JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.

Petri Virkkunen on 300-vuotisen pappissuvun viimeinen vesa

Kun nuo­ri Pe­ter Snel­l­man aloit­ti pap­pi­na vuo­den 1725 tie­noil­la, hän tus­kin ar­va­si, et­tä vie­lä 2000-lu­vul­la su­vun hen­gel­li­nen kut­su­mus jat­kui­si Sys­mäs­sä.

20.10.2023
Esa Arvekari

Lä­hes kaik­ki maa­il­mas­sa on kol­men vuo­si­sa­dan ku­lu­es­sa mul­lis­tu­nut, pait­si pa­pin kut­su­mus.

Mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä yk­si am­mat­ti on kes­tä­nyt niin hy­vin ai­kaa?

– Vaik­ka su­vus­sa oli­si kuin­ka taus­taa, ei pa­pin työ­tä pe­ri­tä. Yleen­sä am­ma­tin va­lin­taan liit­tyy pai­nis­ke­lu kut­su­muk­sen kans­sa. Mi­nul­la tuo vai­he oli pit­kä, sil­lä opis­ke­lu­ni te­o­lo­gi­ses­sa tie­de­kun­nas­sa kes­ti lo­pul­ta kym­me­nen vuot­ta, muis­tut­taa Tai­ni­on­vir­ran seu­ra­kun­nas­sa vuo­des­ta 1995 pap­pi­na toi­mi­nut Pet­ri Virk­ku­nen.

Virk­ku­nen kuu­luu Snel­l­man-Virk­kus­ten su­kuun, jon­ka kan­tai­sän Olof Jöns­son Snel­l­ma­nin syn­ty­mäs­tä tu­lee vuon­na 2030 ku­lu­neek­si 400 vuot­ta.

– Noi­den vuo­si­sa­to­jen ai­ka­na su­vus­sam­me on mi­nut mu­kaan lu­kien ol­lut 11 su­ku­pol­vea, jois­ta vii­si pap­pis­su­ku­pol­via, hän las­kee.

 

Virk­ku­nen voi­si muut­taa su­ku­ni­men­sä heti Snel­l­ma­nik­si, mut­ta ei ole ha­lun­nut sitä teh­dä.

Snel­l­ma­nit tun­ne­taan Suo­men his­to­ri­as­sa pait­si pap­pis- myös me­ri­mies-, val­ti­o­mies-, kaup­pi­as-, vir­ka­mies- ja tie­de­mies­su­ku­na. Su­vun esi-isil­lä on ol­lut mer­kit­tä­vä roo­li maan si­vis­tyk­sel­li­sen ja val­ti­ol­li­sen elä­män luo­mi­ses­sa.

Tun­ne­tuin su­vun aa­te­li­sen haa­ran edus­ta­ja on luon­nol­li­ses­ti kir­jai­li­ja, val­ti­o­mies J.V.Snel­l­man.

Mo­net, jot­ka tun­te­vat Virk­ku­sen su­ku­his­to­ri­an, ovat ky­sy­neet, mik­si hän ei pa­lau­ta ni­me­ään al­ku­pe­räi­seen, oi­ke­aan muo­toon.

Snel­l­man-nimi ”suo­men­net­tiin” ai­koi­naan Virk­ku­sek­si. Myö­hem­min on osoi­tet­tu, et­tä suo­men­ta­mi­nen pe­rus­tui vir­heel­li­seen kä­si­tyk­seen näi­den ni­mien yh­tei­ses­tä su­ku­juu­res­ta.

– Olen hy­vin tie­toi­nen ereh­dyk­ses­tä, ja ni­men­muu­tos oli­si toki pelk­kä il­moi­tu­sa­sia. Olen kui­ten­kin ol­lut Virk­ku­nen jo yli 60 vuot­ta, jo­ten nimi on eh­ti­nyt su­lau­tua osak­si omaa iden­ti­teet­tiä. Jos vaih­tai­sin nyt ni­me­ni, oli­sin pit­kään ”mis­ter no­bo­dy”, hän pe­rus­te­lee. 

