Han­hi­ne­van po­jil­la oli pu­nai­set su­kat.

Nuo­ri Mau­no Ni­va­la kat­se­li suk­kia aja­tel­len: ”Kyl­lä mi­nä­kin vie­lä jos­kus!”

Ikä­vä kyl­lä pu­nai­nen oli syn­tiä.

Mau­non koti Poh­jois-Poh­jan­maan Sie­vis­sä oli kört­ti­ko­ti eli he­rän­nyt koti, ja 1950- ja 60-lu­vuil­la tä­män he­rä­tys­liik­keen aja­tus­maa­il­ma oli an­ka­ra.

– Pu­keu­dut­tiin kört­ti­pu­kuun. Ja­kaus oli kes­kel­lä pää­tä. Mei­ka­ta ei saa­nut, sek­su­aa­li­suu­teen liit­ty­vät ju­tut oli­vat tiu­kas­ti vai­et­tu­ja. Kaik­ki oli vä­hän niin­kö syn­tiä, muis­te­lee Mau­no Ni­va­la nyt.

Lah­den seu­ra­kun­ta­yh­ty­män kas­va­tus­työn sih­tee­rin työ­huo­ne on kol­man­nes­sa ker­rok­ses­sa. Ik­ku­noi­den ta­ka­na Kirk­ko­ka­dun vaah­te­roi­den lat­vat loi­mot­ta­vat pu­nais­ta ja kel­tais­ta. On vil­kais­ta­va, mikä on Mau­no Ni­va­lan suk­kien väri tätä ny­kyä. Hy­vin neut­raa­li.

Pu­nai­nen pu­sak­ka hä­nel­lä oli kui­ten­kin yl­lään jo vuo­sia sit­ten kört­tien He­rät­tä­jä­juh­lil­la, jol­loin hän yl­pe­ä­nä kan­nis­ke­li sy­lis­sään en­sim­mäis­tä lap­sen­las­taan.

Pu­nai­sis­ta su­kis­ta haa­veil­lut poi­ka oli vart­tu­nut paa­pak­si, he­rä­tys­lii­ke kat­san­nol­taan lem­pe­äk­si.

– Tämä mi­nun elä­mä­ni on ol­lut mie­len­kiin­toi­nen vai­he elää maa­pal­lol­la, täs­sä kult­tuu­ris­sa. Vii­te­ke­hys, jos­sa olen elä­nyt, on muut­tu­nut muu­ta­mas­sa vuo­si­kym­me­nes­sä täy­sin eri­lai­sek­si, Ni­va­la häm­mäs­te­lee.

Ih­me­tys ei lii­ty tek­no­lo­gi­an ke­hi­tyk­seen, vaan hen­gel­li­seen vink­ke­liin.

– Ny­kyi­sin he­rän­näi­syys näyt­täy­tyy ava­ra­mie­li­se­nä kan­san­liik­kee­nä, jon­ka pyr­ki­mys on ol­la kär­si­vän, syr­ji­tyn ih­mi­sen rin­nal­la. Esi­mer­kik­si sek­su­aa­li­suu­teen liit­ty­vis­sä asi­ois­sa liik­keen ih­mi­set ot­ta­vat usein kan­taa sa­teen­kaa­ri­vä­en puo­les­ta.

Se, et­tä he­rän­näi­syys ke­hit­tyi juu­ri tä­hän suun­taan, on Ni­va­lan mie­les­tä seu­raus­ta sii­tä, et­tä lii­ke on hy­vin Kris­tus-pai­not­tei­nen. Se on si­ten väis­tä­mät­tä tul­lut lä­hel­le kris­ti­nus­kon pe­rus­ta­jan ra­di­kaa­lia ar­moa, jos­sa hy­väk­sy­tään, et­tä ih­mi­nen on yh­tä ai­kaa pyhä ja epä­täy­del­li­nen.

– Jee­sus Kris­tus on avain tai­vaa­seen. Sii­nä ei vai­ku­ta, jos on pu­nai­set su­kat ja­las­sa tai et­tä kak­si mies­tä kul­kee käsi kä­des­sä, Ni­va­la sa­noo.

– Tä­mä­hän on it­se asi­as­sa myös koko kir­kon op­pi.

