ke­li­nen.

Kiin­teis­tö­työ­ryh­mä, jota Es­ke­li­nen on joh­ta­nut, tuo jou­lu­kuus­sa yh­tei­sen kirk­ko­val­tuus­ton eteen eh­do­tuk­sen, jos­sa luo­vu­taan suu­res­ta mää­räs­tä seu­ra­kun­ta­kes­kuk­sia ja lei­ri­kes­kuk­sia.

– Nämä ovat ras­kai­ta pää­tök­siä, myön­tää Es­ke­li­nen.

Ky­sees­sä on tun­tei­ta he­rät­tä­vä asia. Kar­sit­ta­vat pai­kat ovat vuo­sien var­rel­la ol­leet seu­ra­kun­ta­lai­sil­le mer­ki­tyk­sel­li­siä, rak­kai­ta, tut­tu­ja ja tur­val­li­sia.

Es­ke­li­nen to­te­aa, et­tä evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­nen kirk­ko on tul­lut his­to­ri­al­li­seen tai­te­koh­taan. On ra­ken­net­tu ah­ke­ras­ti yli 500 vuot­ta, mut­ta nyt pi­täi­si osa­ta pur­kaa, sil­lä ti­las­tot ovat vas­taan­sa­no­mat­to­mat: jä­sen­mää­rä on vä­hen­ty­nyt ta­sai­ses­ti 30 vuo­den ajan. Kir­kos­ta ero­taan, ja ikä­luo­kat ovat ai­em­paa pie­nem­piä.

Ra­ken­nuk­sia on yl­lä­pi­det­tä­vä­nä pal­jon, mut­ta nii­den si­säl­lä ta­pah­tu­vaan toi­min­taan jää suh­tees­sa yhä vä­hem­män kir­kol­lis­ve­ro­tu­lo­ja. Yh­tä­lö on jär­je­tön, ja sil­le on pak­ko teh­dä jo­ta­kin.

Es­ke­li­nen sa­noo, et­tä vaik­ka luo­pu­mi­nen te­kee ki­pe­ää, se voi myös aut­taa uu­dis­tu­maan. Mur­ros si­säl­tää mah­dol­li­suu­den. Sei­niin kah­lit­se­ma­ton seu­ra­kun­ta voi­kin eh­kä not­ke­am­min men­nä sin­ne, mis­sä ih­mi­set ovat.

– Kir­kol­li­set ra­ken­nuk­set ovat pe­rin­tei­ses­ti vies­ti­neet ih­mi­sil­le, et­tä kirk­ko on paik­ka­kun­nal­la läs­nä, mut­ta se voi­si ol­la myös toi­sin­päin. Seu­ra­kun­ta on me­nos­sa mu­kaan esi­mer­kik­si Lah­den kau­pun­gin pal­ve­lu­to­ril­le Trion kaup­pa­kes­kuk­seen, Es­ke­li­nen ker­too.

Kari Es­ke­li­nen on elä­män­sä ai­ka­na osu­nut use­aan­kin mur­ros­koh­taan – joko hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti myrs­kyn sil­mäs­sä kamp­pail­len tai et­sien mul­lis­tuk­sis­sa rat­kai­su­mal­le­ja yh­tei­sön­sä toi­mi­ja­na.

Kirk­ko­her­rak­si­kin hän tuli vuon­na 2016 ti­lan­tees­sa, jos­sa Nas­to­la oli juu­ri la­kan­nut ole­mas­ta it­se­näi­nen seu­ra­kun­ta ja lii­tet­tiin osak­si Lah­den seu­ra­kun­ta­yh­ty­mää.

Erään­lai­seen yh­teis­kun­nal­li­seen mur­rok­seen Es­ke­li­nen osui jo lap­suu­des­saan 1960- ja 70-lu­vuil­la. Sen ajan vai­ku­tuk­sia elä­mään­sä hän op­pi ana­ly­soi­maan vas­ta ai­kui­se­na.