”Ai­to­virk­ku­set” ovat oma eril­li­nen su­kun­sa Suo­mes­sa. 

Tun­net­tu­ja Virk­ku­sia ovat muun mu­as­sa Uu­den Suo­men pää­toi­mit­ta­ja Art­tu­ri H. Virk­ku­nen (1864–1924), kir­jai­li­ja-toi­mit­ta­ja Sa­ka­ri Virk­ku­nen (1925–2000) sekä pää­toi­mit­ta­jat Jan­ne Virk­ku­nen (1948–) ja Jus­si Virk­ku­nen (1979–).

Äi­tin­sä puo­lel­ta su­kuun kuu­lui­vat myös kir­jai­li­ja-toi­mit­ta­ja Ju­ha­ni Aho (1861–1921) sekä kir­jai­li­ja Pent­ti Saa­ri­kos­ki (1937–83).

Vaik­ka his­to­ri­an ker­ros­tu­mat suo­ras­taan huu­ta­vat huo­mi­o­ta, tun­nus­taa Virk­ku­nen, et­tei tut­ki­ja hä­nen si­säl­lään ole he­rän­nyt.

– Eh­kä jon­kun vuo­den pääs­tä, kun saa­vu­tan sää­de­tyn elä­kei­än.

Virk­ku­nen on ke­räil­lyt vuo­sien var­rel­la kun­ni­oi­tet­ta­van mää­rän kau­no­kir­jal­li­suut­ta ja elä­mä­ker­to­ja.

– Yli­voi­mai­ses­ti tuot­te­li­ain oli su­vun pa­peis­ta edel­tä­jä­ni Paa­vo Virk­ku­nen. Olen bon­gan­nut tu­si­nan ver­ran hä­nen te­ok­si­aan kir­ja­hyl­lyyn. Us­kon, et­tä tuo­tan­to on pal­jon tätä laa­jem­pi.

Kir­jo­jen lu­ke­mi­nen tu­lee avaa­maan nä­ky­män muun mu­as­sa sii­hen, mil­lais­ta pa­pin hen­ki­lö­koh­tai­nen elä­mä, hen­gel­li­syy­den har­joi­tus ja yh­teis­kun­nal­li­nen osal­lis­tu­mi­nen oli 1900-lu­vun vaih­tees­sa.

Petri Virkkusen pöydällä on pino hänen edeltäjänsä Paavo Virkkusen teoksia odottamassa eläkepäivien lukuhetkiä. Kuva: Esa Arvekari

Petri Virkkusen pöydällä on pino hänen edeltäjänsä Paavo Virkkusen teoksia odottamassa eläkepäivien lukuhetkiä. Kuva: Esa Arvekari

Esa Arvekari

 

Min­kä Virk­ku­nen it­se ar­vi­oi suu­rim­mak­si muu­tok­sek­si vuo­sien saa­tos­sa?

– Su­kum­me pap­pis­ket­jun esi-isät tun­nus­ti­vat tun­te­mam­me lu­te­ri­lai­suu­den prin­siip­pe­jä. Us­kon pe­rus­to­tuu­det ei­vät ole juu­ri muut­tu­neet, hän sa­noo.

Su­vun al­ku­juu­ril­la, 1700-lu­vun puo­li­vä­lis­sä pa­pit, vaik­ka kuu­lui­vat yh­teis­kun­nan lu­ke­neis­toon, eli­vät kui­ten­kin vie­lä vaa­ti­mat­to­mas­ti, mo­net jopa köy­hyy­des­sä. Muu­toin­kin yh­teis­kun­nan lu­ke­neis­to muo­dos­ti tuo­hon ai­kaan vain kah­den pro­sen­tin osuu­den vä­es­tös­tä.

Mer­kit­tä­vin muu­tos liit­tyy yh­teis­kun­taan ym­pä­ril­lä.

