Juha Ta­pio on tun­te­nut ai­na pe­ru­syk­si­näi­syyt­tä. Yh­tey­den ko­ke­muk­sia tar­jo­si­vat ys­tä­vät, seu­ra­kun­ta, per­he, bän­di ja van­ki­la­vuo­det – ja ih­me kyl­lä int­ro­ver­tis­ta kas­voi sil­lan­ra­ken­ta­ja ja yh­tei­söl­li­syy­den luo­ja myös mu­siik­kin­sa kaut­ta.

– On niin pal­jon hy­viä asi­oi­ta, jot­ka yh­dis­tä­vät mei­tä, et­tä ha­lu­an mie­luum­min vah­vis­taa nii­tä kuin kär­jis­tää en­nak­ko­luu­lo­ja ja ky­räi­le­viä asen­tei­ta.

Moni pap­pi ja kant­to­ri ka­deh­ti­si tätä seu­ra­kun­taa, joka elää vah­vas­ti mu­ka­na se­re­mo­ni­a­mes­ta­rin ja mu­si­kant­tien tah­dis­sa. Hyvä yh­teis­hen­ki ja -fii­lis on kol­lek­tii­vi­ses­ti kos­ke­tel­ta­vis­sa Juha Ta­pi­on ko­me­as­ti rul­laa­val­la kei­kal­la. Vii­mei­sim­män Elä­vien maas­sa -le­vyn ni­mi­kap­pa­le, joka lu­keu­tuu Ta­pi­on tuo­tan­non hel­miin, jää soi­maan pääs­sä:

”Kuka ojen­tai­si kä­ten­sä, kun por­taat sa­tees­ta on liuk­kaat, is­tuis vie­res­sä pit­kään hil­jaa, jos jut­te­lu on niuk­kaa? Kuka ker­tois, et­tei ai­van kaik­ki men­nyt sit­ten­kään, et­tä ees­sä päin me tul­laan löy­tä­mään mon­ta syy­tä jat­kaa vie­lä? En toh­di pyy­tää, mut­ta kuul­la tah­toi­sin sen jon­kun suul­la: Me tar­vi­taan sua tääl­lä elä­vien maas­sa.”

Bän­dis­sä on yk­kös­ri­vin muu­si­koi­ta ja ener­gi­nen lau­la­ja-ki­ta­ris­ti an­taa kaik­ken­sa. Hel­sin­gin Sa­voy-te­at­te­ri on lop­puun­myy­ty kah­te­na seu­raa­va­na­kin il­ta­na. Muis­tan, mi­ten Juha Ta­pio ot­ti hie­nos­ti hal­tuun myös Hart­wall Aree­nan. 13-vuo­ti­aa­na Ylis­ta­ron seu­ra­kun­nan pii­ris­sä bän­di­hom­mat aloit­ta­neen, vii­si­kymp­pi­sen ar­tis­tin koh­dal­la voi­ta­neen pu­hua työ­voi­tos­ta?

– Ura­ni on ol­lut luon­non­la­kien vas­tai­nen. En ole ol­lut iki­nä il­miö, joka oli­si pom­pan­nut kaik­kien huu­lil­le, mut­ten myös­kään ole käy­nyt aal­lon­poh­jil­la. Uu­sia kuu­li­joi­ta on tul­lut pik­ku­hil­jaa ja on ra­ken­tu­nut ylei­sö­poh­ja, joka ei ole mu­ren­tu­nut, Ta­pio kom­men­toi.

Tei­ni­vuo­si­na Juha Ta­pi­on ka­ve­rit ko­koon­tui­vat sekä ur­hei­lu­har­ras­tuk­sis­sa et­tä seu­ra­kun­nan nuor­te­nil­lois­sa.

– Hen­ga­sin siel­lä mis­sä ka­ve­rit­kin. Nuo­ren mie­hen kiin­nos­tu­mi­nen hen­gel­li­sis­tä asi­ois­ta oli luon­nol­li­nen osa poh­ja­lais­ta men­ta­li­teet­tia.

Seu­ra­kun­nas­sa sai ”funt­sia asi­oi­ta rau­has­sa omaan tah­tiin”.

