Petri Virkkunen on 300-vuotisen pappissuvun viimeinen vesa
Kun nuori Peter Snellman aloitti pappina vuoden 1725 tienoilla, hän tuskin arvasi, että vielä 2000-luvulla suvun hengellinen kutsumus jatkuisi Sysmässä.
Lähes kaikki maailmassa on kolmen vuosisadan kuluessa mullistunut, paitsi papin kutsumus.
Miten on mahdollista, että yksi ammatti on kestänyt niin hyvin aikaa?
– Vaikka suvussa olisi kuinka taustaa, ei papin työtä peritä. Yleensä ammatin valintaan liittyy painiskelu kutsumuksen kanssa. Minulla tuo vaihe oli pitkä, sillä opiskeluni teologisessa tiedekunnassa kesti lopulta kymmenen vuotta, muistuttaa Tainionvirran seurakunnassa vuodesta 1995 pappina toiminut Petri Virkkunen.
Virkkunen kuuluu Snellman-Virkkusten sukuun, jonka kantaisän Olof Jönsson Snellmanin syntymästä tulee vuonna 2030 kuluneeksi 400 vuotta.
– Noiden vuosisatojen aikana suvussamme on minut mukaan lukien ollut 11 sukupolvea, joista viisi pappissukupolvia, hän laskee.
Virkkunen voisi muuttaa sukunimensä heti Snellmaniksi, mutta ei ole halunnut sitä tehdä.
Snellmanit tunnetaan Suomen historiassa paitsi pappis- myös merimies-, valtiomies-, kauppias-, virkamies- ja tiedemiessukuna. Suvun esi-isillä on ollut merkittävä rooli maan sivistyksellisen ja valtiollisen elämän luomisessa.
Tunnetuin suvun aatelisen haaran edustaja on luonnollisesti kirjailija, valtiomies J.V.Snellman.
Monet, jotka tuntevat Virkkusen sukuhistorian, ovat kysyneet, miksi hän ei palauta nimeään alkuperäiseen, oikeaan muotoon.
Snellman-nimi ”suomennettiin” aikoinaan Virkkuseksi. Myöhemmin on osoitettu, että suomentaminen perustui virheelliseen käsitykseen näiden nimien yhteisestä sukujuuresta.
– Olen hyvin tietoinen erehdyksestä, ja nimenmuutos olisi toki pelkkä ilmoitusasia. Olen kuitenkin ollut Virkkunen jo yli 60 vuotta, joten nimi on ehtinyt sulautua osaksi omaa identiteettiä. Jos vaihtaisin nyt nimeni, olisin pitkään ”mister nobody”, hän perustelee.
”Aitovirkkuset” ovat oma erillinen sukunsa Suomessa.
Tunnettuja Virkkusia ovat muun muassa Uuden Suomen päätoimittaja Artturi H. Virkkunen (1864–1924), kirjailija-toimittaja Sakari Virkkunen (1925–2000) sekä päätoimittajat Janne Virkkunen (1948–) ja Jussi Virkkunen (1979–).
Äitinsä puolelta sukuun kuuluivat myös kirjailija-toimittaja Juhani Aho (1861–1921) sekä kirjailija Pentti Saarikoski (1937–83).
Vaikka historian kerrostumat suorastaan huutavat huomiota, tunnustaa Virkkunen, ettei tutkija hänen sisällään ole herännyt.
– Ehkä jonkun vuoden päästä, kun saavutan säädetyn eläkeiän.
Virkkunen on keräillyt vuosien varrella kunnioitettavan määrän kaunokirjallisuutta ja elämäkertoja.
– Ylivoimaisesti tuotteliain oli suvun papeista edeltäjäni Paavo Virkkunen. Olen bongannut tusinan verran hänen teoksiaan kirjahyllyyn. Uskon, että tuotanto on paljon tätä laajempi.
Kirjojen lukeminen tulee avaamaan näkymän muun muassa siihen, millaista papin henkilökohtainen elämä, hengellisyyden harjoitus ja yhteiskunnallinen osallistuminen oli 1900-luvun vaihteessa.
Petri Virkkusen pöydällä on pino hänen edeltäjänsä Paavo Virkkusen teoksia odottamassa eläkepäivien lukuhetkiä. Kuva: Esa Arvekari
Esa Arvekari
Minkä Virkkunen itse arvioi suurimmaksi muutokseksi vuosien saatossa?
– Sukumme pappisketjun esi-isät tunnustivat tuntemamme luterilaisuuden prinsiippejä. Uskon perustotuudet eivät ole juuri muuttuneet, hän sanoo.
Suvun alkujuurilla, 1700-luvun puolivälissä papit, vaikka kuuluivat yhteiskunnan lukeneistoon, elivät kuitenkin vielä vaatimattomasti, monet jopa köyhyydessä. Muutoinkin yhteiskunnan lukeneisto muodosti tuohon aikaan vain kahden prosentin osuuden väestöstä.
Merkittävin muutos liittyy yhteiskuntaan ympärillä.
