"Nuoret hakevat paikkaansa ja ihmiset saavat kuulua mihin haluavat" – Nuoret lahtelaispapit eivät ole huolissaan uskonnottomuudesta
1990-luvulla syntyneistä suomalaista noin neljäsosa määrittää itsensä uskonnolliseksi. Ilmastonmuutos, tasa-arvo ja suvaitsevaisuus ovat tärkeitä arvoja nuorille. Kuinka kirkko voisi puhutella nuoria? Nuoret papit vastaavat.
Nuoret aikuiset eivät tunne kirkon sanomaa omakseen. Ajatusta tukee Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisu Uskonto arjessa ja juhlassa.
Nelivuotiskertomus käsittelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toimintaa vuosina 2016–2019. Ajankohtaa ovat leimanneet muutokset. Katsomusten kirjo on laajentunut, ja uskonnottomuus korostuu erityisesti nuorissa ikäryhmissä.
Julkaisusta selviää, että nuorimmassa polvessa, 1990-luvulla syntyneet, enää noin neljäsosa määrittää itsensä uskonnolliseksi, kun kahdessa vanhimmassa sukupolvessa yli kaksi kolmasosaa koki olevansa uskonnollisia.
Nuoret lahtelaispapit Maija-Reetta Katajisto, Janne Konttinen ja Tuomas Luoma tunnistavat ongelman, mutta eivät näe sitä yhtä synkkänä kuin luvut osoittavat.
Luoma, Joutjärven seurakunnan kappalainen, sanoo, että nuoret ovat nuoria. He hakevat vielä paikkaansa maailmassa. Erilaisia katsomuksia on tarjolla paljon, ja nuoret ovat vapaita valitsemaan.
– Nuoret aikuiset näyttävät sitoutuvan kirkkoon heikommin kuin samanikäiset 50 vuotta sitten. 50 vuotta sitten oli kuitenkin sosiaalisesti paheksuttavaa erota kirkosta. Nyt ihmiset saavat kuulua mihin haluavat, mikä on hyvä, hän toteaa.
Luoma uskoo, että moni kirkosta eronnutkin hakeutuu vielä sanan pariin, kun ikää ja kokemuksia elämästä kertyy.
– Moni nuori aikuinen ei esimerkiksi ole kohdannut kuolemaa. Mitä vanhemmaksi elää, sitä varmemmin kohtaa kärsimystä ja raskaita pettymyksiä. Voi olla, että kirkon sanoma alkaa vielä kiinnostaa.
Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisu näyttää, kuinka nuorten arvot ja uskonnollisuus tai uskonnottomuus lyövät kättä.
Sukupuolten tasa-arvon ja yhtäläisten roolien korostus sekä samaa sukupuolta olevien parien vanhemmuuden arvostus ennustavat ateistista identiteettiä. Vastaavasti niille käänteiset arvot, sukupuoliroolien erilaisuutta korostavat asenteet sekä epäluulo samaa sukupuolta olevien vanhemmuutta kohtaan ennustavat identifioitumista uskonnollisten ryhmään.
– Tasa-arvo ja solidaarisuus ovat kristinuskon ydintä. Onko kirkon julkisuuskuva väärä tai vääristynyt, jos noita arvoja ei liitetä kirkkoon? Perustyössä ne kuitenkin ovat läsnä. Olen tehnyt nuorisotyötä kymmenen vuoden ajan. Olen pyrkinyt kohtelemaan kaikkia tasa-arvoisesti ja kohtaamaan ja kuuntelemaan nuoria aidosti, yhteisö- ja tapahtumapappi Janne Konttinen sanoo.
Hän jatkaa, että kirkon täytyy ymmärtää, mitä ajassa tapahtuu, ja viestiä kiinnostavasti kohderyhmän ymmärtämällä kielellä.
– Ikäluokasta riippumatta aito kohtaaminen on avain. Ei pidä miettiä pelkästään niitä, jotka ovat kirkon toimissa mukana. Ei pidä kosiskella, vaan aidosti ja rehellisesti viestiä. Ihmisillä on aito tarve löytää merkitystä elämään. Suurten kysymysten pohtimiselle on aina tilaus.
Kriittinen vaihe on ripille pääsy. Rippikoulun käy yli 80 prosenttia ikäluokasta, mutta sen jälkeen yhteys seurakuntaan usein katkeaa.
– Rippikoulupappina olen yrittänyt iskostaa nuoriin ajatuksen, että hänellä on aina paikka täällä kaikissa elämäntilanteissa. Sitä rukoilee ja toivoo, että joku siemen jää itämään tai edes positiivinen mielikuva seurakunnasta, Launeen kappalainen Maija-Reetta Katajisto sanoo.
Rippikoulun jälkeen nuori aikuinen tavataan kenties, kun kastetaan tämän lapsi.
– Nuoria aikuisia on vaikea kohdata massoittain, mutta kohtaamisten, mitä on, on oltava laadukkaita, Konttinen toteaa.
Hän kysyy, kuinka helppoa kirkon toimintaan on tulla aikuisiällä, ja vastaa.
– On kynnystä ainakin koitettu madaltaa. On olemassa rennompia jumalanpalveluksia, kuten Tuomas- ja Kipinämessut.
Katajiston mukaan kirkon pitäisi paremmin saada läpi sanoma, että ihminen kelpaa paitsi Jumalalle myös kirkolle juuri sellaisena kuin on.
– Ovet ovat täällä auki ja kaikki ovat tervetulleita. Ketään ei olla sulkemassa pois.
Luoma korostaa sosiaalisen median merkitystä kohderyhmän tavoittamisessa.