– Nuo­re­na in­to­mie­le­nä ker­roin muil­le­kin, mi­ten asi­at oli­vat. Oli­si pi­tä­nyt an­taa toi­sil­le enem­män ti­laa.

Ylis­ta­ros­sa on yk­si Suo­men suu­rim­mis­ta kir­kois­ta 52 met­rin kor­keu­teen ko­ho­a­vi­ne kir­kon­tor­nei­neen.

– Ei niil­lä la­keuk­sil­la voi­nut vält­tyä sil­tä, et­tä kirk­ko oli koko ajan läs­nä.

Mil­tä kir­kon roo­li yh­tei­söl­li­syy­den ra­ken­ta­ja­na näyt­tää nyt?

– Kirk­ko jou­tuu mää­rit­te­le­mään oman ase­man­sa uu­sik­si, mikä voi ol­la tosi ter­veel­lis­tä­kin.

Esi­mer­kik­si rip­pi­kou­lu­työ on edel­leen vah­vaa ja ta­voit­taa val­ta­van mää­rän nuo­ria, ja di­a­ko­ni­a­työ on ää­rim­mäi­sen mer­ki­tyk­sel­lis­tä, Juha Ta­pio nä­kee.

– Ja kyl­lä­hän tä­mä­kin ai­ka to­del­la­kin tar­vit­see toi­voa, roh­keut­ta ja lä­him­mäi­syyt­tä. Kir­kol­la on edel­leen pä­te­vä sa­no­ma tä­hän tar­pee­seen. Kir­kon kos­ke­tus­pin­ta ih­mi­siin on yhä iso.

Myös kas­teet, kirk­ko­häät ja hau­ta­jai­set ovat mo­nil­le tär­kei­tä.

– Suu­ri osa suo­ma­lai­sis­ta ha­lu­aa kir­kon ole­van läs­nä elä­män isois­sa kään­teis­sä. Se on kal­li­sar­voi­nen asia ja kir­kol­le ala­ti uu­siu­tu­va mah­dol­li­suus ol­la ih­mis­ten pal­ve­luk­ses­sa.

Nuo­ren seu­ra­kun­nan yh­teyt­tä en­sim­mäi­si­nä esiin­ty­jän vuo­si­naan ki­ta­roi­neen vah­vis­ta­neen Juha Ta­pi­on ”läh­tö­lau­kaus oli gos­pe­lis­sa”, ja se mää­rit­te­li muu­si­kon teh­tä­vää. Hän ym­mär­si ole­van­sa ylei­sön vie­rel­lä kul­ki­ja ja kans­sa­mat­kus­ta­ja.

– In­to­ni teh­dä keik­ko­ja joh­tui mis­si­os­ta­ni. Kai­ken poh­jal­la on edel­leen kut­su­mus, ja sii­tä syys­tä olen yhä niin in­nois­sa­ni täs­tä työs­tä, joka ei tun­nu pel­käl­tä duu­nil­ta.

Juha Ta­pio on näh­nyt, mi­ten bii­sit ovat an­ta­neet ih­mi­sil­le loh­tua ja elä­mä­nus­koa.

– Kuu­li­jat ovat kiit­tä­neet kau­niis­ti lau­luis­ta, jot­ka ovat hur­jis­sa kään­teis­sä aut­ta­neet löy­tä­mään tien eteen­päin, pois jos­tain pa­has­ta pai­kas­ta. Lau­lu voi ol­la kuin kai­na­lo­sau­va.

Täs­sä ”kiih­kei­den mie­li­pi­tei­den, kär­jis­ty­neen de­ba­toin­nin ja an­ka­ran puo­len va­lit­se­mi­sen ajas­sa” hän ha­lu­aa mie­luum­min ra­ken­taa kuin re­piä.

– Olen saa­nut val­ta­van mää­rän to­dis­tei­ta ih­mis­ten laa­ja­sy­dä­mi­syy­des­tä, roh­keu­des­ta ja pe­rik­si­an­ta­mat­to­muu­des­ta. Am­mat­ti­ni ei ko­et­te­le us­koa ih­mi­syy­teen, vaan vah­vis­taa sitä.