Elet­tiin vai­het­ta, jol­loin uu­det ra­di­kaa­lit aat­teet ot­ti­vat mit­taa va­kiin­tu­neis­ta ins­ti­tuu­ti­ois­ta. Moni piti kirk­koa ai­kan­sa elä­nee­nä, ja se hei­jas­te­li myös ih­mis­ten käy­tök­ses­sä.

Kari Es­ke­li­nen syn­tyi kah­den te­o­lo­gin per­hee­seen, joka muut­ti Hel­sin­gis­tä Jo­roi­siin isän pap­pis­vi­ran myö­tä.

Var­hais­lap­suus su­jui il­man ris­ti­rii­to­ja. Ko­to­na pap­pi­las­sa oli läm­pi­män eloi­sa mei­nin­ki lä­he­tys­pii­rei­neen ja piis­pan­vie­rai­lui­neen.

– Meil­lä oli ava­ra­kat­sei­nen, pe­rusk­ris­til­li­nen il­ma­pii­ri. Äi­ti­kin vi­hit­tiin pa­pik­si sit­ten, kun se tuli mah­dol­li­sek­si, Es­ke­li­nen ker­too.

Kou­lui­äs­sä hä­nel­le val­ke­ni, et­tei pa­pin po­jan osa ol­lut­kaan ko­vin ke­hut­ta­va. Paik­ka­kun­nal­la ei ol­lut pit­kään ai­kaan ol­lut nuor­ta pap­pis­per­het­tä ei­kä siis pa­pin lap­si­a­kaan. Es­ke­li­nen oli jon­kin­lai­nen kum­ma­jai­nen. Oli kou­lu­ka­ve­rei­ta, joi­den ko­tiin hän ei taus­tan­sa vuok­si ol­lut ter­ve­tul­lut.

– Osaat­kos sinä ki­roil­la ol­len­kaan, ti­va­si vas­taan­tu­li­ja pie­nel­tä po­jal­ta Jo­rois­ten rai­til­la.

Pi­ti­hän pa­pin po­jan an­taa ki­roi­lu­näy­te, kun ai­kui­nen sitä ker­ran vaa­ti.

– Sit­ten har­mit­ti, et­tä olin ki­roil­lut, Es­ke­li­nen muis­te­lee.

Hän jou­tui viet­tä­mään koh­tuut­to­man pal­jon ai­kaa epä­mu­ka­vuu­sa­lu­eel­la, jon­ka loi­vat pää­o­sin paik­ka­kun­nan ai­kui­set. Tor­jun­ta tun­tui pe­lot­ta­val­ta. Sik­si jo tei­ni-iäs­sä Es­ke­li­sel­le oli hah­mot­tu­nut päi­vän­sel­vä­nä aja­tus, et­tä hä­nes­tä ei iki­nä tu­li­si pap­pia.

Vaih­to­eh­tois­ta suun­taa ei tar­vin­nut ha­kea kau­kaa. Sa­von­lin­nas­sa asu­va isoi­sä tar­tut­ti lap­sen­lap­seen­sa vauh­din hur­man ja kiin­nos­tuk­sen au­toi­hin. Isoi­sä oli kil­pa-au­toi­li­ja­na­kin tun­net­tu kor­jaa­mo­y­rit­tä­jä Nii­lo Us­ki, joka ra­kas­ti ame­rik­ka­lai­sia au­to­ja.

Es­ke­li­nen oli kah­dek­san­vuo­ti­as, kun isoi­sä os­ti hä­nel­le en­sim­mäi­sen mo­pon. Sa­ta­vuo­ti­aan pap­pi­lan isoil­la puis­to­a­lu­eil­la oli mai­ni­o­ta ajel­la, vaik­ka ikää oli vas­ta vä­hän.

– Se oli vah­vaa vas­ta­pai­noa pa­pin po­jan roo­lil­le, Es­ke­li­nen sa­noo.