– Paljon on kiinni siitä, että käytetään oikeita kanavia ja viestitään laadukkaasti. Nuoret aikuiset ovat tottuneet korkeatasoisiin mediatuotantoihin. 45 minuutin striimi jumalanpalveluksesta ei ehkä ole heille paras vaihtoehto. Laadukas kuva ja mietelause oikeassa kanavassa voi olla parempi.
Somen hyödyntäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että kirkon työntekijöiden on pantava persoonansa likoon. Sen ei pitäisi olla kynnyskysymys ainakaan papeille, jotka ovat tottuneet olemaan työssään ihmisten edessä. Konttisen mukaan some on silti eri juttu.
– Koronavuonna olen joutunut altistamaan itseäni. Joudun kuvamaan ehkä 25 ottoa ennen kuin olen tyytyväinen, mutta seuraavalla kerralla on aina vähän helpompaa. Somessa meidän pitää kuitenkin olla.
Konttinen kertoo, että kirkon virallisessa viestinnässä häntä puhuttelevat eniten ihmisten kasvoillaan tekemät julkaisut.
– Kun työntekijä laittaa kasvonsa näkyviin, seuraan mielelläni, vaikka kasvojen peliin laittaminen onkin itselleni haastavaa.
Yhteisö- ja tapahtumapappi on huomannut, että sosiaalisen median kanavilla pohditaan, mitä on hyvä elämä ja muita kysymyksiä, joihin kirkollakin voisi olla sanansa sanottavana.
– Etsijöiden osuus on merkittävä. Instagramissa ja muilla alustoilla mietitään, kuinka voi saavuttaa elämään onnen ja tasapainon. Hengellisiäkin asioita pyöritellään.
Ilmastonmuutos on yksi tärkeimmistä ellei tärkein ihmiskunnan ongelmista. Varsinkin nuoret ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta. Sitran tutkimuksen mukaan jopa kahta viidestä alle 30-vuotiaasta suomalaisesta asia ahdistaa. Hiilineutraalius ja ilmaston lämpenemisen hidastaminen on otettu poliittisiksi tavoitteiksi monilla eri sektoreilla, myös kirkossa.
Katajisto, Konttinen ja Luoma näkevät, että ilmastonmuutoksen torjunnassa kirkko ja nuoret aikuiset voisivat löytää nykyistä enemmän yhteistä kosketuspintaa.
– Hienoa, että kirkko on mukana Euroopan ympäristöpääkaupunki -hankkeessa. Se on oikea suunta, Katajisto sanoo.
Konttinen näkee, että kirkko voisi ottaa näkyvämmän roolin myös yhteiskunnallisissa asioissa.
– Tässä polarisaatiokehityksessä kirkolla olisi hieno mahdollisuus toimia sillanrakentajana ja tulla sitä kautta lähemmäs kansalaisten arkea.
Onko kirkossa riittävästi resursseja nuorten aikuisten huomioimiseen?
– Jos joku seurakunta erottaisi kaksi työntekijää tekemään työtä pelkästään nuorten aikuisten parissa, tulokset voisivat olla parempia, mutta se olisi jostain muusta pois. Luotan niihin, jotka resursseja jakavat, että jakavat resurssit oikein, Luoma sanoo.
Tehdäänkö kirkossa oikeita asioita?
– Joskus tuntuu, että tehdään turhaa ja päällekkäistä työtä, mutta uskon, että isossa kuvassa tehdään oikeita asioita. Turhat projektit voisi sivuuttaa ja kanavoida säästyneen ajan nuorten aikuisten toimintaan, mutta myös kokeilulle ja epäonnistumiselle pitää olla sijaa. Ei pidä olla liian kriittinen itseä tai kirkkoa kohtaan.
Kirkon tulevaisuutta on visioitu muun muassa Kirkon tulevaisuusselonteossa. Siinä ehdotetaan, että eri ikäisille suomalaisille rakennettaisiin yhteiset tavoitesuunnat, joita seurakunnat toteuttaisivat. “Tämä muodostaisi läpiajatellun jatkumon kasvun polulle, jonka eri vaiheissa olisi yhteen kokoavia tapahtumia. Aikuisille etsijöille ja elämän merkityksen miettijöille olisi seurakunnissa vastuunkannon mahdollisuuksia sekä ryhmiä”, selonteossa sanotaan.
– Projektilähtöinen ajattelu on usein hyvä nuorten aikuisten kanssa. Niiden maailmassa joku alkaa ja loppuu ja alkaa taas joku uusi. Harva on valmis sitoutumaan yhteen juttuun määrättömäksi ajaksi, Luoma tietää.
Katajisto sanoo, ettei nykyihminen halua olla kirkossa osa instituutioita, vaan osa yhteisöä.
Konttinen huomauttaa, että nuoret aikuiset on kaikkea muuta kuin homogeeninen ryhmä.
– Pitää kiinnittää huomiota siihen, mitä on tässä ajassa, mutta myös ajattomaan. Ei tarvitse rynnätä projektista projektiin, vaikka se tätä päivää olisikin. Aina pitää olla sijaa hidastamiselle ja ajatuksille tuonpuoleisesta. Kirkossa pitää olla myös tuttua kodin tuoksua.
Luoma muistuttaa, että nuorten aikuisten suhteesta kirkkoon ei puhuta ensimmäistä kertaa.
– Asia oli varsinkin kymmenen vuotta sitten pinnalla todella paljon. Paljon on asian eteen tehty töitä ja tehdään. Ei vaivuta epätoivoon ja sorruta valittamiseen. Sellainen, jos mikä, etäännyttää nuoria aikuisia kirkon sanomasta.