Päivä­mää­rä oli juu­ri so­pi­van ro­mant­ti­nen, 11.11.2022.

Lah­te­lai­nen Mark­ku saa­pui kuk­ka­pus­ki­neen hei­no­la­lai­sen ker­ros­ta­lo­a­sun­non ovel­le, ja kun Ir­ja ava­si oven, Mark­ku suo­rit­ti te­le­mark-tyy­li­sen ko­sin­nan var­muu­den vuok­si nel­jäl­lä kie­lel­lä.

Ir­ja muis­te­lee, mi­ten sei­soi ovel­la täy­del­li­ses­ti yl­lä­tet­ty­nä yö­pu­ku yl­lä.

– Tuk­ka­kin oli vä­hän sii­nä pis­tees­sä, et­tä ”pi­täis­kö­hän tää pes­tä”, hän nau­raa.

Myön­tä­vän vas­tauk­sen saa­tu­aan Mark­ku kih­la­si Ir­jan lei­pä­pus­sin­sul­ki­jal­la, joka oli va­rus­tet­tu täl­lä ro­mant­ti­sel­la päi­väyk­sel­lä.

– En us­ko­nut rak­kau­teen. En ai­na­kaan sii­hen, et­tä ys­tä­vään voi­si ra­kas­tua, sa­noo Ir­ja Pent­ti­lä-Pyyk­kö­nen, 60.

– Tus­kai­lin, et­tä on­ko mi­nun men­tä­vä Tin­de­riin, vaik­kei mi­nul­la ol­lut edes äly­pu­he­lin­ta, muis­te­lee Mark­ku Pyyk­kö­nen, 67.

Tämä oli ti­lan­ne vie­lä ke­säl­lä 2022. Tuos­sa he nyt kui­ten­kin is­tu­vat um­pi­ra­kas­tu­neen nä­köi­si­nä ja ker­to­vat, mi­ten ki­vaa on, kun vie­rel­lä on kump­pa­ni. Lei­pä­pus­sin­sul­ki­jat ovat ke­säl­lä vaih­tu­neet ki­mal­ta­viin vih­ki­sor­muk­siin.

Kihlajaispäivän sormukset eli leipäpussinsulkijat on säilytetty rakkaana muistona. Kuva: Markku Pyykkönen

Markku Pyykkönen

Huh­ti­kuus­sa 2022 oli ta­pah­tu­nut sel­lai­nen eri­koi­nen jut­tu, et­tä hei­no­la­lai­nen Ir­ja om­pe­li it­sel­leen Uni­kul­man van­has­ta kau­niis­ta la­ka­nas­ta röy­he­lö­me­kon. Kun se oli val­mis, hä­nel­le tuli voi­ma­kas tun­ne: täs­sä on mi­nun tu­le­va hää­pu­ku­ni.

Se oli eri­kois­ta, var­sin­kin kun ky­sees­sä oli nai­nen, jol­la ei ol­lut ai­ko­mus­ta­kaan seu­rus­tel­la. Nuo­ruu­den vai­ke­an avi­o­lii­ton ko­et­tu­aan hän viih­tyi on­nel­li­ses­ti sink­ku­na.

– En­kä us­ko, et­tä rak­kaut­ta edes voi löy­tää ajat­te­le­mal­la pa­ko­no­mai­ses­ti, et­tä ”mi­nun on löy­det­tä­vä mies”, Ir­ja sa­noo.

Ir­jal­la ei ol­lut aa­vis­tus­ta, et­tä eräs Mark­ku oli ta­hol­laan huo­kail­lut: ”Jos an­nat mi­nun vie­lä jos­kus löy­tää jon­kun, niin an­na hä­nen ol­la hyvä ih­mi­nen ja us­ko­vai­nen.”

Mar­kul­la oli ta­ka­naan ah­dis­ta­va ajan­jak­so, jol­loin koko elä­mä oli mitä tum­min­ta ja ro­soi­sin­ta blu­e­sia. Neu­ro­lo­gi­nen sai­raus vei äi­din, Alz­hei­mer vei isän ja vai­mo me­neh­tyi syö­pään.