Var­tut­tu­aan hän läh­ti kaup­pa­o­pis­toon, opis­ke­li mer­ko­no­mik­si ja sai pian va­ki­tui­sen työ­pai­kan isol­la huol­to­a­se­mal­la Jo­roi­sis­sa. Ura oli nou­su­joh­tei­nen. Vuon­na 1984 Es­ke­li­nen muut­ti Lah­teen ja ryh­tyi isoi­sän esi­merk­kiä seu­ra­ten huol­ta­mo­y­rit­tä­jäk­si Lo­vii­san­ka­dun ja Ve­si­jär­ven­ka­dun kul­mas­sa si­jain­neel­le Uni­o­nil­le, jos­ta tuli myö­hem­min osa Nes­teen ket­jua. Bis­nek­sen te­ke­mi­nen yh­des­sä vai­mon kans­sa ku­kois­ti. Oli syn­ty­nyt myös kak­si poi­kaa, ja elä­mä hy­myi­li.

Kos­ka Es­ke­li­nen nyt is­tuu tuos­sa soh­val­la mitä suu­rim­mas­sa mää­rin kirk­ko­her­ra­na, mat­kaan on täy­ty­nyt tul­la suu­rem­man luo­kan mut­ka. Ja tu­li­kin.

– 1990-lu­vun pank­kik­rii­si is­ki kuin mil­joo­na sa­la­maa, hän sa­noo.

Neu­vos­to­lii­ton ha­jo­a­mi­nen, mar­kan de­val­voi­mi­nen, kor­ko­jen nou­su, pank­kien kaa­tu­mi­nen – sii­nä sitä mur­ros­ta ker­rak­seen. Kaik­ki ym­pä­ril­lä tun­tui ro­mah­ta­van. Es­ke­li­sen yri­ty­sa­si­ak­kaat jou­tui­vat vai­keuk­siin. Re­kat ja kaup­pa­rat­sut ei­vät enää por­hal­ta­neet. Juu­ri nou­suun läh­te­neel­le huol­to­a­se­mal­le tämä oli tu­hoi­saa. Kon­kurs­si tuli vuon­na 1992.

– Se oli synk­kää ai­kaa. Me­ne­tin lii­ke­toi­min­nan, so­si­aa­li­sen ver­kos­ton ja ta­lon. Vain per­he jäi. Olin yh­täk­kiä työ­tön koti-isä, Es­ke­li­nen ku­vai­lee.

Kon­kurs­sin teh­nee­nä yk­si­tyi­sy­rit­tä­jä­nä ei ol­lut help­poa. Oli set­vit­tä­vä­nä vel­ka- ja ta­kau­sa­si­oi­ta, ja ta­lous oli tiu­kal­la. Oli et­sit­tä­vä kaik­ki mah­dol­li­set yh­teis­kun­nan tur­va­ver­kot, mut­ta tuol­loin tar­jol­la oli lä­hin­nä myö­tä­tun­toa. Es­ke­li­nen to­te­aa, et­tä moni sa­man­lai­seen um­pi­ku­jaan jou­tu­nut pää­tyi nii­hin ai­koi­hin it­se­mur­haan.

– On­nek­si avi­o­liit­tom­me oli kal­li­ol­le ra­ken­net­tu. Se aut­toi jak­sa­maan, hän sa­noo.

Vuon­na 1993 tuli mah­dol­li­sek­si yk­si­tyis­hen­ki­löi­den vel­ka­jär­jes­te­ly. Se­kin aut­toi eteen­päin.

Myrs­kyn sil­mäs­sä Es­ke­li­nen sa­noo ko­ke­neen­sa jon­kin­lai­sen he­rä­tyk­sen. Hän poh­dis­ke­li, oli­ko vas­toin­käy­mi­ses­sä mu­ka­na ju­ma­lal­li­nen sor­mi.

– Ti­lan­tees­sa, jos­sa ei enää pää­se omin voi­min eteen­päin, al­kaa miet­tiä, oli­si­ko Ju­ma­lal­la täs­sä jo­kin suun­ni­tel­ma.