Lap­suu­den Poh­jan­maal­la isän­maal­li­suus ja hen­gel­li­suus kuu­lui­vat yh­teen, sen ta­ju­si jo­kai­nen vii­meis­tään vei­sa­tes­saan vir­siä san­ka­ri­hau­dal­la.

– Sy­väl­lä kult­tuu­rin yti­mes­sä vuo­si­sa­to­ja elä­neet vir­ret oli­vat pe­rus­ruis­lei­pää. Meni kau­an en­nen kuin kä­si­tin, et­tei Ju­ma­la om­pi lin­nam­me -vir­ren van­ha vai­noo­ja ol­lut­kaan Ve­nä­jä vaan sie­lun­vi­hol­li­nen.

Koko Eu­roop­pa elää taas ra­jua mur­ros­kaut­ta, ja kaa­ok­sen voi­mat ovat liik­keel­lä, tai­tei­li­ja to­te­aa hy­mäh­tä­en.

– Si­ni­sil­mäi­syy­den ai­ka on väis­ty­nyt, kun on käy­nyt il­mi, et­tei mei­dän naa­pu­ri ol­lut­kaan rau­ha­no­mai­nen de­mok­ra­tia, ei­vät­kä ame­rik­ka­lai­set eh­kä tu­le­kaan apuun.

Suo­men yh­te­näi­syys on ko­et­teil­la, ar­tis­ti ar­vi­oi. Ar­vot ko­ven­tu­vat. Toi­saal­ta Juha Ta­pio tun­tee poi­kien­sa kaut­ta pal­jon fik­sua nuor­ta po­ruk­kaa.

– Ei mei­dän ti­lan­teem­me ole mi­ten­kään toi­vo­ton, kun hei­tä kat­soo, mut­ta nyt jou­du­taan Suo­mes­sa­kin et­si­mään suun­taa ja ar­vo­ja. Täs­sä on mah­dol­li­suus uu­den­lai­sel­le sil­lan­ra­ken­ta­mi­sel­le.

Kan­sa­ne­dus­ta­jil­ta tai­tei­li­ja toi­voi­si vas­tuul­li­suut­ta ajaa yh­tei­siä asi­oi­ta, ei­kä pelk­kää oman puo­lu­een asi­an edis­tä­mis­tä ja eri­lais­ten agen­do­jen tör­mäyt­tä­mis­tä toi­si­aan vas­taan.

– Omaa oi­ke­as­sa ole­mis­ta to­dis­tel­laan ja toi­sia lyö­dään, ja sit­ten ih­me­tel­lään, mik­si ää­nes­tysp­ro­sen­tit jää­vät pie­nik­si!

Eni­ten Juha Ta­pio on op­pi­nut ih­mi­syy­des­tä, yk­si­näi­syy­des­tä, yh­tei­söl­li­syy­des­tä ja us­kos­ta Ve­nä­jän van­ki­lois­sa, jois­sa kier­si kym­me­nen vuo­den ajan. Muu­sik­koa kut­sui­vat mu­kaan van­ki­la­työ­hön en­ti­nen mur­ha­mies Rei­jo ”Klinu” Loik­ka­nen ja Ilk­ka Pu­hak­ka, jot­ka työs­ken­te­li­vät Kan­san Raa­mat­tu­seu­ran pal­ve­luk­ses­sa. Ve­nä­jäl­lä olot oli­vat mo­nin pai­koin epäin­hi­mil­li­siä. Nuo­ri­so­van­ki­lan kyl­mäs­sä sel­lis­sä saat­toi nuk­kua kah­dek­san poi­kaa ker­ros­sän­gyis­sä, jois­ta kai­kis­sa ei ol­lut edes pat­jaa. Po­jat nuk­kui­vat kier­tä­vis­sä vuo­rois­sa si­ten, et­tä joku sai ai­na pat­jan.

– Niin ru­maa, kyl­mää ja li­kais­ta kuin siel­lä oli­kin, esiin nou­si so­li­daa­ri­suus, in­hi­mil­li­nen hy­vyys ja kau­neu­den taju. Sain lah­jak­si puus­ta teh­dyn ruu­sun, jos­sa oli kirk­kaan­pu­nai­set te­rä­leh­det, vaik­ka voi­si aja­tel­la, et­tei sel­lai­sis­sa olois­sa voi mi­kään hy­vyys tai kau­neus kuk­kia.

