– Me näim­me toi­sem­me jo kau­kaa yli­o­pis­ton käy­tä­vil­lä kau­an sit­ten, ker­to­vat Eli­sa­beth, 63,  ja Ge­rar­do, 68, Hands hy­myil­len vi­de­o­haas­tat­te­lus­sa.

Ta­val­li­seen ve­ne­zu­e­la­lai­seen ta­paan kum­mat­kin pu­hu­vat no­pe­as­ti, tois­ten­sa pääl­le ja tois­ten­sa lau­sei­ta jat­ka­en, koko ajan vit­sail­len. Yli 40 vuot­ta yh­tei­se­loa ja yh­teis­työ­tä nä­kyy – ja kuu­luu – myös vi­de­on vä­li­tyk­sel­lä.

Oli vuo­si 1978, kun nuo­ret ve­ne­zu­e­la­lai­set tu­tus­tui­vat toi­siin­sa in­si­nöö­ri­o­pin­to­jen pa­ris­sa yh­teis­ten ka­ve­rei­den kaut­ta. En­sim­mäi­set mer­kit­tä­vät kat­seet vaih­det­tiin raa­mat­tu­pii­ris­sä. Vuo­si vie­räh­ti en­nen kuin he us­kal­tau­tui­vat tun­nus­ta­maan ihas­tuk­sen­sa. Sii­tä sai al­kun­sa yh­tei­nen mat­ka ja kir­kon pal­ve­le­mi­nen.

Pian seu­rus­te­lun alet­tua pa­ris­kun­ta ryh­tyi käy­mään lu­te­ri­lai­ses­sa kir­kos­sa. Kum­mat­kin tu­li­vat ka­to­li­lai­ses­ta per­hees­tä, mut­ta Ge­rar­do löy­si en­sim­mäi­se­nä tien­sä lu­te­ri­lai­sen kir­kon pa­riin. Pari jat­koi raa­mat­tu­pii­ris­sä käy­mis­tä ja kum­mat­kin osal­lis­tui­vat kir­kon toi­min­taan va­paa­eh­tois­työn mer­keis­sä.

Lu­te­ri­lai­suus veti hei­tä puo­leen­sa avoi­muu­ten­sa ja kaik­kia kos­ke­van rak­kau­den ta­kia.

– Meil­le lu­te­ri­lai­suus tar­koit­taa va­paut­ta. Olem­me kaik­ki Jee­suk­sen lap­sia, em­me omi­nai­suuk­siem­me ta­kia, vaan hä­nen rak­kau­ten­sa ta­kia, ker­too Ge­rar­do.

Vuon­na 1983 pa­ris­kun­ta meni nai­mi­siin ja työ yh­tei­sen in­si­nöö­riy­ri­tyk­sen pa­ris­sa al­koi. Muu­ta­man vuo­den jäl­keen syn­tyi­vät lap­set Jo­sue ja Zu­ri­sa­dai. Sa­moi­hin ai­koi­hin Ge­rar­do aloit­ti työt maal­lik­ko­pap­pi­na Va­len­ci­an kau­pun­gis­sa.

Vuo­det vie­ri­vät, ja kut­su­mus kir­kol­li­sen työn pa­riin kas­voi niin vah­vak­si, et­tä lo­pul­ta Ge­rar­do päät­ti omis­tau­tua te­o­lo­gi­sil­le opin­noil­le täy­sin. Koko per­he muut­ti opin­to­jen mu­ka­na Bra­si­li­aan, jos­ta Ge­rar­do val­mis­tui pa­pik­si vuon­na 1999.

Eli­sa­beth al­koi sa­moi­hin ai­koi­hin opis­kel­la mu­siik­kia, jot­ta hän voi­si työs­ken­nel­lä kirk­ko­mu­sii­kin ja py­hä­kou­lu­jen pa­ris­sa. Pa­ris­kun­nal­le oli tär­ke­ää, et­tä kum­mat­kin löy­si­vät paik­kan­sa ja teh­tä­vän­sä lu­te­ri­lai­ses­sa kir­kos­sa, Eli­sa­beth täh­den­tää.