Tei­ni­vuo­sien­sa jäl­keen Es­ke­li­nen oli pi­tä­nyt koh­te­li­as­ta etäi­syyt­tä kirk­koon. Van­hat kur­jat ko­ke­muk­set pa­pin poi­ka­na pai­noi­vat yhä, jo­ten hän va­roi sil­mä­ti­kuk­si jou­tu­mis­ta. Teki hy­vää ol­la tun­te­ma­ton, ihan ta­val­li­nen. Hän oli kui­ten­kin Lah­teen muu­tet­tu­aan al­ka­nut häm­mäs­tyk­sek­seen huo­ma­ta, et­tei pap­peus täl­lä seu­dul­la ol­lut­kaan ne­ga­tii­vi­ses­ti la­tau­tu­nut asia.

– Se, et­tä olin pa­pin poi­ka, ei ai­heut­ta­nut mi­tään re­ak­ti­oi­ta, jos asia tuli il­mi. Tu­tus­tuin mui­hin­kin pap­pien lap­siin ja to­te­sin, et­tä "ai sä­kin oot, ja sil­ti oot ihan nor­maa­li". Se oli kuin te­ra­pi­aa, hän nau­raa.

– Pap­peus ei ol­lut­kaan hä­vet­tä­vää tai epä­nor­maa­lia. Sen ym­mär­tä­mi­nen oli mi­nul­le hoi­ta­vaa ja va­paut­ta­vaa.

Tämä ko­ke­mus oli jo muo­van­nut Es­ke­li­sen aja­tus­maa­il­maa, kun hän kon­kurs­sin­sa jäl­ki­mai­nin­geis­sa meni tu­tus­tu­maan seu­ra­kun­nan toi­min­taan. Ai­kaa­han hä­nel­lä sat­tu­nees­ta syys­tä oli. Hän al­koi aja­tel­la, et­tä us­kon pe­rus­teis­ta oli­si mu­ka­va tie­tää enem­män.

Noi­hin ai­koi­hin Päi­jät-Hä­meen ke­säy­li­o­pis­tos­sa oli mah­dol­lis­ta suo­rit­taa ylei­sen te­o­lo­gi­an ap­p­ro­ba­tur-opin­not, ja ne vei­vät per­hee­ni­sän täy­sin men­nes­sään.

– Tää on mun jut­tu, Es­ke­li­nen ajat­te­li ja suo­rit­ti li­sää opin­to­ja myös Jy­väs­ky­län yli­o­pis­tos­sa. Lo­pul­ta hän opin­to­jen­sa tur­vin pää­si suo­raan Hel­sin­gin yli­o­pis­ton te­o­lo­gi­seen tie­de­kun­taan.

Jo tätä en­nen työ­a­si­at oli­vat al­ka­neet jär­jes­tyä. Es­ke­li­nen oli pääs­syt Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­taan lä­he­tys­sih­tee­rin si­jai­sek­si. Opis­ke­lu­jen­sa ai­ka­na hä­net kut­sut­tiin töi­hin San­saan eli Me­di­a­lä­he­tys Sa­nan­saat­ta­jiin, joka on yk­si kir­kon lä­he­tys­jär­jes­töis­tä. Tä­hän jär­jes­töön hän sai myös pap­pis­vih­ki­myk­sen vuon­na 2007, 45-vuo­ti­aa­na.

– Mi­nua on vie­hät­tä­nyt aja­tus Jee­suk­sen lä­he­tys­teh­tä­väs­tä. Sii­tä, et­tä ker­ro­taan Ju­ma­lan rak­kau­des­ta ja ar­mos­ta. San­san tapa vie­dä sa­no­maa oli mo­der­ni. Se toi­mi al­ku­vai­heis­saan ra­di­on vä­li­tyk­sel­lä, mut­ta ny­kyi­sin sen vä­li­nei­tä ovat myös te­le­vi­sio, net­ti ja some, Es­ke­li­nen ker­too.

Lä­he­tys­työ py­syi työn tee­ma­na myö­hem­min­kin Lau­neen seu­ra­kun­nan lä­he­tys­pap­pi­na.