– Var­hai­sim­pien esi-isie­ni ai­ka­na oli val­ti­on­kirk­ko ja yh­te­näis­kult­tuu­ri. Pa­pis­tol­la oli op­pi­neen auk­to­ri­teet­ti, jota ei kiis­tet­ty.

Yh­teis­kun­ta oli tuol­loin staat­ti­nen ja muu­tok­set yh­den ih­mi­sen eli­ni­än ai­ka­na pie­niä. Elä­mä oli pai­kal­lis­ta, seu­ra­kun­ta­lai­sil­la ja pa­pis­tol­la oli sel­vät ra­jat ja roo­lit.

– Sit­ten alet­tiin ko­ros­taa ter­miä kan­san­kirk­ko.

Tämä liit­tyi yh­teis­kun­nan de­mok­ra­ti­a­ke­hi­tyk­seen. Auk­to­ri­teet­ti al­koi liu­kua pa­pis­tol­ta yhä sel­vem­min kir­kon jä­se­nis­töl­le hal­lin­to­de­mok­ra­ti­an myö­tä. 

 

Täl­lä het­kel­lä ele­tään Virk­ku­sen mu­kaan uut­ta kir­kon mur­ros­vai­het­ta, jota voi­si kut­sua mar­gi­na­li­soi­tu­mi­sek­si. 

– Kirk­koon kuu­lu­mi­nen ja us­kon har­joit­ta­mi­nen ha­lu­taan se­ku­la­ris­min hen­ges­sä vain yh­dek­si vaih­to­eh­toi­sek­si tuot­teek­si in­di­vi­du­a­lis­min va­lin­ta­myy­mä­lään.

Virk­kus­ta har­mit­taa, et­tä kir­kon ja us­kon har­joit­ta­mi­sen mo­ni­sa­ta­vuo­ti­nen yh­tei­söl­li­syy­den tra­di­tio näyt­tää mur­tu­van.

– Tuo­rein ja käy­tän­nön­lä­hei­sin esi­merk­ki täs­tä on, et­tei yh­teis­työ kou­lu­jen kans­sa enää suju. Kou­lui­hin ei enää mie­lel­lään ote­ta seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jää pi­tä­mään aa­mu­na­vauk­sia, hän mai­nit­see.

Mil­lai­seen lop­pu­tu­lok­seen kir­kon mar­gi­na­li­soi­tu­mi­nen joh­taa?

– Sitä on lii­an ai­kais­ta sa­noa. Kun ele­tään suu­ren muu­tok­sen kes­kel­lä, on vai­kea näh­dä mit­kä tren­dit ovat py­sy­viä, mit­kä ohi me­ne­viä.

Kirk­ko ja us­kon har­joi­tus tu­lee kui­ten­kin säi­ly­mään.

– Vaik­ka sa­not­tai­siin­kin, et­tei kirk­koon kuu­lu­mi­nen kiin­nos­ta, olen huo­man­nut, et­tä moni poi­mii ar­vo­jen­sa ja us­ko­mus­ten­sa os­tos­ko­riin ai­nek­sia myös lu­te­ri­lai­suu­des­ta.

Voi­daan ot­taa jo­tain kris­ti­nus­kos­ta, jo­tain bud­d­ha­lai­suu­des­ta, jo­tain ateis­mis­ta.

– Mie­tin vain, mi­ten joh­don­mu­kai­nen elä­män­kat­so­mus täs­tä syn­tyy. Ale­taan­ko jos­sain vai­hees­sa et­siä ra­ti­o­naa­li­sem­paa poh­jaa elä­mäl­le?

Virk­ku­sen oman us­kon­kä­si­tyk­sen juu­ret ovat vii­des­läi­syy­des­sä.

– Kir­kon ja­kau­tu­mi­nen, myös si­säl­tä päin, li­be­raa­li­suu­teen ja kon­ser­va­tii­vi­suu­teen on va­li­tet­ta­va asia, var­sin­kin kun Raa­ma­tun tul­kit­se­mi­ses­ta on alet­tu kiis­tel­lä kä­rä­jä­tu­paa myö­ten.