Suo­ma­lai­set avus­tus­työn­te­ki­jät hank­ki­vat van­geil­le pe­rus­tar­vik­kei­ta, ku­ten nii­tä pat­jo­ja. Mu­si­soin­nin ja hen­gel­lis­ten pu­hei­den paik­ka­na saat­toi ol­la ruo­ka­sa­li tai eris­tys­sel­li.

– Ai­van ab­sur­de­ja ti­lan­tei­ta oli osas­toil­la, joil­la mie­het oli­vat eris­tys­sel­leis­sä ja me esiin­nyim­me käy­tä­väl­lä avat­tu­jen luuk­ku­jen vä­lis­sä.

Ve­nä­jäl­lä syn­tyi van­ke­ja tu­ke­via yh­tei­sö­jä. Tär­keim­piä vas­tuun­kan­ta­jia oli­vat nai­set, joi­den puo­li­sot tai po­jat oli­vat van­ki­las­sa. Mu­kaan liit­tyi va­pau­tu­via van­ke­ja ja lai­ta­puo­len kul­ki­joi­ta.

– Sii­nä oli vil­pit­tö­min­tä kris­tit­ty­jen yh­teyt­tä, mitä olen elä­es­sä­ni ko­ke­nut. Ke­nel­lä­kään ei ol­lut ku­lis­se­ja. Hen­gel­li­syys ei pe­rus­tu­nut mil­le­kään ma­nee­reil­le, vaan se oli ai­toa ja ar­mol­lis­ta. Jos olen jos­sain ko­ke­nut Ju­ma­lan läs­nä­o­loa, niin niis­sä van­ki­lois­sa.

Läm­pi­mät il­meet, lau­seet ja lau­lut vä­lit­ty­vät il­man yh­teis­tä kiel­tä­kin. Jos Elä­vien maas­sa -kap­pa­le oli­si ol­lut jo val­mis, Juha oli­si eh­kä lau­la­nut sen il­man sä­es­tys­tä­kin sel­li­o­sas­toil­la, jon­ne ei saa­nut ot­taa edes ki­ta­raa:

”Minä tah­don ol­la ih­mi­nen, ver­ta, hiil­tä, so­lis­lui­ta, re­pa­lei­nen sie­lu ja hen­ki, joka kur­kot­te­lee kui­ta. Ja pääs­tää valo läpi, mur­tu­mis­ta poh­jaan saak­ka, ke­vään läm­men­neen kal­li­on voi­ma, loh­ka­rei­na tal­ven taak­ka. Mä toi­von, vaik­kei tääl­lä toi­voa ois ol­len­kaan, ja tie­dän, et­tä löy­tyy ai­ka­naan mon­ta syy­tä jat­kaa vie­lä.”

Si­säi­nen ir­ral­li­suu­den tun­ne ja pe­ru­syk­si­näi­syys sai­vat Juha Ta­pi­on kiin­nos­tu­maan lap­se­na ikui­suu­sa­si­ois­ta.

– He­rä­si ky­sy­mys, on­ko meil­lä joku mer­ki­tys ol­la tääl­lä. Poh­din sitä jo pik­ku­jät­kä­nä.

Poh­din­nat ovat ak­ti­voi­tu­neet kes­ki-iäs­sä, jol­loin hän on hau­dan­nut äi­tin­sä ja nuo­rem­pi poi­ka­kin on ar­mei­jas­sa. Hän ha­lu­ai­si ky­syä äi­dil­tään, mil­lai­nen per­soo­na tämä oli, ja mil­lai­sia iso­van­hem­mat.

– Olen ha­vain­nut ole­va­ni vain yk­si pie­ni lenk­ki isos­sa ket­jus­sa. Yk­si­näi­syy­den tun­tee­seen tuo mer­ki­tyk­sen, kun tie­dos­taa ole­van­sa osa pit­kää jat­ku­moa. Yri­tän hoi­taa nyt oman ruu­tu­ni niin hy­vin kuin osaan.