– Tuli ly­hy­es­sä ajas­sa niin pal­jon vas­toin­käy­mi­siä, et­tä ru­pe­sin ajat­te­le­maan us­ko­na­si­oi­ta, Mark­ku sa­noo.

Suru ja yk­si­näi­syys sai­vat kään­ty­mään Luo­jan puo­leen, mut­ta ei hen­gel­li­syys ol­lut etääl­lä sitä en­nen­kään. Pit­kän lin­jan blues-vai­kut­ta­ja, mu­siik­ki­toi­mit­ta­ja ja le­vy­ke­räi­li­jä Pyyk­kös­tä oli nuo­ruu­des­ta saak­ka pu­hu­tel­lut eri­tyi­ses­ti mus­ta gos­pel sie­luk­kai­ne lau­la­ji­neen. Tu­han­sien le­vy­jen ko­ko­el­mas­ta löy­tyy pal­jon blu­e­sia, gos­pe­lia ja sou­lia.

Näis­sä gen­reis­sä juu­ret joh­ta­vat af­ro­a­me­rik­ka­lai­siin seu­ra­kun­tiin, ja us­ko kul­kee usein mu­sii­kis­sa poh­ja­vir­ta­na niin, et­tä ylei­sö­kin sen ais­tii. Mark­ku muis­te­lee eräs­tä­kin Blind Boys of Ala­ba­ma -yh­ty­een keik­kaa. Ama­zing Grace -kap­pa­le sai hä­net vuo­lai­siin kyy­ne­liin, ja kun Mark­ku kat­soi si­vuil­leen, koko muu­kin ylei­sö it­ki.

– On­ko se Py­hän Hen­gen läs­nä­o­loa vai mitä, hän ih­met­te­lee.

Hel­lun­tai­lai­nen Ir­ja on myös ta­hol­laan ko­ke­nut, et­tä us­ko on voi­ma, joka on kan­na­tel­lut elä­män vai­keis­sa­kin vai­heis­sa.

– Koen, et­tä Ju­ma­la kuu­lee, vaik­ken edes jak­sai­si ru­koil­la, hän sa­noo.

Markku Pyykkösen tuhansien levyjen kokoelmasta löytyy paljon bluesia, gospelia ja soulia. Kuva: Jani Mahkonen

Jani Mahkonen

”Was blind but now I see”, lau­le­taan Ama­zing Grace -kap­pa­lees­sa. Vä­hän sa­maan ta­paan la­put pu­to­si­vat sil­mil­tä Mar­kul­ta, kun hän vii­me syk­sy­nä ta­ju­si, et­tä oli ole­mas­sa Ir­ja, joka oli va­loi­sa, pu­he­li­as ja nau­ra­vai­nen – ja jol­la oli niin iha­nat hiuk­set! He oli­vat tun­te­neet toi­sen­sa vuo­des­ta 2017 ja ta­van­neet sa­tun­nai­ses­ti yh­tei­sen ys­tä­vän Lean luo­na.

– Mik­si pi­la­ta hyvä ys­tä­vyys seu­rus­te­le­mal­la, Ir­ja jär­kei­li vie­lä vii­me vuo­den lop­pu­ke­säl­lä, vaik­ka haus­ka ja rau­hal­li­nen Mark­ku oli al­ka­nut vai­kut­taa kiin­nos­ta­val­ta ta­pauk­sel­ta. 

Mar­kun huo­kauk­set ylä­ker­taan oli il­mei­ses­ti re­kis­te­röi­ty. Bang! Lop­pu­syk­sys­tä ta­pah­tui ra­kas­tu­mi­nen. Pa­ris­kun­ta jak­soi ol­la sa­la­rak­kai­ta pe­rä­ti yh­den vii­kon­lo­pun ajan. Sit­ten oli­kin haus­ka kä­vel­lä ym­pä­riin­sä käsi kä­des­sä ja jär­kyt­tää ka­ve­rei­ta yl­lä­tys­rak­kau­del­la.