Kir­kon si­säl­lä on mo­nen­lai­sia mie­li­pi­tei­tä ja ää­nen­pai­no­ja. Ne tu­le­vat il­mi työn tuok­si­nas­sa, ja Ni­va­la sa­noo suo­raan, et­tei kirk­ko työ­yh­tei­sö­nä suin­kaan ole ai­na yh­tä gloo­ri­aa. Eri pai­no­tus­ten­kin on tul­ta­va toi­meen kes­ke­nään.

Hen­gel­li­set vink­ke­lit ovat Ni­va­lan mu­kaan vä­hän kuin lat­ti­aan piir­ret­ty nu­me­ro kuu­si.

– Kun sinä kat­sot sitä omas­ta suun­nas­ta­si, se on­kin yh­dek­sik­kö, hän sa­noo.

– Kun joku jos­sain pa­la­ve­ris­sa pai­not­taa ereh­ty­mä­tön­tä Ju­ma­lan sa­naa, minä olen jos­kus kört­ti­kan­san puo­les­ta pyy­tä­nyt lu­paa saa­da epäil­lä joi­ta­kin koh­tia. Ei­vät he­rän­näi­set Raa­mat­tua ali­ar­vi­oi, mut­ta Kris­tus me­nee yli Raa­ma­tun­kin. Sen ker­to­muk­set ovat kai­kes­ta huo­li­mat­ta omaan ai­kaan­sa si­dot­tu­ja.

Ni­va­la muis­te­lee tut­ta­van saar­naa, jon­ka ai­hee­na oli Raa­ma­tus­sa ku­vail­tu ah­das port­ti. Sen kaut­ta käy­dään tai­vas­ten val­ta­kun­taan.

– Olen­nais­ta on, kuka sen por­tin on ra­ken­ta­nut, hän huo­maut­taa.

– Jos yrit­tää men­nä por­tis­ta, jon­ka toi­set ih­mi­set ovat teh­neet, sii­tä voi ol­la vai­kea men­nä. Jos taas it­se Kris­tus on sen teh­nyt, se on teh­ty sel­lai­sek­si, et­tä minä so­vin sii­tä.

Kir­kon nuo­ri­so­työn­te­ki­jä­nä Ni­va­la on näh­nyt ih­mis­koh­ta­loi­ta pe­rä­ti kuu­del­la vuo­si­kym­me­nel­lä: en­sin poh­joi­sis­sa seu­ra­kun­nis­sa Haa­pa­jär­vel­lä, Ke­min­maal­la ja Hau­ki­pu­taal­la, sit­ten He­rät­tä­jä-Yh­dis­tyk­sen nuo­ri­so­työn­te­ki­jä­nä ja 1990-lu­vul­ta läh­tien Lah­des­sa. En­nen kuin täl­le tiel­le pääs­tiin, sie­vi­läis­po­jan piti sel­vit­tää it­sel­leen, mikä hä­nes­tä iso­na tu­li­si.

Hie­man ha­pa­roi­vaa se aluk­si oli.

– Olin kou­lus­sa lais­ka ja han­ka­la. Kiu­sa­sin opet­ta­jia. Eh­to­ja suo­rit­te­lin ja jäin luo­kal­le, Ni­va­la tun­nus­taa.

Vaik­ka ai­ne­kir­joi­tus su­jui ai­na mal­lik­kaas­ti, kou­lun­käyn­tiin liit­tyi myös op­pi­mis­vai­keuk­sia ja hä­pe­ää.

– Kie­lis­tä en ta­jun­nut mi­tään. Opet­ta­ja yrit­ti mi­nul­le nii­tä tol­kut­taa, jät­kät nau­roi­vat ja jot­kut kat­soi­vat sää­li­väs­ti, hän muis­te­lee.

Ra­jo­ja piti ko­keil­la, vaik­ka ko­to­na pel­käs­tä äi­din kat­sees­ta saat­toi pää­tel­lä, mikä oli hy­väk­syt­tä­vää ja mikä ei. Ni­va­la tie­tää mo­nen sa­mas­sa vii­te­ke­hyk­ses­sä vart­tu­neen jou­tu­neen et­si­mään ta­sa­pai­noa te­ra­pi­as­ta­kin, mut­ta hä­nen ko­ke­muk­sen­sa ko­din il­ma­pii­ris­tä oli kai­kes­ta huo­li­mat­ta tur­val­li­nen.