Hän us­koo, et­tä Raa­ma­tun tul­kin­taan liit­ty­vät kiis­tat tu­le­vat yleis­ty­mään, kun saar­nat strii­ma­taan ja ne le­vi­ä­vät kaik­kien nä­ky­vil­le.

Omaa työ­tään Virk­ku­nen ei an­na tä­män häi­ri­tä.

– Pa­pin tu­lee saar­na­ta asi­at seu­ra­kun­nal­leen, niin kuin Ju­ma­la Sa­nas­saan sa­noo. Raa­ma­tun pe­rus­to­tuu­det pi­tää tuo­da esil­le niin kuin ne on kir­joi­tet­tu.

 

Vaik­ka pa­pin vi­ran hoi­to on kut­su­mus­työ­tä, ei Virk­ku­nen pää­ty­nyt sii­hen suo­raan.

Myös­kään am­ma­tin suo­ra pe­riy­ty­mi­nen ei vai­kut­ta­nut, kos­ka Virk­ku­sen isä ja isoi­sä ei­vät ol­leet pap­pe­ja.

– En aja­tel­lut nuo­re­na ryh­ty­vä­ni pa­pik­si. Kiin­nos­tus hen­gel­li­seen työ­hön vi­ri­si vas­ta opis­kel­les­sa, kun pää­dyin Hel­sin­gin yli­o­pis­ton te­o­lo­gi­seen tie­de­kun­taan. Al­ku­pe­räi­nen aja­tuk­se­ni oli opis­kel­la psy­ko­lo­gi­aa, jos­ta olen ai­na ol­lut kiin­nos­tu­nut. Ti­las­to­ma­te­ma­tiik­ka osoit­tau­tui kui­ten­kin kom­pas­tus­ki­vek­si psy­ko­lo­gi­an pää­sy­vaa­ti­muk­sis­sa, hän muis­te­lee.

Oli kui­ten­kin hy­vin lä­hel­lä, et­tei­vät­kö pap­pis­su­vun edel­li­nen edus­ta­ja Paa­vo Virk­ku­nen ja Pet­ri Virk­ku­nen oli­si ol­leet ai­ka­lai­sia.

– Paa­vo Virk­ku­nen kuo­li vuon­na 1959, ja minä syn­nyin vuon­na 1960. Sen si­jaan sis­ko­ni syn­tyi vuon­na 1959. En ol­lut tie­ten­kään heti syn­ty­es­sä pap­pi, mut­ta sil­lä­kin koh­din pap­pis­su­ku­his­to­ria jat­kui var­sin sau­mat­to­mas­ti.

 

Sa­nan ju­lis­ta­mi­nen Sys­mäs­sä on ol­lut Virk­ku­sen en­sim­mäi­nen ja ai­noa työ­paik­ka.

– ­Kuu­lun vie­lä nii­hin, jot­ka ovat saa­neet teh­dä koko uran­sa sa­man työ­nan­ta­jan pal­ve­luk­ses­sa.

Virk­ku­nen jää his­to­ri­aan Sys­män pap­pi­na, mo­ni­sa­ta­vuo­ti­sen pap­pis­pe­ri­neen jat­ka­ja­na, mut­ta jät­tää it­ses­tään myös pai­na­van ajal­li­sen jäl­jen.

Ky­sy­mys on ra­ken­ta­mi­ses­ta, eri­to­ten jä­re­än hir­ren veis­tä­mi­ses­tä.

– Kät­ten työ on ol­lut mi­nul­le ai­na tär­ke­ää. Se ei ole pel­käs­tään vas­ta­pai­no­har­ras­tus.

Kyse on hi­taas­ti ete­ne­vis­tä pro­jek­teis­ta.

– Olen jou­tu­nut luo­pu­maan puu­se­pän mil­lin­tark­kuu­des­ta ja hy­väk­sy­mään hir­si­veis­tä­mi­sen suur­piir­tei­syy­den. Työt val­mis­tu­vat, kun ai­ka on.