Toi­seen tu­tus­tu­mi­nen on tar­koit­ta­nut kum­mal­le­kin su­kel­lus­ta uu­den­lai­siin ym­py­röi­hin. Mu­siik­ki on mo­lem­mil­le tär­ke­ää, mut­ta eri pai­no­tuk­sin. Sii­nä mis­sä Mark­ku ui blues- ja jaz­z­ta­pah­tu­mis­sa kuin kala ve­des­sä, Ir­jaan ko­lah­ta­vat eri­tyi­ses­ti van­hat hel­lun­tai­lau­lut ja ro­ma­niyh­ty­ei­den mu­siik­ki. Mark­ku har­ras­taa juna-ai­ka­tau­lu­ja ja koko ra­ta­ver­kon kat­ta­vaa ju­na­mat­kai­lua, kä­si­työ­tai­tu­ri Ir­ja saat­taa om­mel­la mek­ko­ja mon­ta vuo­ro­kaut­ta put­keen tai neu­loa in­to­hi­moi­ses­ti.

Kump­pa­nin seu­ra­kun­taan tu­tus­tu­mi­nen ai­heut­ti kult­tuu­ri­häm­men­nys­tä. Lu­te­ri­lai­nen Mark­ku häm­mäs­tyi hel­lun­tai­lais­ten kie­lil­lä­pu­hu­mis­ta, jo­hon Ir­ja taas oli tot­tu­nut lap­ses­ta as­ti.

– Olen yrit­tä­nyt par­haa­ni mu­kaan se­lit­tää, et­tä se on lah­ja, jon­ka Ju­ma­la an­taa. Se on ar­moa ihan niin kuin kaik­ki muut­kin lah­jat, sa­noo Ir­ja.

Hän it­se puo­les­taan oli lu­te­ri­lai­sen kir­kon mes­su­kaa­vois­ta ihan pi­hal­la: mil­loin pi­tää is­tua, mil­loin sei­soa?

Mark­ku to­te­aa, et­tä on omak­su­nut lap­se­no­mai­sen ute­li­aan lä­hes­ty­mis­ta­van eri­lai­siin hen­gel­li­siin kult­tuu­rei­hin ja kat­so­muk­siin.

– Ja lap­se­no­mai­suut­ta­han us­ko it­ses­sään­kin on, Ir­ja sa­noo.

Ir­ja myön­tää, et­tä blu­es­fes­ti­vaa­lil­la vie­rai­le­mi­nen ei hel­lun­tai­lai­ses­ta tun­tu­nut ihan omim­mal­ta ym­pä­ris­töl­tä.

– Olen sil­ti on­nel­li­nen, et­tä Ma­kel­la on omia tär­kei­tä har­ras­tuk­sia, hän sa­noo.

Vaik­ka pa­ris­kun­ta Pent­ti­lä-Pyyk­kö­sel­lä oli san­gen eri­lai­set elä­män­pii­rit, löy­tyy men­nei­syy­des­tä myös hu­vit­ta­van pal­jon yh­te­ne­väi­syyk­siä. Ihan kuin elä­män­po­lut oli­si­vat kul­ke­neet toi­si­aan hi­po­en koko ajan, vaik­ka koh­taa­mi­nen ta­pah­tui vas­ta van­hem­mal­la iäl­lä.

He oli­vat toi­si­aan tun­te­mat­ta asu­neet nuo­ruu­des­saan Lah­den Met­sä­maal­la vie­rek­käi­sil­lä ka­duil­la. Mar­kun isä ja Ir­jan veli oli­vat ol­leet par­haat työ­ka­ve­ruk­set. Lah­te­lai­nen evers­ti­luut­nant­ti Jor­ma Vet­re oli Mar­kun isoi­sän so­ta­ka­ve­ri ja Ir­jan per­heen vuok­ra­nan­ta­ja. Sekä Ir­jal­la et­tä Mar­kul­la on su­ku­juu­ria Kar­ja­las­sa.

Ei­kä täs­sä vie­lä kaik­ki: kum­man­kin lem­pi­vä­ri on si­ni­nen, kum­mal­la­kin oli ko­tin­sa ma­kuu­huo­nees­sa täs­mäl­leen sa­man­lai­nen va­lai­sin, kum­mal­la­kin oli sa­man­lai­set van­han­mal­li­set No­ki­an pu­he­li­met.