– Luu­lin tuol­loin on­nis­tu­nee­ni sa­laa­maan eri­lai­set ko­kei­lu­ni van­hem­mil­ta­ni, mut­ta kyl­lä he var­maan­kin ovat niis­tä tien­neet. Van­hem­pa­ni nou­dat­ti­vat van­haa hy­vää he­rän­näis­ten ta­paa, jos­sa pu­hu­taan lap­sis­ta Ju­ma­lal­le enem­män kuin Ju­ma­las­ta lap­sil­le.

Nuo­ri Mau­no tes­tai­li eri­lai­sia elä­män mal­le­ja ”mo­pon se­läs­sä, kör­teis­sä, kal­jaa kit­taa­mas­sa, par­ti­os­sa, tyt­tö­jen pe­räs­sä ja TB:n baa­ris­sa”.

Kes­key­ty­neen kes­ki­kou­lun jäl­keen hän kah­la­si yh­den tal­ven lu­mi­sis­sa met­sä­töis­sä ja miet­ti, voi­si­ko elä­mäs­sä pääs­tä hel­pom­mal­la­kin. Huo­no kou­lu­me­nes­tys oli sul­ke­nut ovet useim­mil­ta vaih­to­eh­doil­ta.

Rat­kai­su saa­pui He­rät­tä­jä­juh­lien muo­dos­sa Sie­viin vuon­na 1973. Kört­tien vuo­tui­nen mas­sa­ta­pah­tu­ma vaa­ti pit­kät val­mis­te­lut, joi­hin osal­lis­tui­vat pie­nen paik­ka­kun­nan kaik­ki vii­te­ryh­mät les­ta­di­o­lai­sia ja kom­mu­nis­te­ja myö­ten. Ni­va­la oli pes­tau­tu­nut sä­hä­kän juh­la­vii­kon­lo­pun en­si­a­pu­mie­hek­si ja kan­toi pyör­ty­nei­tä mum­mo­ja vir­ko­a­maan.

Lop­pu­vei­sun jäl­keen hän sei­soi ruu­mis­huo­neen nur­kal­la kat­se­le­mas­sa, mi­ten au­to­jo­not ajoi­vat län­teen ja itään ja ajat­te­li: ”Ha­lu­ai­sin jat­kaa!”

Yh­tei­söl­li­ses­sä kir­kol­li­ses­sa ta­pah­tu­mas­sa oli ol­lut hyvä ol­la, ja nuo­ren mie­hen mie­leen put­kah­ti aja­tus, et­tä hän voi­si ru­ve­ta kir­kon nuo­ri­so­työn­te­ki­jäk­si. Se voi­si ol­la suo­ras­taan eli­ni­käi­nen kut­su­mus, hän aa­vis­te­li.

Ni­va­la puur­si kaik­ki­aan vii­si vuot­ta Rau­das­ky­län kris­til­li­ses­sä opis­tos­sa, sil­lä en­sin piti täy­den­tää puut­teel­li­sik­si jää­neet poh­ja­o­pin­not.

Jo ke­säl­lä 1974 hän oli Sie­vin seu­ra­kun­nas­sa en­sim­mäi­ses­sä ke­sä­työs­sään. Aloit­te­le­va nuo­ri­so­työn­te­ki­jä su­ha­si pol­ku­pyö­räl­lä ky­lä­kou­lul­ta toi­sel­le ker­ho­ja pi­tä­mäs­sä. Ta­ka­tuup­pa­ril­la oli työ­vä­li­ne eli jal­ka­pal­lo.

– Seu­raa­va­na ke­sä­nä mi­nul­la oli mu­ka­na myös au­di­o­vi­su­aa­li­nen lai­te, Dux-merk­ki­nen ka­set­ti­soi­tin. Sil­lä soi­tin har­tauk­sis­sa Jaak­ko Löy­tyn tuo­ret­ta en­si­jul­kai­sua, Asi­oi­ta jois­ta vai­e­taan”, hän muis­te­lee.

– Hä­nen lau­lun­sa ovat seu­ran­neet mi­nua läpi elä­män.

Kört­ti­o­pis­ton te­o­lo­gi­se­na vi­si­o­na jo 1970-lu­vul­la oli aja­tus sii­tä, kuka kir­kon var­si­nai­nen toi­mi­ja on.

– Me ih­mi­set voim­me teh­dä stra­te­gi­oi­ta, mut­ta toi­mi­ja­na on ai­na Ju­ma­la. Ih­mi­nen ei voi päät­tää et­tä al­kaa us­koa, vaan Ju­ma­la on se joka an­taa us­kon, Ni­va­la sel­vit­tää.