Luhtiaitta on Petri Virkkusen ensimmäinen järeä veistoprojekti, joka tuli myös blogin kautta tunnetuksi alan harrastajille. Kuva: Esa Arvekari

Luhtiaitta on Petri Virkkusen ensimmäinen järeä veistoprojekti, joka tuli myös blogin kautta tunnetuksi alan harrastajille. Kuva: Esa Arvekari

Esa Arvekari

Virk­ku­sen tä­hän as­ti tun­ne­tuin ra­ken­nus­han­ke on luh­ti­ait­ta, jon­ka veis­tä­mi­ses­tä hän teki ”blo­gip­ro­jek­tin” net­tiin.

– Ku­va­sin työ­maa­ta vuo­si­kau­det ja kir­joit­te­lin tun­te­muk­sis­ta­ni työn ede­tes­sä. Se ei kui­ten­kaan ol­lut mai­nit­ta­va some-il­miö, hän muis­te­lee.

Seu­raa­va­na veis­tä­jän pöy­däl­lä on sa­vu­sau­nan ra­ken­ta­mi­nen.

– Se­kin edis­tyy hi­taas­ti, mut­ta kui­ten­kin edis­tyy, hän nau­rah­taa.

Var­si­nai­nen jul­ki­suus­pauk­ku tuli ko­ro­na­su­lun ai­ka­na, kun kir­kot tyh­jen­net­tiin ylei­sös­tä ja pa­pit opet­te­li­vat strii­maa­maan ju­ma­lan­pal­ve­luk­sia ne­tis­sä.

– ­Mi­nul­le sat­tui köm­mäh­dys, joka sai so­men rie­mas­tu­maan kaut­ta maan. Myös il­ta­päi­vä­leh­ti veti ta­pauk­sen lööp­piin­sä.

Kävi ni­mit­täin niin, et­tä strii­maus­ta pääl­le lait­ta­es­saan Virk­ku­nen tuli räp­län­neek­si va­hin­gos­sa ”viik­si­suo­dat­ti­men” pääl­le.

– Ih­met­te­lin, kun kir­kos­sa li­säk­se­ni ol­lut sun­tio meni vä­lil­lä nur­kan taak­se nau­ra­maan. Syy sel­vi­si mi­nul­le vas­ta, kun jäl­ki­kä­teen kat­se­lin strii­miä. Oli­han se ol­lut haus­ka saar­na kat­sel­la.

 

Virk­ku­nen sa­noo viih­ty­vän­sä ih­mis­ten jou­kos­sa, mut­tei huo­mi­on kes­ki­pis­tees­sä.

– En ole ih­mis­kam­moi­nen, mut­ta en toi­saal­ta ko­vin so­si­aa­li­nen­kaan luon­ne. En ole mu­ka­vuu­sa­lu­eel­la­ni sie­lun­hoi­ta­ja­na, hän tun­nus­taa.

Pa­pin työs­sä hä­nel­lä on ol­lut har­mia huo­nos­ta kas­vo- ja ni­mi­muis­tis­ta.

– Sen toki seu­ra­kun­ta­lai­sem­me tääl­lä Sys­mäs­sä ovat mo­net ker­rat huo­man­neet. Tu­lee no­lo­ja ti­lan­tei­ta, kun ih­mi­nen on tut­tu ja pi­täi­si muis­taa yh­tä ja tois­ta mitä on ai­em­min pu­hut­tu ja ke­nen kans­sa.

Virk­ku­nen on saa­nut pyyh­kei­tä myös lii­as­ta pu­he­li­ai­suu­des­ta.

– Tämä kos­kee eräi­tä hau­ta­jais­pu­hei­ta­ni.

Su­vuil­la voi ol­la sa­lai­suuk­sia ja ta­bu­ja asi­oi­ta, joi­ta ei pi­täi­si kos­ke­tel­la. Toi­saal­ta pa­pil­ta odo­te­taan re­hel­lis­tä pu­het­ta vai­na­jas­ta.

