Ai­ka on pur­kaa ja ai­ka ra­ken­taa.

Van­ha vii­saus pä­tee myös kirk­koon ja sen omis­ta­miin ra­ken­nuk­siin, ja tä­män muu­tok­sen kä­ti­lö­nä on Lah­den seu­ra­kun­ta­yh­ty­mäs­sä toi­mi­nut Nas­to­lan kirk­ko­her­ra, yh­tei­sen kirk­ko­neu­vos­ton pu­heen­joh­ta­ja Kari Es­ke­li­nen.

Kiin­teis­tö­työ­ryh­mä, jota Es­ke­li­nen on joh­ta­nut, tuo jou­lu­kuus­sa yh­tei­sen kirk­ko­val­tuus­ton eteen eh­do­tuk­sen, jos­sa luo­vu­taan suu­res­ta mää­räs­tä seu­ra­kun­ta­kes­kuk­sia ja lei­ri­kes­kuk­sia.

– Nämä ovat ras­kai­ta pää­tök­siä, myön­tää Es­ke­li­nen.

Ky­sees­sä on tun­tei­ta he­rät­tä­vä asia. Kar­sit­ta­vat pai­kat ovat vuo­sien var­rel­la ol­leet seu­ra­kun­ta­lai­sil­le mer­ki­tyk­sel­li­siä, rak­kai­ta, tut­tu­ja ja tur­val­li­sia.

Es­ke­li­nen to­te­aa, et­tä evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­nen kirk­ko on tul­lut his­to­ri­al­li­seen tai­te­koh­taan. On ra­ken­net­tu ah­ke­ras­ti yli 500 vuot­ta, mut­ta nyt pi­täi­si osa­ta pur­kaa, sil­lä ti­las­tot ovat vas­taan­sa­no­mat­to­mat: jä­sen­mää­rä on vä­hen­ty­nyt ta­sai­ses­ti 30 vuo­den ajan. Kir­kos­ta ero­taan, ja ikä­luo­kat ovat ai­em­paa pie­nem­piä.

Ra­ken­nuk­sia on yl­lä­pi­det­tä­vä­nä pal­jon, mut­ta nii­den si­säl­lä ta­pah­tu­vaan toi­min­taan jää suh­tees­sa yhä vä­hem­män kir­kol­lis­ve­ro­tu­lo­ja. Yh­tä­lö on jär­je­tön, ja sil­le on pak­ko teh­dä jo­ta­kin.

Es­ke­li­nen sa­noo, et­tä vaik­ka luo­pu­mi­nen te­kee ki­pe­ää, se voi myös aut­taa uu­dis­tu­maan. Mur­ros si­säl­tää mah­dol­li­suu­den. Sei­niin kah­lit­se­ma­ton seu­ra­kun­ta voi­kin eh­kä not­ke­am­min men­nä sin­ne, mis­sä ih­mi­set ovat.

– Kir­kol­li­set ra­ken­nuk­set ovat pe­rin­tei­ses­ti vies­ti­neet ih­mi­sil­le, et­tä kirk­ko on paik­ka­kun­nal­la läs­nä, mut­ta se voi­si ol­la myös toi­sin­päin. Seu­ra­kun­ta on me­nos­sa mu­kaan esi­mer­kik­si Lah­den kau­pun­gin pal­ve­lu­to­ril­le Trion kaup­pa­kes­kuk­seen, Es­ke­li­nen ker­too.

Kari Es­ke­li­nen on elä­män­sä ai­ka­na osu­nut use­aan­kin mur­ros­koh­taan – joko hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti myrs­kyn sil­mäs­sä kamp­pail­len tai et­sien mul­lis­tuk­sis­sa rat­kai­su­mal­le­ja yh­tei­sön­sä toi­mi­ja­na.

Kirk­ko­her­rak­si­kin hän tuli vuon­na 2016 ti­lan­tees­sa, jos­sa Nas­to­la oli juu­ri la­kan­nut ole­mas­ta it­se­näi­nen seu­ra­kun­ta ja lii­tet­tiin osak­si Lah­den seu­ra­kun­ta­yh­ty­mää.

Erään­lai­seen yh­teis­kun­nal­li­seen mur­rok­seen Es­ke­li­nen osui jo lap­suu­des­saan 1960- ja 70-lu­vuil­la. Sen ajan vai­ku­tuk­sia elä­mään­sä hän op­pi ana­ly­soi­maan vas­ta ai­kui­se­na.