– Varhaisimpien esi-isieni aikana oli valtionkirkko ja yhtenäiskulttuuri. Papistolla oli oppineen auktoriteetti, jota ei kiistetty.
Yhteiskunta oli tuolloin staattinen ja muutokset yhden ihmisen eliniän aikana pieniä. Elämä oli paikallista, seurakuntalaisilla ja papistolla oli selvät rajat ja roolit.
– Sitten alettiin korostaa termiä kansankirkko.
Tämä liittyi yhteiskunnan demokratiakehitykseen. Auktoriteetti alkoi liukua papistolta yhä selvemmin kirkon jäsenistölle hallintodemokratian myötä.
Tällä hetkellä eletään Virkkusen mukaan uutta kirkon murrosvaihetta, jota voisi kutsua marginalisoitumiseksi.
– Kirkkoon kuuluminen ja uskon harjoittaminen halutaan sekularismin hengessä vain yhdeksi vaihtoehtoiseksi tuotteeksi individualismin valintamyymälään.
Virkkusta harmittaa, että kirkon ja uskon harjoittamisen monisatavuotinen yhteisöllisyyden traditio näyttää murtuvan.
– Tuorein ja käytännönläheisin esimerkki tästä on, ettei yhteistyö koulujen kanssa enää suju. Kouluihin ei enää mielellään oteta seurakunnan työntekijää pitämään aamunavauksia, hän mainitsee.
Millaiseen lopputulokseen kirkon marginalisoituminen johtaa?
– Sitä on liian aikaista sanoa. Kun eletään suuren muutoksen keskellä, on vaikea nähdä mitkä trendit ovat pysyviä, mitkä ohi meneviä.
Kirkko ja uskon harjoitus tulee kuitenkin säilymään.
– Vaikka sanottaisiinkin, ettei kirkkoon kuuluminen kiinnosta, olen huomannut, että moni poimii arvojensa ja uskomustensa ostoskoriin aineksia myös luterilaisuudesta.
Voidaan ottaa jotain kristinuskosta, jotain buddhalaisuudesta, jotain ateismista.
– Mietin vain, miten johdonmukainen elämänkatsomus tästä syntyy. Aletaanko jossain vaiheessa etsiä rationaalisempaa pohjaa elämälle?
Virkkusen oman uskonkäsityksen juuret ovat viidesläisyydessä.
– Kirkon jakautuminen, myös sisältä päin, liberaalisuuteen ja konservatiivisuuteen on valitettava asia, varsinkin kun Raamatun tulkitsemisesta on alettu kiistellä käräjätupaa myöten.
Hän uskoo, että Raamatun tulkintaan liittyvät kiistat tulevat yleistymään, kun saarnat striimataan ja ne leviävät kaikkien näkyville.
Omaa työtään Virkkunen ei anna tämän häiritä.
– Papin tulee saarnata asiat seurakunnalleen, niin kuin Jumala Sanassaan sanoo. Raamatun perustotuudet pitää tuoda esille niin kuin ne on kirjoitettu.
Vaikka papin viran hoito on kutsumustyötä, ei Virkkunen päätynyt siihen suoraan.
Myöskään ammatin suora periytyminen ei vaikuttanut, koska Virkkusen isä ja isoisä eivät olleet pappeja.
– En ajatellut nuorena ryhtyväni papiksi. Kiinnostus hengelliseen työhön virisi vasta opiskellessa, kun päädyin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Alkuperäinen ajatukseni oli opiskella psykologiaa, josta olen aina ollut kiinnostunut. Tilastomatematiikka osoittautui kuitenkin kompastuskiveksi psykologian pääsyvaatimuksissa, hän muistelee.
Oli kuitenkin hyvin lähellä, etteivätkö pappissuvun edellinen edustaja Paavo Virkkunen ja Petri Virkkunen olisi olleet aikalaisia.
– Paavo Virkkunen kuoli vuonna 1959, ja minä synnyin vuonna 1960. Sen sijaan siskoni syntyi vuonna 1959. En ollut tietenkään heti syntyessä pappi, mutta silläkin kohdin pappissukuhistoria jatkui varsin saumattomasti.
Sanan julistaminen Sysmässä on ollut Virkkusen ensimmäinen ja ainoa työpaikka.
– Kuulun vielä niihin, jotka ovat saaneet tehdä koko uransa saman työnantajan palveluksessa.
Virkkunen jää historiaan Sysmän pappina, monisatavuotisen pappisperineen jatkajana, mutta jättää itsestään myös painavan ajallisen jäljen.
Kysymys on rakentamisesta, eritoten järeän hirren veistämisestä.
– Kätten työ on ollut minulle aina tärkeää. Se ei ole pelkästään vastapainoharrastus.
Kyse on hitaasti etenevistä projekteista.
– Olen joutunut luopumaan puusepän millintarkkuudesta ja hyväksymään hirsiveistämisen suurpiirteisyyden. Työt valmistuvat, kun aika on.