– Asi­oi­den kau­nis­te­lu voi yh­tä lail­la lou­ka­ta, jos vai­na­ja on elä­es­sään ol­lut kiis­tel­ty, jopa pe­lät­ty hah­mo ja kaik­ki tie­tä­vät asi­an lai­dan. Pu­hees­sa lii­ku­taan täl­löin hy­vin her­käl­lä alu­eel­la.

No­loim­pi­na köm­mäh­dyk­si­nä hän mai­nit­see hau­ta­jai­sis­ta myö­häs­ty­mi­set.

– Nii­tä on sat­tu­nut pari ai­van hil­jat­tain. Kun kes­ki­tyn as­ka­rei­sii­ni, voi tun­tu­ma ajan ku­lus­ta hä­vi­tä. Sil­loin tu­lee kii­re.

Toi­mi­tuk­ses­ta myö­häs­ty­mi­nen on ää­rim­mäi­sen har­mil­lis­ta pai­kal­le ko­koon­tu­nei­den su­re­vien kan­nal­ta.

– Syvä an­teek­si­pyyn­tö sii­nä tar­vi­taan. On­nek­se­ni seu­ra­kun­ta­lai­set ovat ol­leet ereh­ty­väi­sel­le ar­mol­li­sia näis­sä­kin ti­lan­teis­sa.

On­ko mah­dol­lis­ta, et­tä kat­ke­a­ma­ton Snel­l­man-Virk­kus­ten pap­pis­ket­ju vie­lä jat­kui­si jos­sain muo­dos­sa?

– Se jat­kuu mah­dol­li­ses­ti su­kum­me toi­ses­sa haa­ras­sa. Oman per­hee­ni osal­ta ket­ju kyl­lä näyt­tää kat­ke­a­van, sil­lä ku­kaan nel­jäs­tä po­jas­ta­ni – Ant­ti, Ilk­ka, Jaak­ko ja Ee­lis – ei ai­na­kaan täl­lä haa­vaa har­kit­se pa­pik­si ryh­ty­mis­tä.

Virk­ku­sen isoi­sän veli oli pap­pi, sa­moin hä­nen poi­kan­sa.

– Po­jan ty­tär on nyt te­o­lo­gi, jo­ten sii­nä su­ku­haa­ras­sa pap­pis­pe­rin­ne on yhä hen­gis­sä.

Jut­tua kor­jat­tu 25.10.2023: Tie­to-osi­os­sa muu­tet­tu pas­to­rin tut­kin­to pas­to­raa­li­tut­kin­nok­si.

TIE­TO

Snel­l­man-Virk­ku­nen-suku

Olaf Jöns­son Snel­l­man (1630–1700).

Hans Snel­l­man (1657–1689).

Jo­han Snel­l­man (1688–1759).

Pe­ter Snel­l­man, pap­pi (1713–1785).

Jo­han Snel­l­man, kirk­ko­her­ra (1736–1802).

Erik Jo­han Snel­l­man, pap­pi (1780–1852).

Gus­taf Adolf Snel­l­man, pap­pi (1827–1896).

Paa­vo Virk­ku­nen, pap­pi (1874–1959).

Pet­ri Virk­ku­nen, pap­pi (1960–).

Pet­ri Virk­ku­nen

Syn­ty­nyt Hel­sin­gis­sä 18.10.1960.

Val­mis­tui yli­op­pi­laak­si Sys­män lu­ki­os­ta 1980.

Te­o­lo­gi­an mais­te­ri Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­ta 1994.

Vi­hit­ty pa­pik­si vuon­na 1995.

Pas­to­raa­li­tut­kin­to 1997.

Sys­män vs. kap­pa­lai­nen 1995–97.

Sys­män vt. kap­pa­lai­nen 1997–98.

Sys­män kap­pa­lai­nen 1998–2018.

Tai­ni­on­vir­ran seu­ra­kun­nan kap­pa­lai­nen 2019–.

Lue lisää aiheesta