He us­ko­vat lu­te­ri­lai­suu­den ole­van suu­ri tuki kai­kil­le apua tar­vit­se­vil­le, var­sin­kin per­heil­le. Sii­tä oli tu­kea myös hei­dän oman per­heen­sä muo­dos­tu­mi­ses­sa.

– Lu­te­ri­lai­suu­des­sa on niin pal­jon hy­vää! Kaik­ki ovat kut­sut­tu­ja tä­hän isoon, eku­mee­ni­seen per­hee­seen, kut­su on ai­na avoin­na kai­kil­le.

Elisabethin ja Gerardin hääkuva vuodelta 1983. Kuva: Handsien kotialbumi

Handsien kotialbumi

Tänä vuon­na pa­ril­le tu­lee täy­teen 20 vuot­ta työs­ken­te­lyä Va­len­ci­an kau­pun­gin seu­ra­kun­nas­sa, jos­sa myös Lä­he­tys­seu­ra tu­kee nel­jän eri hank­keen avul­la Ve­ne­zu­e­lan lu­te­ri­lais­ta kirk­koa ja alu­een kaik­kein eni­ten apua tar­vit­se­via.

Kun pa­ris­kun­ta vuon­na 2003 aloit­ti työn­sä Va­len­ci­an seu­ra­kun­nas­sa, he tu­tus­tui­vat myös en­sim­mäis­tä ker­taa suo­ma­lai­siin Lä­he­tys­seu­ran työn kaut­ta. En­sim­mäi­set lu­te­ri­lai­set lä­he­tys­työn­te­ki­jät oli­vat saa­pu­neet maa­han kym­me­nen vuot­ta ai­kai­sem­min.

Kum­mat­kin vai­kut­ta­vat lii­kut­tu­neil­ta pu­hu­es­saan yh­teis­työs­tä suo­ma­lais­ten kans­sa, sil­lä lä­he­tys­työn­te­ki­jöi­den kans­sa to­teu­tet­tu yh­teis­työ oli Hand­sien mu­kaan myös lu­te­ri­lai­sen kir­kon hie­noin­ta ai­kaa.

– Oli niin hie­noa tun­tea, et­tä teem­me tätä Ju­ma­lan työ­tä yh­des­sä, et­tä kä­ve­lem­me yh­des­sä suo­ma­lais­ten kans­sa. Olem­me saa­neet kai­kis­ta kir­kois­ta eni­ten tu­kea juu­ri suo­ma­lai­sil­ta. Läs­nä­o­lon­ne tuki mei­tä pal­jon, ja opim­me teil­tä val­ta­vas­ti, Ge­rar­do muis­te­lee.

– Esi­mer­kik­si Noo­ra Nur­mi -ni­mi­sen lä­he­tys­työn­te­ki­jän kans­sa aloin teh­dä töi­tä kum­mi­las­ten pa­ris­sa. Hän ha­lu­si, et­tä mi­nä­kin pää­sen mu­kaan toi­min­taan. Tä­hän päi­vään as­ti olen teh­nyt työ­tä las­ten pa­ris­sa, li­sää Eli­sa­beth.

Kun vii­mei­set lä­he­tys­työn­te­ki­jät läh­ti­vät Va­len­ci­as­ta vuon­na 2007, oli se Va­len­ci­an kir­kol­le haas­ta­va paik­ka. Moni teh­tä­vä jäi il­man te­ki­jää, ja vei ai­kaa en­nen kuin kirk­ko pys­tyi jär­jes­täy­ty­mään uu­del­leen. Mah­dol­li­suus op­pia toi­sil­ta ja kii­tol­li­suus yh­tei­ses­tä mat­kas­ta on kui­ten­kin kan­ta­nut tä­hän päi­vään as­ti.