Po­jat jat­ka­vat sii­tä, mi­hin isä tu­lee jää­mään.

– Se­kin tuo jon­kin sor­tin mer­ki­tyk­sen. Tänä in­di­vi­du­a­lis­ti­se­na ai­ka­na nämä kaik­ki rim­pui­lu­ni ei­vät ole mer­ki­tyk­set­tö­miä, mut­ta ei­vät myös­kään sen mer­ki­tyk­sel­li­sem­piä kuin men­nei­den ja tu­le­vien pol­vien rim­pui­lut.

Su­ku­pol­vien kier­to­kul­ku näyt­täy­tyy kirk­kaas­ti, kun ur­hei­lun ja seu­ra­kun­nan ym­pä­ril­le ai­ka­naan muo­dos­tu­nut ka­ve­ri­pii­ri koh­taa las­ten­sa rip­pi- ja yli­op­pi­las­juh­lis­sa. He tun­te­vat tois­ten­sa van­hem­mat, puo­li­sot ja lap­set.

– Nuo­ruu­den ka­ve­ri­po­ruk­ka on mi­nul­le kor­vaa­ma­ton, upea yh­tei­sö. Mei­tä on kym­men­kun­ta kun­dia, jot­ka tu­tus­tui­vat seu­ra­kun­nan ja ur­hei­lun kaut­ta. Ys­tä­vyys on vain tii­vis­ty­nyt vuo­sien var­rel­la ja per­heet ovat liit­ty­neet mu­kaan. Ys­tä­vyy­teen on tul­lut sy­vyyt­tä ja ker­rok­sia ja jouk­kom­me on lu­jit­tu­nut. Me olem­me edel­leen kuin 17-vuo­ti­ai­ta. Ei ole mi­tään vä­liä so­si­oe­ko­no­mi­sil­la ase­mil­la tai sil­lä, mitä ke­nes­tä­kin tuli.

Ys­tä­vien­sä juh­lis­sa Juha Ta­pio ta­paa toi­vot­taa siu­naus­ta.

– Toi­von, et­tä tuon toi­sen elä­mä tun­tui­si rik­kaal­ta, sy­väl­tä ja mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä. Sii­hen siu­nauk­seen liit­tyy halu ko­kea py­hää ja tuon­puo­leis­ta, jota me et­sim­me myös tai­tees­ta.

Ke­säl­lä van­hat ka­ve­rit me­ni­vät Olym­pi­as­ta­di­o­nil­le kuun­te­le­maan Iron Mai­de­nia. Sil­loin olen­nais­ta oli ol­la yh­des­sä – ja tie­tää, et­tä jo­kai­nen ym­pä­ril­lä ole­va jät­kä tu­kee tar­vit­ta­es­sa.

Työn­kin kaut­ta tu­lee ys­tä­viä ja muo­dos­tuu tär­kei­tä yh­tei­sö­jä.

– Mut­ta nii­hin liit­tyy ai­na joku raa­dol­li­nen puo­li, kun teh­dään bis­nes­tä yh­des­sä. Se ei es­tä vil­pi­tön­tä ys­tä­vyys­suh­det­ta, mut­ta mitä sit­ten kun mo­lem­min­puo­li­nen hyö­ty lak­kaa?

Ar­tis­ti on yk­si­näi­sel­lä pai­kal­la, tu­li­lin­jal­la.

– Me toi­mim­me bän­dis­sä tii­mi­nä, mut­ta kun tu­lee kii­tos­ta ja tun­nus­tus­ta, minä kor­jaan sen po­tin. Ja kun on kiis­ta­na­lai­sia asi­oi­ta tai tu­lee tur­paan, se olen minä myös sil­loin tuu­len­hal­ko­ja­na.

Levy-yh­ti­ös­tä löy­tyy on­nek­si ih­mi­siä, jot­ka aut­ta­vat.

– En koe, et­tei ku­kaan vä­lit­täi­si.