Elet­tiin vai­het­ta, jol­loin uu­det ra­di­kaa­lit aat­teet ot­ti­vat mit­taa va­kiin­tu­neis­ta ins­ti­tuu­ti­ois­ta. Moni piti kirk­koa ai­kan­sa elä­nee­nä, ja se hei­jas­te­li myös ih­mis­ten käy­tök­ses­sä.

Kari Es­ke­li­nen syn­tyi kah­den te­o­lo­gin per­hee­seen, joka muut­ti Hel­sin­gis­tä Jo­roi­siin isän pap­pis­vi­ran myö­tä.

Var­hais­lap­suus su­jui il­man ris­ti­rii­to­ja. Ko­to­na pap­pi­las­sa oli läm­pi­män eloi­sa mei­nin­ki lä­he­tys­pii­rei­neen ja piis­pan­vie­rai­lui­neen.

– Meil­lä oli ava­ra­kat­sei­nen, pe­rusk­ris­til­li­nen il­ma­pii­ri. Äi­ti­kin vi­hit­tiin pa­pik­si sit­ten, kun se tuli mah­dol­li­sek­si, Es­ke­li­nen ker­too.

Kou­lui­äs­sä hä­nel­le val­ke­ni, et­tei pa­pin po­jan osa ol­lut­kaan ko­vin ke­hut­ta­va. Paik­ka­kun­nal­la ei ol­lut pit­kään ai­kaan ol­lut nuor­ta pap­pis­per­het­tä ei­kä siis pa­pin lap­si­a­kaan. Es­ke­li­nen oli jon­kin­lai­nen kum­ma­jai­nen. Oli kou­lu­ka­ve­rei­ta, joi­den ko­tiin hän ei taus­tan­sa vuok­si ol­lut ter­ve­tul­lut.

– Osaat­kos sinä ki­roil­la ol­len­kaan, ti­va­si vas­taan­tu­li­ja pie­nel­tä po­jal­ta Jo­rois­ten rai­til­la.

Pi­ti­hän pa­pin po­jan an­taa ki­roi­lu­näy­te, kun ai­kui­nen sitä ker­ran vaa­ti.

– Sit­ten har­mit­ti, et­tä olin ki­roil­lut, Es­ke­li­nen muis­te­lee.

Hän jou­tui viet­tä­mään koh­tuut­to­man pal­jon ai­kaa epä­mu­ka­vuu­sa­lu­eel­la, jon­ka loi­vat pää­o­sin paik­ka­kun­nan ai­kui­set. Tor­jun­ta tun­tui pe­lot­ta­val­ta. Sik­si jo tei­ni-iäs­sä Es­ke­li­sel­le oli hah­mot­tu­nut päi­vän­sel­vä­nä aja­tus, et­tä hä­nes­tä ei iki­nä tu­li­si pap­pia.

Vaih­to­eh­tois­ta suun­taa ei tar­vin­nut ha­kea kau­kaa. Sa­von­lin­nas­sa asu­va isoi­sä tar­tut­ti lap­sen­lap­seen­sa vauh­din hur­man ja kiin­nos­tuk­sen au­toi­hin. Isoi­sä oli kil­pa-au­toi­li­ja­na­kin tun­net­tu kor­jaa­mo­y­rit­tä­jä Nii­lo Us­ki, joka ra­kas­ti ame­rik­ka­lai­sia au­to­ja.

Es­ke­li­nen oli kah­dek­san­vuo­ti­as, kun isoi­sä os­ti hä­nel­le en­sim­mäi­sen mo­pon. Sa­ta­vuo­ti­aan pap­pi­lan isoil­la puis­to­a­lu­eil­la oli mai­ni­o­ta ajel­la, vaik­ka ikää oli vas­ta vä­hän.

– Se oli vah­vaa vas­ta­pai­noa pa­pin po­jan roo­lil­le, Es­ke­li­nen sa­noo.