Luhtiaitta on Petri Virkkusen ensimmäinen järeä veistoprojekti, joka tuli myös blogin kautta tunnetuksi alan harrastajille. Kuva: Esa Arvekari
Esa Arvekari
Virkkusen tähän asti tunnetuin rakennushanke on luhtiaitta, jonka veistämisestä hän teki ”blogiprojektin” nettiin.
– Kuvasin työmaata vuosikaudet ja kirjoittelin tuntemuksistani työn edetessä. Se ei kuitenkaan ollut mainittava some-ilmiö, hän muistelee.
Seuraavana veistäjän pöydällä on savusaunan rakentaminen.
– Sekin edistyy hitaasti, mutta kuitenkin edistyy, hän naurahtaa.
Varsinainen julkisuuspaukku tuli koronasulun aikana, kun kirkot tyhjennettiin yleisöstä ja papit opettelivat striimaamaan jumalanpalveluksia netissä.
– Minulle sattui kömmähdys, joka sai somen riemastumaan kautta maan. Myös iltapäivälehti veti tapauksen lööppiinsä.
Kävi nimittäin niin, että striimausta päälle laittaessaan Virkkunen tuli räplänneeksi vahingossa ”viiksisuodattimen” päälle.
– Ihmettelin, kun kirkossa lisäkseni ollut suntio meni välillä nurkan taakse nauramaan. Syy selvisi minulle vasta, kun jälkikäteen katselin striimiä. Olihan se ollut hauska saarna katsella.
Virkkunen sanoo viihtyvänsä ihmisten joukossa, muttei huomion keskipisteessä.
– En ole ihmiskammoinen, mutta en toisaalta kovin sosiaalinenkaan luonne. En ole mukavuusalueellani sielunhoitajana, hän tunnustaa.
Papin työssä hänellä on ollut harmia huonosta kasvo- ja nimimuistista.
– Sen toki seurakuntalaisemme täällä Sysmässä ovat monet kerrat huomanneet. Tulee noloja tilanteita, kun ihminen on tuttu ja pitäisi muistaa yhtä ja toista mitä on aiemmin puhuttu ja kenen kanssa.
Virkkunen on saanut pyyhkeitä myös liiasta puheliaisuudesta.
– Tämä koskee eräitä hautajaispuheitani.
Suvuilla voi olla salaisuuksia ja tabuja asioita, joita ei pitäisi kosketella. Toisaalta papilta odotetaan rehellistä puhetta vainajasta.
– Asioiden kaunistelu voi yhtä lailla loukata, jos vainaja on eläessään ollut kiistelty, jopa pelätty hahmo ja kaikki tietävät asian laidan. Puheessa liikutaan tällöin hyvin herkällä alueella.
Noloimpina kömmähdyksinä hän mainitsee hautajaisista myöhästymiset.
– Niitä on sattunut pari aivan hiljattain. Kun keskityn askareisiini, voi tuntuma ajan kulusta hävitä. Silloin tulee kiire.
Toimituksesta myöhästyminen on äärimmäisen harmillista paikalle kokoontuneiden surevien kannalta.
– Syvä anteeksipyyntö siinä tarvitaan. Onnekseni seurakuntalaiset ovat olleet erehtyväiselle armollisia näissäkin tilanteissa.
Onko mahdollista, että katkeamaton Snellman-Virkkusten pappisketju vielä jatkuisi jossain muodossa?
– Se jatkuu mahdollisesti sukumme toisessa haarassa. Oman perheeni osalta ketju kyllä näyttää katkeavan, sillä kukaan neljästä pojastani – Antti, Ilkka, Jaakko ja Eelis – ei ainakaan tällä haavaa harkitse papiksi ryhtymistä.
Virkkusen isoisän veli oli pappi, samoin hänen poikansa.
– Pojan tytär on nyt teologi, joten siinä sukuhaarassa pappisperinne on yhä hengissä.
Juttua korjattu 25.10.2023: Tieto-osiossa muutettu pastorin tutkinto pastoraalitutkinnoksi.
TIETO
Snellman-Virkkunen-suku
Olaf Jönsson Snellman (1630–1700).
Hans Snellman (1657–1689).
Johan Snellman (1688–1759).
Peter Snellman, pappi (1713–1785).
Johan Snellman, kirkkoherra (1736–1802).
Erik Johan Snellman, pappi (1780–1852).
Gustaf Adolf Snellman, pappi (1827–1896).
Paavo Virkkunen, pappi (1874–1959).
Petri Virkkunen, pappi (1960–).
Petri Virkkunen
Syntynyt Helsingissä 18.10.1960.
Valmistui ylioppilaaksi Sysmän lukiosta 1980.
Teologian maisteri Helsingin yliopistosta 1994.
Vihitty papiksi vuonna 1995.
Pastoraalitutkinto 1997.
Sysmän vs. kappalainen 1995–97.
Sysmän vt. kappalainen 1997–98.
Sysmän kappalainen 1998–2018.
Tainionvirran seurakunnan kappalainen 2019–.