Ja jo­kin toi­ses­sa vain tun­tui lok­sah­ta­van täy­del­li­ses­ti koh­dal­leen.

– Olem­me kes­kus­tel­leet pal­jon elä­män ki­peis­tä­kin asi­ois­ta, Ir­ja ku­vai­lee.

Häi­tä vie­tet­tiin tä­män vuo­den ke­sä­kuus­sa. Kun rak­kaus näin voi­mal­la pa­mah­ti koh­dal­le, mitä sitä tur­hia vii­vyt­te­le­mään.

– Mitä van­hem­mak­si tu­lee, sitä pa­rem­min ym­mär­tää elä­män ra­jal­li­suu­den, Mark­ku sa­noo.

Ja oli­han mor­si­a­mel­la jo hää­pu­ku­kin val­mii­na!

Pyyk­kös­mäi­nen yk­si­tyis­koh­ta on, et­tä häi­tä edel­tä­vä­nä päi­vä­nä, kes­ken kii­rei­den, sul­ha­nen kar­ka­si het­kek­si Hei­no­lan Har­ju­pa­vil­jon­gil­le ter­veh­ti­mään ys­tä­vien­sä Ho­ney B. Fa­mi­ly -yh­ty­et­tä, joka oli saa­pu­nut kau­pun­kiin keik­kai­le­maan.

Häät oli­vat on­nis­tu­nees­ti hei­no­la­lais-lah­te­lais-lu­te­ri­lais-hel­lun­tai­lai­nen hyb­ri­di. Pa­ris­kun­ta vi­hit­tiin Hei­no­lan kir­kos­sa ja sai avi­o­lii­tol­leen siu­nauk­sen myös Hei­no­lan hel­lun­tai­seu­ra­kun­nas­sa.

Kun Toi­vo Kuu­lan hää­mars­si al­koi soi­da ja pari kä­ve­li pit­kin kir­kon käy­tä­vää lä­heis­ten läs­nä­ol­les­sa, kum­pi­kaan ei tun­te­nut jän­ni­tys­tä.

– Vi­de­ol­ta to­sin nä­kyy, mi­ten hää­kimp­pu­ni tu­ti­si, Ir­ja sa­noo.

Luterilais-helluntailaisissa häissä oli ihania kakkuja ja runsaasti musiikkia. Kuva: Lea Komulainen

Lea Komulainen

Hää­juh­la oli pa­rin it­sen­sä nä­köi­nen, iloi­nen ja ren­to. Oli iha­nia kak­ku­ja ja mo­nen­lais­ta mu­siik­kia – tie­ten­kin myös juu­re­vaa lah­te­lais­ta blu­e­sia.

Mark­ku, joka tun­nus­tau­tuu ro­man­ti­kok­si, oli kir­joit­ta­nut Ir­jal­le ru­nol­li­sen pu­heen.

– ”Kat­som­me kuun sil­taa Hei­no­lan rau­ta­tie­sil­lal­ta, ja tun­tuu et­tä olem­me tai­vaas­sa, pyhä ge­o­met­ria, mis­sä lii­ke on ru­nout­ta, vi­si­oi­ta si­nus­ta ja mi­nus­ta ikui­ses­ti. An­na yh­tei­sen vals­sin al­kaa, an­na mi­nun pyö­riä kans­sa­si, an­ne­taan yh­tei­sen elä­män kul­jet­taa”, ru­noi­li tuo­re avi­o­mies vai­mol­leen.

Huo­men­lah­jak­si vai­mo sai lei­pä­pus­sin­sul­ki­jan, jos­sa oli vih­ki­mi­sen päi­vä­mää­rä.

Häi­den jäl­keen on vain voi­mis­tu­nut kii­tol­li­suus sii­tä, et­tä rin­nal­la on nyt elä­män­kump­pa­ni.

– Meil­lä on tosi ki­vaa yh­des­sä, Ir­ja sa­noo. Ja Mark­ku jat­kaa:

– Sun kans­sa ar­ki­kin on haus­kaa.