– Miel­län lä­he­tys­työn ulos­päin suun­tau­tu­mi­se­na. Seu­ra­kun­ta läh­tee liik­keel­le, me­nee ih­mis­ten luo. Us­ko­a­han ei ole va­let­tu ra­ken­nuk­siin, ei be­to­niin tai tii­leen tai puu­hun. Se on meis­sä ih­mi­sis­sä ja siel­lä mis­sä me olem­me, Es­ke­li­nen poh­tii.

Täs­sä tul­laan lä­hel­le sa­mo­ja seu­ra­kun­nal­li­sia vi­si­oi­ta, joi­ta kiin­teis­tö­työ­ryh­mä­kin on pyö­ri­tel­lyt.

Mut­ta mi­ten seu­ra­kun­ta voi suun­tau­tua ulos­päin ja lä­hes­tyä ih­mis­tä ti­lan­tees­sa, jos­sa lä­hel­le tu­le­mi­nen ei ole sal­lit­tua?

Tämä pa­ra­dok­si pu­to­si Es­ke­li­sen sy­liin vii­me maa­lis­kuus­sa, kun Suo­mi koh­ta­si pan­de­mi­ak­rii­sin. Jäl­leen ol­tiin myrs­kyn sil­mäs­sä. Val­mius­pääl­li­kön teh­tä­vä lan­ke­si hä­nel­le kuin Ma­nul­le il­lal­li­nen.

Hä­nen ve­tä­män­sä val­mius­toi­mi­kun­ta to­te­si no­pe­as­ti, et­tä ti­lan­tee­seen tar­vit­tiin ope­ra­tii­vi­nen joh­to, jot­ta joka seu­ra­kun­nas­sa ei jou­dut­tai­si erik­seen päh­käi­le­mään toi­min­ta­ta­po­ja. Nel­jän vi­ran­hal­ti­jan muo­dos­ta­ma joh­to­kes­kus ko­koon­tui vii­des­ti vii­kos­sa, piti yh­teyt­tä seu­ra­kun­tiin ja päät­ti yh­tei­sis­tä oh­jeis­ta: tämä toi­min­ta lo­pe­te­taan, tuo­ta ei lo­pe­te­ta, tämä muu­te­taan toi­sen­lai­sek­si.

Oh­jeis­tuk­set tun­tui­vat to­sin lyö­vän pos­kel­le kaik­kia kir­kon pe­ri­aat­tei­ta.

– Me, jot­ka nor­maa­lis­ti koh­taam­me ih­mi­siä, em­me voi­neet­kaan sitä teh­dä. Mi­ten voim­me aut­taa hä­dä­na­lai­sia, mi­ten jat­kaa di­a­ko­ni­aa ja sai­raa­la­työ­tä, mi­ten ta­voit­taa yk­si­näi­set? Val­ta­vat ky­sy­myk­set oli kä­si­tel­tä­vä pi­ka­vauh­tia, Es­ke­li­nen ku­vai­lee.

Hätä kek­sii kei­not. Täs­tä­kin mur­rok­ses­ta poi­ki myös jo­ta­kin hy­vää – luo­vuut­ta ja uu­sia te­ke­mi­sen ta­po­ja. Al­ku­häm­min­gin jäl­keen ju­ma­lan­pal­ve­lus­ten strii­mauk­ses­ta tuli ru­tii­nia. Pal­ve­le­van pu­he­li­men pyö­rit­tä­mi­seen löy­tyi jouk­ko va­paa­eh­toi­sia. Niin­kin ta­val­li­nen kek­sin­tö kuin pu­he­lin osoit­ti ar­von­sa.

– Ta­ju­sim­me, et­tä meil­lä­hän on jä­sen­re­kis­te­ri. Me voim­me soit­taa ih­mi­sil­le!