Opis­to myös pai­not­ti kirk­koa ”py­hien ja ereh­ty­väis­ten” yh­tei­sö­nä, jos­sa ei ky­sel­lä an­si­o­lu­et­te­loa.

Täs­tä ajat­te­lu­mal­lis­ta Ni­va­la ei ole mis­sään vai­hees­sa luo­pu­nut, ja elä­män epä­täy­del­li­syy­des­tä hän it­se­kin on saa­nut osan­sa. Hän löy­si jo opis­ke­lu­ai­ka­na emän­nän it­sel­leen ja ra­ken­si ta­lon Sie­viin, mut­ta sit­ten tuli mut­kia mat­kaan.

– En ol­lut tai­ta­va avi­o­mie­hen roo­lis­sa. Kak­si mu­ka­vaa poi­kaa meil­le syn­tyi, mut­ta ero sii­tä kui­ten­kin tuli. Et­tä vi­tu­ral­leen meni.

Se, et­tä Ni­va­la pää­tyi Poh­jois-Poh­jan­maal­ta Päi­jät-Hä­mee­seen, joh­tui sii­tä, et­tä hän al­koi käy­dä rii­uu­reis­suil­la Lah­des­sa erään Kat­rin luo­na. Lap­si­a­kin siu­naan­tui lo­pul­ta yh­teen­sä kuu­si. Työ­tä löy­tyi en­sin Sal­paus­se­län seu­ra­kun­nas­ta, sit­ten seu­ra­kun­ta­yh­ty­mäs­tä. Ny­kyi­sin Ni­va­la vas­taa kas­va­tus­työn hal­lin­nol­li­ses­ta puo­les­ta ja si­säl­lön suun­nit­te­lus­ta. Par­hail­laan puu­ha­taan jo en­si ke­vään ja ke­sän lei­re­jä Upi­lan lei­ri­kes­kuk­seen sekä ret­kiä kou­lui­käi­sil­le.

Ko­ro­nan vuok­si kaik­keen suun­nit­te­luun on pa­kos­ta­kin lii­tet­tä­vä hurs­kaal­ta kuu­los­ta­va li­sä­ke:

”Jos Ju­ma­la suo.”

Nuo­ruu­des­sa saa­tu aa­vis­tus eli­ni­käi­ses­tä kut­su­muk­ses­ta on to­teu­tu­nut, jos­kin Ni­va­la on tun­te­nut na­hois­saan sen, et­tä työ on ku­lut­ta­vaa.

Epä­sään­nöl­li­set työ­a­jat ja kut­su­mus­luon­tei­nen ajat­te­lu voi­vat kos­tau­tua, jos työn ja va­paa-ajan raja su­me­nee lii­kaa. Ni­va­lal­la se il­me­ni vai­ke­a­na suo­lis­to­sai­rau­te­na.

– Moni vä­syt­tää it­sen­sä lop­puun. It­sel­le­ni­kin tämä työ on ol­lut ko­ko­nais­val­tais­ta, hän sa­noo.

Ni­va­lan pit­kän ai­ka­vä­lin ta­voi­te ”jää­dä ter­vee­nä eläk­keel­le” on kui­ten­kin hy­väs­sä myö­tä­tuu­les­sa. Pää­mää­rä siin­tää en­si vuo­den syk­syl­lä.

Kuu­del­la vuo­si­kym­me­nel­lä Ni­va­lal­le on hi­ou­tu­nut ja kir­kas­tu­nut: yh­tey­den luo­mi­sek­si lap­siin ja nuo­riin ei vält­tä­mät­tä tar­vi­ta jal­ka­pal­loa mo­ni­mut­kai­sem­paa käyt­tö­liit­ty­mää.

– Ih­mi­sen pe­rus­ky­sy­mys on: ”Minä olen täs­sä. Huo­ma­taan­ko mi­nut”, hän sa­noo.

– Kir­kon tu­li­si ol­la se, joka huo­maa, ky­syy ja kuun­te­lee. Ei­vät ih­mi­set en­si­si­jai­ses­ti saar­no­ja kai­paa, vaan sitä, et­tä joku koh­taa­mi­ses­sa tu­lee lä­hel­le. Et­tä ih­mi­nen tun­ne­ta­sol­la ko­kee, et­tä saan ol­la täs­sä.

Seu­ra­kun­tien kas­va­tus­työ si­säl­tää pal­jon yh­teyk­siä kou­lui­hin.

