Erik ”Eki” Löfberg, Kukka-Maaria ”Kukkis” Oksanen ja Tero ”Löffe” Löfberg päätyivät seurakuntaan töihin - kukin omaa persoonallista polkuaan pitkin. Kuva: Jani Mahkonen
Jani Mahkonen
Nyt puhuvat Löfbergin sisarukset – äidin maksamakkaravoileivät ja muita vaikutteita työskennellä seurakunnassa
Nastolalaislähtöiset Löfbergin sisarukset kertovat, kuinka heistä tuli seurakunnan työntekijöitä. Äitienpäivän kynnyksellä he lähettävät terveisensä niin ikään seurakunnassa työskenneelle äidilleen.
Viisi nastolalaista Löfbergin sisarusta oli nuorena aktiivisia seurakuntanuoria. Heistä kolme työskentelee nykyisin seurakunnassa, vaikka vain yksi oli varma, että seurakuntatyöstä tulisi ammatti.
”Seurakuntaan siirtyminen oli minulle luonnollista”
Erik ”Eki” Löfberg, 38, mediatuottaja, Hollolan seurakunta
Aloitin viime syksynä nykyisessä työssäni seurakunnassa. Olen päässyt tekemään video- ja musiikkitöitä eri työalojen kanssa.
En ollut koskaan miettinyt, että hakeutuisin seurakuntaan töihin. Enkä hakeutunut nytkään, vaan Huttusen Timo (kirkkoherra) kysyi, haluaisinko tulla. Olen kyllä aiemmin ollut leireillä isosena sekä vapaaehtoisena soittelemassa. Ennen seurakuntaa olen tehnyt lähihoitajan töitä kehitysvammaisten parissa. Siirtymä oli kuitenkin luonnollinen. Täällä pääsee tekemään hengellistä työtä, toki omasta työnkuvasta käsin.
Sisarukset ja äiskä ovat olleet väistämättä esikuvia seurakuntatyössä. Olin muun muassa Kukkiksen kanssa harjoittelussa Nastolan seurakunnassa. Jotain iltapäiväkerhoa me silloin pideltiin. Videopuolella voisin mainita esikuvakseni esimerkiksi YouTube-tähden, kanadansuomalaisen Matti Haapojan.
Seurakunnassa oleminen on ollut luonnollista nuorena meille varmaan kaikille. Se ei ole ollut sen erikoisempi paikka. Me olemme olleet ja menneet siellä. Äiskän kanssa tuli silleen hauskoja muistoja leireiltä, että olen ollut samaan aikaan siellä töissä, ja nähnyt myös, miten äiti tekee töitä.
Lapsuuden päiväkerhojen pullassa ja mehussa on klassinen makuvivahde ja makumuisto, joka on jäänyt mieleen.
Omille lapsilleni toivon, että minkä polun he löytävätkin, he olisivat tyytyväisiä elämäänsä. Ja totta kai, että olisi suhde tonne yläkertaan olemassa.
Sisaruksistani tiedän, että nämä ovat tukena tilanteessa kuin tilanteessa. Tiedän, että heiltä saa aina vastauksia, hyviä ja huonoja. Kun pienimpänä veljenä olen joutunut näiden kanssa kasvamaan, niin onneksi he ovat hyviä tyyppejä.
Äiti on ollut minulle tärkeä hahmo, joka on ollut kiinnostunut tekemisistä ja siitä miten minulla menee. Totta kai paljon ohjaamista on tullut, esimerkiksi pitkistä hiuksista lähtien. Se on äitin homma. Pitkät viikset ovat saaneet pysyä, niiden osalta hän on jo luovuttanut.
”Vielä töitä hakiessakin mietin, että ei tämä ole minun juttuni”
Kukka-Maaria ”Kukkis” Oksanen (os. Löfberg), 40, nuorisotyönohjaaja, Nastolan seurakunta
Aloitin työssä viisi vuotta sitten. Vielä töitä hakiessakin mietin, että ei tämä ole minun juttuni. Pitkän vanhempainvapaan jälkeen iltatyöt eivät tuntuneet omalta jutulta. Nyt kuitenkin lasten ja nuorten kanssa tekeminen ja leireily on parasta työtä. Heidän kanssaan on välitön yhteys sekä helppoa ja mukavaa.
Haluan opettaa Jumalasta ja Raamatusta lapsille. Pääsen myös tekemään vähän kaikkea muutakin, mitä vaan haluan tehdä. Teen hattaroita ja täytän ilmapalloja, ryhmäytän koululuokkaa ja opetan työkavereita käyttämään kalenterisovellusta. Olen päässyt tekemään myös rippikoulun jälkeistä nuorisotyötä, vaikkei se alun perin kuulunut työnkuvaani.