Lä­he­tys­työn avul­la Hand­sin per­he ys­tä­vys­tyi Noo­ra ja Ans­si Nur­men kans­sa, ja ys­tä­vyy­den avul­la per­heen ty­tär Zu­ri­sa­dai läh­ti vuon­na 2008 opis­ke­le­maan Suo­meen. Nyt on ku­lu­nut 15 vuot­ta, ja Zuri elää edel­leen Suo­mes­sa. Hän asuu Naan­ta­lis­sa suo­ma­lai­sen avi­o­mie­hen­sä ja 4-vuo­ti­aan Lu­cas-poi­kan­sa kans­sa.

Eli­sa­beth ja Hands ovat vie­rail­leet Suo­mes­sa use­am­man ker­ran, ja Ge­rar­do on pääs­syt myös saar­naa­maan use­am­mas­sa suo­ma­lai­ses­sa kir­kos­sa. Pa­ris­kun­ta pi­tää edel­leen yh­teyt­tä en­ti­siin lä­he­tys­työn­te­ki­jöi­hin ja vie­rai­lee hei­dän luo­naan Suo­mi-vie­rai­luil­laan.

– Ihas­tuim­me Suo­meen heti en­sim­mäi­sel­lä vie­rai­lul­lam­me! Olim­me kuul­leet Suo­mes­ta niin pal­jon suo­ma­lais­ten ys­tä­viem­me kaut­ta, ja kaik­ki oli­vat niin mu­ka­via meil­le, Eli­sa­beth muis­te­lee.

– Suo­mes­sa kaik­ki toi­mii – kou­lut, ter­vey­den­huol­to, tur­val­li­suus. Se on to­del­la saa­nut mei­dät poh­ti­maan, mitä maal­lem­me on ta­pah­tu­nut ja kuin­ka pal­jon olem­me me­net­tä­neet, Eli­sa­beth sa­noo.

– Ti­lan­ne Ve­ne­zu­e­las­sa on ää­rim­mäi­sen han­ka­la niin so­si­aa­li­ses­ti, po­liit­ti­ses­ti kuin ta­lou­del­li­ses­ti­kin. Koko maal­ta on vie­ty va­paus toi­mia nor­maa­lis­ti, jat­kaa Ge­rar­do.

Koh­ta kym­me­nen vuot­ta kes­tä­nyt Ve­ne­zu­e­lan krii­si vai­kut­taa edel­leen val­ta­o­san ve­ne­zu­e­la­lai­sis­ta ar­keen, ja säh­kös­tä, kaa­sus­ta, ben­sas­ta ja ve­des­tä on edel­leen pu­laa joka puo­lel­la maa­ta.

Val­tio on ra­joit­ta­nut myös ran­kal­la kä­del­lä esi­mer­kik­si me­di­an ja kan­sain­vä­li­sen tuen toi­min­taa Ve­ne­zu­e­las­sa. Pa­ris­kun­ta päi­vit­te­lee­kin vi­de­o­haas­tat­te­lum­me ai­ka­na, kuin­ka ih­meel­lis­tä yli­pää­tään on, et­tä heil­lä on käy­tös­sään säh­köä ja he pys­ty­vät kom­mu­ni­koi­maan ul­ko­maa­il­man kans­sa näin su­ju­vas­ti mo­nen vuo­den tau­on jäl­keen.

Vaik­ka pal­jon on me­ne­tet­ty, ei toi­vos­ta luo­vu­ta iki­nä, muis­tut­taa Ge­rar­do.

– Vaik­ka vä­lil­lä tun­tuu, et­tä Ve­ne­zu­e­la on jää­nyt täy­sin yk­sin on­gel­mien­sa kans­sa, Jee­sus kä­ve­lee rin­nal­lam­me jo­kai­se­na vuo­den päi­vä­nä. Olem­me Hä­nen inst­ru­ment­te­jaan, ja luo­tam­me Hä­nen suun­ni­tel­maan­sa.