Ku­kaan ei omis­ta Kris­tus­ta. Olen­nais­ta ei ole tie­tä­mi­nen ja ym­mär­tä­mi­nen, vaan Kris­tuk­sen seu­raa­mi­nen. Näin pu­huu lu­te­ri­lai­sen ja ang­li­kaa­ni­sen kir­kon pap­pi Mika K. T. Pa­ju­nen.

Pa­ju­nen on ti­laa ru­kous­hil­jai­suu­del­le ja mie­tis­ke­lyl­le ra­ken­ta­van Hil­jai­suu­den Ys­tä­vät ry:n toi­min­nan­joh­ta­ja.

Hen­gel­li­syy­den mys­ti­nen puo­li on nous­sut ins­ti­tu­ti­o­naa­li­sen us­kon­nol­li­suu­den edel­le. Mys­tii­kal­la tar­koi­te­taan hen­ki­lö­koh­tais­ta ja vä­li­tön­tä yh­teyt­tä Ju­ma­laan. Täl­lai­nen hen­gel­li­syys sal­lii myös kult­tuu­ri­set ja oma­koh­tai­set py­hän ko­ke­muk­set.

Seu­ra­kun­nat tar­jo­a­vat­kin yhä enem­män hil­jai­suu­den ret­riit­te­jä, ru­kous­lau­luil­to­ja ja py­hiin­va­el­luk­sia. Ke­hol­li­sen har­joi­tuk­sen kaut­ta rau­hoi­tu­taan, kes­ki­ty­tään ja sy­ven­ny­tään ru­kouk­seen. Hen­gel­li­set har­joi­tuk­set ja ruu­miin ru­kouk­set aut­ta­vat hil­jen­tä­mään si­säis­tä ja ul­kois­ta hä­li­nää, tu­le­maan tie­toi­sik­si Ju­ma­lan pu­hut­te­lus­ta.

Mys­tiik­ka ku­kois­ti kes­ki­a­jal­la luos­ta­ri­lai­tok­sen pii­ris­sä. Us­kon­puh­dis­tuk­sen jäl­keen sen har­joit­ta­mis­ta ei näh­ty tar­peel­li­se­na, ja pro­tes­tant­tis­ten kirk­ko­jen pe­rin­tees­sä se ajau­tui taka-alal­le.

Mo­der­ni­saa­tio teki ih­mi­ses­tä oman mie­len­sä van­gin. Ko­ros­tu­nut tie­toi­suus it­ses­tä kas­vat­ti muu­rin mi­nän ja maa­il­man vä­lil­le. Huo­koi­ses­ta mi­näs­tä tuli eris­tet­ty minä. Ju­ma­laa py­rit­tiin kä­sit­tä­mään kie­lel­li­ses­ti mää­rit­te­le­mäl­lä.

Mo­der­nin ajan ju­ma­la­ku­via Pa­ju­nen ku­vaa ole­mas­sa­o­lon ja pois­sa­o­lon Ju­ma­lak­si. Ole­mas­sa­o­lon Ju­ma­la tar­jo­aa var­man opin ja ikui­set to­tuu­det. Pois­sa­o­lon Ju­ma­las­sa ko­ros­tu­vat yh­teis­kun­nal­li­nen ulot­tu­vuus ja ih­mis­kun­nan kär­si­mys. Kar­ke­as­ti il­mais­tu­na Ju­ma­las­ta ole­mas­sa­o­lon kie­lel­lä pu­hu­vat ovat usein us­kon­nol­li­seen kie­leen tyy­ty­väi­siä kon­ser­va­tii­ve­ja, pois­sa­o­lon kie­lel­lä pu­hu­vat taas eri­tyi­sen us­kon­nol­lis­ta kiel­tä kaih­ta­vat li­be­raa­lit. Yh­teis­tä mo­lem­mil­le on eh­dot­to­muus: joko – tai.

Mo­der­ni­saa­ti­os­sa suo­ma­lai­nen kris­til­li­syys on eri­kois­tu­nut ja ir­tau­tu­nut ih­mis­ten elä­väs­tä ar­jes­ta. 1900-lu­vun lop­pu­puo­lel­ta al­ka­en pau­kut on lai­tet­tu ole­mas­sa­o­lon ja pois­sa­o­lon ju­ma­la­se­li­tyk­sien vä­li­seen val­ta­tais­te­luun, Pa­ju­nen väit­tää.

Ju­ma­la kat­soo luo­mis­työ­tään ja to­te­aa, et­tä se on hyvä. ”Vai et­te­kö tie­dä, et­tä ruu­miin­ne on Py­hän Hen­gen temp­pe­li?”, haas­taa apos­to­li Paa­va­li.

Ko­ko­nais­val­tai­seen ih­mi­syy­teen kuu­luu fyy­si­nen ulot­tu­vuus. Kris­ti­nus­kon, eri­tyi­ses­ti pro­tes­tant­ti­suu­den, his­to­ri­as­sa on ko­ros­tet­tu ais­ti­suu­den kus­tan­nuk­sel­la tie­toa ja op­pia, kir­joi­tet­tua ja pu­hut­tua sa­naa.

Pa­ju­nen pai­not­taa kris­ti­nus­kon yti­men ole­van vah­vas­ti ruu­miil­li­nen.