Var­tut­tu­aan hän läh­ti kaup­pa­o­pis­toon, opis­ke­li mer­ko­no­mik­si ja sai pian va­ki­tui­sen työ­pai­kan isol­la huol­to­a­se­mal­la Jo­roi­sis­sa. Ura oli nou­su­joh­tei­nen. Vuon­na 1984 Es­ke­li­nen muut­ti Lah­teen ja ryh­tyi isoi­sän esi­merk­kiä seu­ra­ten huol­ta­mo­y­rit­tä­jäk­si Lo­vii­san­ka­dun ja Ve­si­jär­ven­ka­dun kul­mas­sa si­jain­neel­le Uni­o­nil­le, jos­ta tuli myö­hem­min osa Nes­teen ket­jua. Bis­nek­sen te­ke­mi­nen yh­des­sä vai­mon kans­sa ku­kois­ti. Oli syn­ty­nyt myös kak­si poi­kaa, ja elä­mä hy­myi­li.

Kos­ka Es­ke­li­nen nyt is­tuu tuos­sa soh­val­la mitä suu­rim­mas­sa mää­rin kirk­ko­her­ra­na, mat­kaan on täy­ty­nyt tul­la suu­rem­man luo­kan mut­ka. Ja tu­li­kin.

– 1990-lu­vun pank­kik­rii­si is­ki kuin mil­joo­na sa­la­maa, hän sa­noo.

Neu­vos­to­lii­ton ha­jo­a­mi­nen, mar­kan de­val­voi­mi­nen, kor­ko­jen nou­su, pank­kien kaa­tu­mi­nen – sii­nä sitä mur­ros­ta ker­rak­seen. Kaik­ki ym­pä­ril­lä tun­tui ro­mah­ta­van. Es­ke­li­sen yri­ty­sa­si­ak­kaat jou­tui­vat vai­keuk­siin. Re­kat ja kaup­pa­rat­sut ei­vät enää por­hal­ta­neet. Juu­ri nou­suun läh­te­neel­le huol­to­a­se­mal­le tämä oli tu­hoi­saa. Kon­kurs­si tuli vuon­na 1992.

– Se oli synk­kää ai­kaa. Me­ne­tin lii­ke­toi­min­nan, so­si­aa­li­sen ver­kos­ton ja ta­lon. Vain per­he jäi. Olin yh­täk­kiä työ­tön koti-isä, Es­ke­li­nen ku­vai­lee.

Kon­kurs­sin teh­nee­nä yk­si­tyi­sy­rit­tä­jä­nä ei ol­lut help­poa. Oli set­vit­tä­vä­nä vel­ka- ja ta­kau­sa­si­oi­ta, ja ta­lous oli tiu­kal­la. Oli et­sit­tä­vä kaik­ki mah­dol­li­set yh­teis­kun­nan tur­va­ver­kot, mut­ta tuol­loin tar­jol­la oli lä­hin­nä myö­tä­tun­toa. Es­ke­li­nen to­te­aa, et­tä moni sa­man­lai­seen um­pi­ku­jaan jou­tu­nut pää­tyi nii­hin ai­koi­hin it­se­mur­haan.

– On­nek­si avi­o­liit­tom­me oli kal­li­ol­le ra­ken­net­tu. Se aut­toi jak­sa­maan, hän sa­noo.

Vuon­na 1993 tuli mah­dol­li­sek­si yk­si­tyis­hen­ki­löi­den vel­ka­jär­jes­te­ly. Se­kin aut­toi eteen­päin.

Myrs­kyn sil­mäs­sä Es­ke­li­nen sa­noo ko­ke­neen­sa jon­kin­lai­sen he­rä­tyk­sen. Hän poh­dis­ke­li, oli­ko vas­toin­käy­mi­ses­sä mu­ka­na ju­ma­lal­li­nen sor­mi.

– Ti­lan­tees­sa, jos­sa ei enää pää­se omin voi­min eteen­päin, al­kaa miet­tiä, oli­si­ko Ju­ma­lal­la täs­sä jo­kin suun­ni­tel­ma.

Tei­ni­vuo­sien­sa jäl­keen Es­ke­li­nen oli pi­tä­nyt koh­te­li­as­ta etäi­syyt­tä kirk­koon. Van­hat kur­jat ko­ke­muk­set pa­pin poi­ka­na pai­noi­vat yhä, jo­ten hän va­roi sil­mä­ti­kuk­si jou­tu­mis­ta. Teki hy­vää ol­la tun­te­ma­ton, ihan ta­val­li­nen. Hän oli kui­ten­kin Lah­teen muu­tet­tu­aan al­ka­nut häm­mäs­tyk­sek­seen huo­ma­ta, et­tei pap­peus täl­lä seu­dul­la ol­lut­kaan ne­ga­tii­vi­ses­ti la­tau­tu­nut asia.