Vaik­ka Juha Ta­pi­ol­la on kos­mi­sen yk­si­näi­syy­den ko­ke­muk­sen­sa, hän ei koe kos­kaan ole­van­sa ”pe­rin poh­jin hy­lät­ty tai täy­sin yk­si­näi­nen”. Kan­ta­va­na poh­ja­na kaut­ta vuo­sien on ol­lut suh­de Ju­ma­laan.

– Omas­ta us­kos­ta on rii­suu­tu­nut pal­jon to­te­na pi­tä­mis­tä, mut­ta ydin ei ka­toa, vaan se jopa pel­kis­tyy. Us­ko ei rii­pu mi­nus­ta. Jos Ju­ma­la on, en voi mil­lään pää­tel­mil­lä päät­tää, et­tei hän­tä ole. En voi siis muu­ta­kaan kuin us­koa.

Sym­paat­ti­nen muu­sik­ko on ol­lut koko uran­sa ajan har­vi­nai­sen hy­väs­sä mai­nees­sa. Ys­tä­väl­li­nen ja koh­te­li­as ka­ve­ri tu­lee toi­meen kai­ken­lais­ten ih­mis­ten ja yh­tei­sö­jen kans­sa, sa­maan ta­paan kuin hän nuo­re­na gos­pel­mie­he­nä ylit­ti eku­mee­ni­ses­ti kirk­ko- ja kup­pi­kun­tien ra­jat. Suo­sio ei ole nous­sut pää­hän, vaan vil­pit­tö­myys ja nöy­ryys näyt­tä­vät säi­ly­neen.

– Tot­ta kai nar­sis­ti­nen huo­mi­on tar­ve on ole­mas­sa – il­man sitä ei ku­kaan läh­de esiin­ty­jäk­si – mut­ta mi­nul­la on myös in­to ja palo ol­la pal­ve­luk­ses­sa. Bän­din kans­sa olem­me pu­hu­neet, et­tem­me mene la­val­le pal­vot­ta­vak­si vaan pal­ve­le­maan.

Nou­see­ko tämä asen­ne hen­gel­li­ses­tä läh­tö­koh­das­ta?

– Eh­dot­to­mas­ti.

Juha Ta­pio on ta­jun­nut, et­tä mu­sii­kin te­ke­mi­nen on ol­lut hä­nel­le tapa yrit­tää lie­vit­tää yk­si­näi­syyt­tä ja kur­kot­taa koh­ti yh­teyt­tä.

– Se kur­ko­tus koh­dis­tuu omaan sy­vyy­teen ja Ju­ma­laan tai se­lit­tä­mät­tö­mään. Se on yri­tys ra­ken­taa sil­taa: avaat suu­si ja pääs­tät jo­tain ulos. Se on kä­de­no­jen­nus – eh­kä joku voi­si sii­hen tart­tua.

Si­nua voi pi­tää sil­lan­ra­ken­ta­ja­na?

– Jo­kai­nen voi ol­la sil­lan­ra­ken­ta­ja jol­lain ta­val­la, Ta­pio vas­taa.

Hä­nel­le mer­ki­tyk­sel­li­siä ovat ol­leet ne lu­kui­sat kei­kat, ys­tä­väl­li­set koh­taa­mi­set ja lau­lut, joi­den kaut­ta yh­teys ylei­söön on syn­ty­nyt.

– Kun ih­mi­set nä­ke­vät toi­sen­sa ih­mi­si­nä, yk­si­kin ys­tä­väl­li­nen sana tai kat­se voi ol­la mer­kit­tä­vä elä­män­lan­ka syn­käl­lä het­kel­lä. Sil­lan­ra­ken­nus ei ole ai­na mo­nu­ment­tien ra­ken­ta­mis­ta, vaan se voi ol­la aut­ta­va käsi, jon­ka kuka ta­han­sa voi ojen­taa ar­jes­sa.

Pie­nen em­paat­ti­sen eleen tai toi­voa he­rät­tä­vän lau­lun kaut­ta joku voi ”vie­lä ker­ran huo­ma­ta sen, on pal­jon hy­vää, pal­jon kes­ken, me tar­vi­taan sua tääl­lä elä­vien maas­sa”.

Jut­tu on jul­kais­tu alun pe­rin evl.fi-si­vus­tol­la.