Tietenkin yhtenä esikuvanani työssä on vanhin veljeni Tero. Istuin silloin Nastolan lukiossa atk-luokassa, kun laitoin hänelle sähköpostia, että kerro hyvät ja huonot puolet tästä työstä. Sähköposti oli silloin uusi juttu. Muistan, että hän kannusti hakeutumaan työhön, mutta myös realistisesti toi esiin, että siinä on myös iltatyötä.
Kun olin ollut kotiäitinä melkein 10 vuotta, minusta tuntui, etten todellakaan halua seurakuntaan töihin. Minua ei kiinnostanut lähteä iltaisin ja viikonloppuisin töihin. Kun se hetki tuli, että Nastolassa avautui paikka, vielä hakemusta laittaessa ajattelin, että ei. Sitten kun se valinta tuli, tunsin, että tämä on oma paikka ja juuri oikea ala itselleni.
Totta kai myös nuorisotyönohjaaja Reija Lahtisen ja oman äidin esimerkki seurakuntatyössä on vaikuttanut. Olen sijaistanut muun muassa äitiäni lastenohjaajana. Se oli tosi kivaa puuhaa.
Lapsena olemme kaikki sisarukset käyneet päiväkerhoa 4–6-vuotiaana. Muistan pyhäkouluvihkon, johon kerättiin tarroja. Oma lapseni mietti vähän aikaa sitten, että seurakuntatyö on tärkeää, ja oli sitäkin mieltä, että tehdastyö on tärkeää, kun siellä tehdään erilaisia asioita.
Äitiä kiitän tuesta ja siitä, että hän on ollut läsnä. Olin pitkään äitinä kotona, ja se malli tulee suoraan omalta äidiltä. Meillä on nykyisin arkipäiväinen ystävyys ja tykkäämme tehdä samoja asioita.
”Papin ura jäi pisteen päähän, ja olen tyytyväinen”
Tero ”Löffe” Löfberg, 48, nuorisotyönohjaaja, Joutjärven seurakunta
Parasta työssäni on se, että pääsen käyttämään omia taitojani. Lapsissa ja nuorissa parasta on aitous. He eivät ole vielä maailman turmelemia.
Yli puolet elämästäni olen työskennellyt Joutjärven seurakunnassa. Olen kokenut jo pienestä lähtien kutsumuksen tähän työhön. Minulle on hirveän tärkeää tehdä hengellistä työtä. Olen ekan kerran ollut leirillä kuusivuotiaana ja pikkuhiljaa otin vastuuta isosena. Sen jälkeen olen tainnut olla yli 700 leirillä.
Äiti toivoi minusta pappia. Sen toteutuminen jäi itse asiassa pääsykokeissa puolesta tai yhdestä pisteestä kiinni. Olen ollut ihan tyytyväinen, etten sille tielle lähtenyt, koska olen kokenut, että voin käyttää vahvuuksiani nykyisessä työssäni. Olen sen verran vanhempi, että Eki ja Kukkis ehtivät olla minulla isosena lastenleireillä.
Aina voi oppia myös toiselta jotain. He molemmat ovat tosi lahjakkaita musiikissa ja osaavat kohdata ihmisiä vähän toisella tapaa kuin minä.
Yleensä jos me jutellaan työasioista, niin me soitellaan työaikana. Ei me muuten oikeastaan puhuta työjutuista, ellei ole jokin iso tapahtuma tulossa. Silloin vähän vertaillaan, että mitä kannattaisi tehdä. Kukkiksen kanssa on voinut jutella myös siitä, miten (Nastolan) Luomaniemessä kannattaa järjestää leiriasioita.
Olin jo käynyt rippikoulun, kun äiti alkoi tehdä ensimmäisiä lastenohjaajan sijaisuuksiaan Nastolan seurakunnassa. Kävin aina välillä jeesailemassa retkillä esimerkiksi nuotiohommissa.
Suuret vaikuttajat työhöni ovat olleet Nastolan pitkäaikainen nuorisotyönohjaaja Kulosen Esko ja rippipappini Sahamiehen Juha. Molemmilta olen oppinut, että Raamatun käyttöön kannattaa panostaa. Eskon panos on ollut hyvin merkittävä, että olen tähän työhön halunnut. Häneltä olen oppinut myös tarinankerrontaa. Juha vahvisti näkemystäni siitä, että kannattaisi seurakuntatyöhön hakea, ja olen oppinut häneltä nuorten kohtaamista.
Seurakuntamuistoni vuodelta 1977 on sininen kerhokassi. Kun avasin nyt tämän vetoketjun, se tuoksui edelleen maksamakkaralta äitin tekemien eväiden mukaisesti. Se on pelkästään hyvä muisto. Kassi oli minulle tärkeä.
Olen ainaisesti kiitollinen äidin antamasta tuesta, ja siitä, että olen itse saanut valita tieni. Tietysti äiti pakotti pienenä partioon, pianonsoittoon ja kuoroon. Mutta loppujen lopuksi ne ovat olleet ihan hyviä juttuja. Paljon olisi jäänyt kokematta, jos niihinkään juttuihin ei olisi vähän niin kuin potkittu.