– Se, et­tä olin pa­pin poi­ka, ei ai­heut­ta­nut mi­tään re­ak­ti­oi­ta, jos asia tuli il­mi. Tu­tus­tuin mui­hin­kin pap­pien lap­siin ja to­te­sin, et­tä "ai sä­kin oot, ja sil­ti oot ihan nor­maa­li". Se oli kuin te­ra­pi­aa, hän nau­raa.

– Pap­peus ei ol­lut­kaan hä­vet­tä­vää tai epä­nor­maa­lia. Sen ym­mär­tä­mi­nen oli mi­nul­le hoi­ta­vaa ja va­paut­ta­vaa.

Tämä ko­ke­mus oli jo muo­van­nut Es­ke­li­sen aja­tus­maa­il­maa, kun hän kon­kurs­sin­sa jäl­ki­mai­nin­geis­sa meni tu­tus­tu­maan seu­ra­kun­nan toi­min­taan. Ai­kaa­han hä­nel­lä sat­tu­nees­ta syys­tä oli. Hän al­koi aja­tel­la, et­tä us­kon pe­rus­teis­ta oli­si mu­ka­va tie­tää enem­män.

Noi­hin ai­koi­hin Päi­jät-Hä­meen ke­säy­li­o­pis­tos­sa oli mah­dol­lis­ta suo­rit­taa ylei­sen te­o­lo­gi­an ap­p­ro­ba­tur-opin­not, ja ne vei­vät per­hee­ni­sän täy­sin men­nes­sään.

– Tää on mun jut­tu, Es­ke­li­nen ajat­te­li ja suo­rit­ti li­sää opin­to­ja myös Jy­väs­ky­län yli­o­pis­tos­sa. Lo­pul­ta hän opin­to­jen­sa tur­vin pää­si suo­raan Hel­sin­gin yli­o­pis­ton te­o­lo­gi­seen tie­de­kun­taan.

Jo tätä en­nen työ­a­si­at oli­vat al­ka­neet jär­jes­tyä. Es­ke­li­nen oli pääs­syt Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­taan lä­he­tys­sih­tee­rin si­jai­sek­si. Opis­ke­lu­jen­sa ai­ka­na hä­net kut­sut­tiin töi­hin San­saan eli Me­di­a­lä­he­tys Sa­nan­saat­ta­jiin, joka on yk­si kir­kon lä­he­tys­jär­jes­töis­tä. Tä­hän jär­jes­töön hän sai myös pap­pis­vih­ki­myk­sen vuon­na 2007, 45-vuo­ti­aa­na.

– Mi­nua on vie­hät­tä­nyt aja­tus Jee­suk­sen lä­he­tys­teh­tä­väs­tä. Sii­tä, et­tä ker­ro­taan Ju­ma­lan rak­kau­des­ta ja ar­mos­ta. San­san tapa vie­dä sa­no­maa oli mo­der­ni. Se toi­mi al­ku­vai­heis­saan ra­di­on vä­li­tyk­sel­lä, mut­ta ny­kyi­sin sen vä­li­nei­tä ovat myös te­le­vi­sio, net­ti ja some, Es­ke­li­nen ker­too.

Lä­he­tys­työ py­syi työn tee­ma­na myö­hem­min­kin Lau­neen seu­ra­kun­nan lä­he­tys­pap­pi­na.

– Miel­län lä­he­tys­työn ulos­päin suun­tau­tu­mi­se­na. Seu­ra­kun­ta läh­tee liik­keel­le, me­nee ih­mis­ten luo. Us­ko­a­han ei ole va­let­tu ra­ken­nuk­siin, ei be­to­niin tai tii­leen tai puu­hun. Se on meis­sä ih­mi­sis­sä ja siel­lä mis­sä me olem­me, Es­ke­li­nen poh­tii.

Täs­sä tul­laan lä­hel­le sa­mo­ja seu­ra­kun­nal­li­sia vi­si­oi­ta, joi­ta kiin­teis­tö­työ­ryh­mä­kin on pyö­ri­tel­lyt.

Mut­ta mi­ten seu­ra­kun­ta voi suun­tau­tua ulos­päin ja lä­hes­tyä ih­mis­tä ti­lan­tees­sa, jos­sa lä­hel­le tu­le­mi­nen ei ole sal­lit­tua?