– Lah­den kaik­kien kou­lu­jen ovet ovat se­läl­lään avoin­na seu­ra­kun­nal­le, Ni­va­la on huo­man­nut.

Mo­ni­ar­voi­ses­sa yh­teis­kun­nas­sa yh­teis­työ on muun­tu­nut. Pe­rin­tei­siä har­tauk­sia on vä­hem­män.

– Nyt sat­sa­taan di­a­ko­ni­seen, op­pi­las­huol­lol­li­seen työ­hön. Mo­net lap­sis­ta ovat hei­koil­la, ei ole eväs­tä kou­lun­käyn­tiin. Kou­lui­hin tar­vi­taan ai­kui­sia ar­kie­lä­mää tu­ke­maan ja it­se­tun­toa tsemp­paa­maan, Ni­va­la ku­vai­lee.

– Ju­ma­lan rak­kaus tu­lee konk­reet­ti­sek­si sii­nä, et­tä jol­la­kin on ai­kaa poh­dis­kel­la lap­sen asi­oi­ta, ju­tel­la tai vaik­ka sit­ten pe­la­ta jal­ka­pal­loa. Olen näh­nyt nuo­ren saa­pu­van ta­paa­mi­seen lyy­his­ty­nee­nä ja läh­te­vän ryh­ti suo­ris­tu­nee­na, kun joku kuun­te­li ja ha­lu­si sel­vi­tel­lä hä­nen asi­oi­taan.

Ni­va­la sa­noo, et­tä jos­kus seu­ra­kun­nan luot­ta­mus­hen­ki­löt ovat huo­lis­saan sii­tä, tu­lee­ko nuo­ri­so­työs­sä ”tämä seu­ra­kun­nan asia esil­le”.

– Mie­les­tä­ni ei pidä ol­la ai­nut ta­voi­te, et­tä pää­see sa­no­maan sen oi­ke­an opin, hän huo­maut­taa.

– Ko­ke­muk­sen yh­tei­sön lä­hei­syy­des­tä ja rak­kau­des­ta voi an­taa usein pu­hu­mat­ta­kin. Ei­kä pyhä het­ki tai py­hyy­den ko­ke­mus ole ra­jat­tu vain pap­pien tai hurs­kai­den ih­mis­ten etuo­i­keu­dek­si. Epäi­li­jä­kin voi sen ko­kea.

Py­hyys on Ni­va­lan mie­les­tä jo­ta­kin, mitä sa­nat ei­vät oi­kein pys­ty ta­voit­ta­maan. Sen voi ais­tia vaik­ka nois­sa vä­riä heh­ku­vis­sa vaah­te­ran­leh­dis­sä.

– Jo­ta­kin ih­mi­se­lä­mää tai te­ras­sie­lä­mää suu­rem­paa se on. My­kis­tä­vän hil­jais­ta, mys­tis­tä.

Ni­va­la to­te­aa, et­tä Kris­tuk­sen an­ta­ma mal­li vel­jey­des­tä on ny­ky­a­jan­kin nä­kö­kul­mas­ta ra­di­kaa­li.

– Olem­me 2 000 vuot­ta jäl­jes­sä, hän sa­noo.

Ker­ran hän jut­te­li sau­nas­sa les­ta­di­o­lais­taus­tai­sen lap­suu­de­nys­tä­vän­sä kans­sa ja sa­noi täl­le:

– Mei­dän isä ei kos­kaan pu­hu­nut tei­dän isäs­tä pa­haa, vaik­ka he kuu­lui­vat eri he­rä­tys­liik­kei­siin.

– Ei mei­dän­kään isä, ys­tä­vä vas­ta­si.

– Sil­loin­kin oli eri lail­la us­koa tul­kit­se­via, mut­tei hei­dän tar­vin­nut pu­hua toi­sis­taan pa­haa. Ny­kyi­sin yh­teis­kun­ta on muut­tu­nut. Sa­no­taan pa­has­ti, lyö­dään ka­pu­loi­ta rat­tai­siin, Ni­va­la su­ree.

Hän muis­te­lee lem­pi­lau­lu­aan Jaak­ko Löy­tyn tuo­tan­nos­ta. Sii­nä lau­le­taan, mi­ten vel­jet mur­ta­vat yh­des­sä lei­pää, puu ver­soo ja las­keu­tuu rau­ha.

– Val­lit­see vel­jeys ja tasa-ar­voi­suus.