Seu­ra­kun­ta­yh­ty­mäs­tä soi­tet­tiin iäk­käil­le seu­ra­kun­nan jä­se­nil­le, ja näis­tä yh­tey­de­no­tois­ta tuli pal­jon po­si­tii­vis­ta pa­lau­tet­ta.

Pan­de­mia on yhä pääl­lä, mut­ta ti­lan­ne on va­kaam­pi. Vaik­ka tu­le­vai­suut­ta voi ker­ral­la suun­ni­tel­la enin­tään kuu­kau­dek­si eteen­päin, on toi­min­ta­mal­le­ja ja va­ra­suun­ni­tel­mia. Es­ke­li­nen ei vai­ku­ta stres­saan­tu­neel­ta, vaik­ka myön­tää, et­tä vas­tui­ta on ka­sau­tu­nut koko ajan li­sää.

– Koen kyl­lä huo­noa omaa­tun­toa sii­tä, et­tä mi­nul­la on ol­lut niin vä­hän ai­kaa Nas­to­lan seu­ra­kun­nal­le ja omil­le työn­te­ki­jöil­le­ni. Työs­sä­ni pal­kit­se­vin­ta on saa­da ol­la yh­tey­des­sä seu­ra­kun­ta­lai­siin ja saa­da iloi­ta omien alais­ten on­nis­tu­mi­sis­ta työs­sään. Loh­dut­tau­dun sil­lä, et­tä yh­tei­sen kirk­ko­neu­vos­ton pu­heen­joh­ta­juus on mää­rä­ai­kai­nen.

An­tii­kin Roo­maa ra­kas­ta­va kirk­ko­her­ra

Kari Es­ke­li­nen syn­tyi 1962 Hel­sin­gis­sä ja vart­tui Jo­roi­sis­sa. En­nen ny­kyis­tä vir­kaan­sa Nas­to­lan seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ra­na hän työs­ken­te­li muun mu­as­sa San­sa-lä­he­tys­jär­jes­tös­sä, Lau­neen seu­ra­kun­nan lä­he­tys­pap­pi­na sekä Päi­jät-Hä­meen seu­ra­kun­tien kes­kus­re­kis­te­rin joh­ta­ja­na. Es­ke­li­nen ja hä­nen vai­mon­sa asu­vat Nas­to­lan Vil­läh­teel­lä. Heil­lä on kak­si poi­kaa ja kak­si las­ten­las­ta.

Täl­lä het­kel­lä Es­ke­li­nen on Lah­den yh­tei­sen kirk­ko­neu­vos­ton pu­heen­joh­ta­ja, mut­ta tie­sit­kö hä­nes­tä tätä:

1 Kari Es­ke­li­nen on lä­hes pak­ko­miel­tei­sen kiin­nos­tu­nut an­tii­kin Roo­man his­to­ri­as­ta ja ko­lun­nut roo­ma­lais­mu­se­ot lä­pi­ko­tai­sin. Eri­tyi­ses­ti hän­tä kiin­nos­ta­vat tuon ajan hal­lin­to ja ar­kie­lä­mä, sil­lä ne aut­ta­vat ym­mär­tä­mään myös Uu­den Tes­ta­men­tin maa­il­maa.

2 Kirk­ko­her­ra on in­to­hi­moi­nen kah­vin­juo­ja ja keit­tää sitä öi­sin­kin, mi­kä­li sat­tuu he­rää­mään. Suo­sik­ki on vaa­lea paah­to, ei­kä sitä saa pi­la­ta mai­dol­la tai so­ke­ril­la.

3 En­tis­tä huol­ta­mo­y­rit­tä­jää kieh­to­vat te­hok­kaat au­tot ja au­tour­hei­lu. Nuo­rem­pa­na Es­ke­li­nen viih­tyi it­se­kin tal­lil­la au­to­ja ra­ken­te­le­mas­sa.

4 Es­ke­li­sel­lä on 14- ja 4-vuo­ti­aat las­ten­lap­set, joi­ta hän lel­lii – ja leik­kii it­se­kin tar­vit­ta­es­sa kuin lap­si.

Lue lisää aiheesta