Tämä pa­ra­dok­si pu­to­si Es­ke­li­sen sy­liin vii­me maa­lis­kuus­sa, kun Suo­mi koh­ta­si pan­de­mi­ak­rii­sin. Jäl­leen ol­tiin myrs­kyn sil­mäs­sä. Val­mius­pääl­li­kön teh­tä­vä lan­ke­si hä­nel­le kuin Ma­nul­le il­lal­li­nen.

Hä­nen ve­tä­män­sä val­mius­toi­mi­kun­ta to­te­si no­pe­as­ti, et­tä ti­lan­tee­seen tar­vit­tiin ope­ra­tii­vi­nen joh­to, jot­ta joka seu­ra­kun­nas­sa ei jou­dut­tai­si erik­seen päh­käi­le­mään toi­min­ta­ta­po­ja. Nel­jän vi­ran­hal­ti­jan muo­dos­ta­ma joh­to­kes­kus ko­koon­tui vii­des­ti vii­kos­sa, piti yh­teyt­tä seu­ra­kun­tiin ja päät­ti yh­tei­sis­tä oh­jeis­ta: tämä toi­min­ta lo­pe­te­taan, tuo­ta ei lo­pe­te­ta, tämä muu­te­taan toi­sen­lai­sek­si.

Oh­jeis­tuk­set tun­tui­vat to­sin lyö­vän pos­kel­le kaik­kia kir­kon pe­ri­aat­tei­ta.

– Me, jot­ka nor­maa­lis­ti koh­taam­me ih­mi­siä, em­me voi­neet­kaan sitä teh­dä. Mi­ten voim­me aut­taa hä­dä­na­lai­sia, mi­ten jat­kaa di­a­ko­ni­aa ja sai­raa­la­työ­tä, mi­ten ta­voit­taa yk­si­näi­set? Val­ta­vat ky­sy­myk­set oli kä­si­tel­tä­vä pi­ka­vauh­tia, Es­ke­li­nen ku­vai­lee.

Hätä kek­sii kei­not. Täs­tä­kin mur­rok­ses­ta poi­ki myös jo­ta­kin hy­vää – luo­vuut­ta ja uu­sia te­ke­mi­sen ta­po­ja. Al­ku­häm­min­gin jäl­keen ju­ma­lan­pal­ve­lus­ten strii­mauk­ses­ta tuli ru­tii­nia. Pal­ve­le­van pu­he­li­men pyö­rit­tä­mi­seen löy­tyi jouk­ko va­paa­eh­toi­sia. Niin­kin ta­val­li­nen kek­sin­tö kuin pu­he­lin osoit­ti ar­von­sa.

– Ta­ju­sim­me, et­tä meil­lä­hän on jä­sen­re­kis­te­ri. Me voim­me soit­taa ih­mi­sil­le!

Seu­ra­kun­ta­yh­ty­mäs­tä soi­tet­tiin iäk­käil­le seu­ra­kun­nan jä­se­nil­le, ja näis­tä yh­tey­de­no­tois­ta tuli pal­jon po­si­tii­vis­ta pa­lau­tet­ta.

Pan­de­mia on yhä pääl­lä, mut­ta ti­lan­ne on va­kaam­pi. Vaik­ka tu­le­vai­suut­ta voi ker­ral­la suun­ni­tel­la enin­tään kuu­kau­dek­si eteen­päin, on toi­min­ta­mal­le­ja ja va­ra­suun­ni­tel­mia. Es­ke­li­nen ei vai­ku­ta stres­saan­tu­neel­ta, vaik­ka myön­tää, et­tä vas­tui­ta on ka­sau­tu­nut koko ajan li­sää.

– Koen kyl­lä huo­noa omaa­tun­toa sii­tä, et­tä mi­nul­la on ol­lut niin vä­hän ai­kaa Nas­to­lan seu­ra­kun­nal­le ja omil­le työn­te­ki­jöil­le­ni. Työs­sä­ni pal­kit­se­vin­ta on saa­da ol­la yh­tey­des­sä seu­ra­kun­ta­lai­siin ja saa­da iloi­ta omien alais­ten on­nis­tu­mi­sis­ta työs­sään. Loh­dut­tau­dun sil­lä, et­tä yh­tei­sen kirk­ko­neu­vos­ton pu­heen­joh­ta­juus on mää­rä­ai­kai­nen.