Ju­ma­la syn­tyy ih­mi­sek­si maa­il­maan, elää ih­mi­sen elä­mää ja kuo­lee fyy­si­sen kuo­le­man ris­til­lä.  Eh­tool­li­ses­sa Jee­sus on läs­nä vii­nis­sä ja lei­väs­sä, eh­tool­li­syh­teys to­teu­tuu maan an­ti­mis­sa. Ju­ma­la ei vä­hek­sy luo­maan­sa fyy­sis­tä maa­il­maa, ei­kä ih­mis­tä ole ole­mas­sa ir­ral­laan sii­tä.

Kä­sil­lä ole­va mur­ros hen­gel­li­syy­des­sä haas­taa mo­der­nin ajan ta­van pu­hua Ju­ma­las­ta. Ole­mas­sa­o­lon tai pois­sa­o­lon Ju­ma­lan si­jaan kai­paus koh­dis­tuu omas­sa elä­mäs­sä läs­nä ole­vaan Ju­ma­laan. Pa­ju­nen käyt­tää sa­na­pa­ria an­cient fu­tu­re – mui­nai­nen tu­le­va – ku­vaa­maan ajas­sam­me sy­vä­vir­tauk­se­na elä­vää kris­til­li­sen mys­tii­kan kai­puu­ta.

Mui­nai­ses­ta maa­il­mas­ta, luo­tui­suu­den juu­res­ta, vir­taa tä­hän ai­kaan ko­ko­nais­val­tai­seen ja ke­hol­li­seen ru­kouk­seen kuu­lu­vaa vii­saut­ta. Se tun­tuu tuo­reel­ta, vaik­ka on iki­van­haa.

Maa­il­maa il­mi­öi­neen tut­ki­taan ja se­li­te­tään jon­kin pa­ra­dig­man, vii­te­ke­hyk­sen ja ajat­te­lu­mal­lin, si­säl­lä kun­nes jo­kin mer­kit­tä­vä löy­dös muut­taa pa­ra­dig­maa. Ku­ten au­rin­ko­kes­kei­syy­den syr­jäy­tet­tyä maa­kes­kei­sen maa­il­man­ku­van. Mur­rok­sen tun­nus­ta­mi­nen ei ole ke­vyt pro­ses­si, sil­lä van­haan maa­il­man­ku­vaan ku­tou­tuu yh­teis­kun­nal­li­sia suh­tei­ta, val­taa ja toi­min­ta­ta­po­ja.

Maa­il­ma on muut­tu­nut, väit­tää Pa­ju­nen.

Olem­me sii­nä ti­lan­tees­sa, jos­sa ai­em­man ajat­te­lu­mal­lin se­li­tys­voi­ma on lop­pu­nut. Vä­li­neet ei­vät toi­mi enää. Muu­tos hen­gel­li­syy­des­sä on seu­ran­nut yleis­tä maa­il­man muu­tos­ta.

Tä­män ajan ih­mi­nen kuu­lee ky­se­ly­tut­ki­muk­sen ky­sy­myk­sen "Us­kot­ko, niin kuin kirk­ko opet­taa?" ky­sy­myk­se­nä "Ha­lu­at­ko an­taa täl­le ins­ti­tuu­ti­ol­le val­lan päät­tää us­kos­ta­si?". Ins­ti­tuu­ti­on val­lan käyt­tö yk­si­lön yli ko­e­taan vä­ki­val­ta­na.

Mik­si nuo­ret nai­set hyl­kää­vät kir­kon? Pa­ju­nen ky­syy ja an­taa oman vas­tauk­sen­sa:

Yhä tar­kem­pi ja tyy­lik­kääm­pi ma­na­ge­roin­ti ei va­kuu­ta ih­mis­tä, joka it­se omas­sa sy­dä­mes­sään ko­kee, ajat­te­lee, ja us­koo. Mitä tar­kem­min kirk­ko jon­kin asi­an mää­rit­te­lee, sitä har­vem­pi sen pu­re­mat­ta nie­lee. Lu­te­ri­lai­suu­teen pe­rin­tei­ses­ti kuu­lu­nut oman­tun­non­va­paus ve­to­aa op­pi­tuo­mi­oi­ta pa­rem­min.

Kir­kon ja seu­ra­kun­tien on teh­tä­vä nä­ky­väk­si kir­kon oma hen­gel­li­nen pe­rin­tö, joka ko­ros­taa ar­jen hen­gel­li­syyt­tä ja Ju­ma­lan läs­nä­o­loa. Moni kai­paa­va on kään­ty­nyt et­sin­näs­sään eri­tyi­ses­ti idän us­kon­to­jen suun­taan, vaik­ka kris­til­li­sen mys­tii­kan his­to­ria on yh­tä van­ha ja syvä kuin kris­ti­nus­ko it­se.

Pa­ju­nen nä­kee mur­rok­ses­sa pal­jon mah­dol­li­suuk­sia, mi­kä­li kirk­ko ”suos­tuu kas­va­maan pie­nek­si”.

Ky­sy­mys kuu­luu, on­ko kirk­ko val­mis sii­hen, et­tei se pyri omis­ta­maan, ei­kä väi­tä omis­ta­van­sa Ju­ma­lan työ­tä, vaan pi­kem­min­kin osoit­taa sitä koh­ti luot­ta­en Hä­nen läs­nä­o­loon­sa. Puhe py­häs­tä ei rii­tä – pyhä riit­tää. On tul­ta­va to­dek­si.