Pa­das­jo­en pap­pi­lan lie­peil­lä on puu­ta­lo, ta­los­sa huo­ne, huo­nees­sa sän­gyn vie­res­sä mus­ta laa­tik­ko.

Puu­ta­lon lu­mi­sia por­tai­ta la­kai­see mies, jol­la on par­ta kuin pat­ri­ar­kal­la ja hymy iloi­nen. Pui­den ta­kaa pil­kot­taa sun­ti­on työ­paik­ka, Pa­das­jo­en kirk­ko hau­taus­mai­neen, mut­ta tä­nään on va­paa­päi­vä. Sa­mu­li Lam­pi­nen viit­too si­sään tu­paan. Kah­vi­ku­pit on ka­tet­tu. Pik­ku­rui­ses­sa pe­rä­huo­nees­sa Mar­lee­na-puo­li­so, Mauk­ka, te­kee hil­jai­ses­ti graa­fi­kon hom­mi­aan.

Mel­kein heti Lam­pi­nen näyt­tää sän­gyn vie­res­tä mus­tan laa­ti­kon, jos­sa kai al­ku­jaan on säi­ly­tet­ty Yleis­ra­di­on mo­ni­to­ria. Ku­ten len­to­ko­neil­la on mus­tat laa­tik­kon­sa, joi­hin tal­len­tuu tie­toa len­non vai­heis­ta, niin kan­taa tä­mä­kin laa­tik­ko ai­nek­sia ru­noi­li­ja-sun­tio Lam­pi­sen elä­män var­rel­ta. Oli eräs ra­ja­koh­ta, jol­loin laa­tik­koon mah­tui Lam­pi­sen koko omai­suus. Sii­hen pa­laam­me tuon­nem­pa­na. Nyt me avaam­me laa­ti­kon.

 Lam­pi­nen on ra­ja­ta­paus, il­me­nee pian.

Pa­pit ei­vät tätä eh­kä tie­dä, mut­ta py­hän ja ar­ki­sen raja kul­kee jo­ta­kuin­kin sun­ti­on kes­kel­tä. Hän on vä­lit­tä­jä­hah­mo, joka kul­kee ta­kin­lie­peet py­hää hi­po­en mut­ta kou­rat tiu­kas­ti maal­li­sis­sa. Lam­pi­ses­sa ris­tei­lee mo­nia mui­ta­kin ra­jo­ja: ru­noi­li­jan ja duu­na­rin, elä­män ja kuo­le­man, ateis­tin ja teis­tin. Muun mu­as­sa. Mut­ta ne ra­jat ei­vät ole jyrk­kiä, vaan li­mit­täi­siä ja liu­ku­via. Toi­ses­ta ver­soo tois­ta. Toi­nen ruok­kii tois­ta. Lam­pi­sel­la tun­tuu ole­van ru­noi­li­jal­le omi­nai­nen kyky näh­dä yh­tä­läi­syyk­siä ja vas­taa­vuuk­sia siel­lä, mis­sä ei-ru­noi­li­ja ei nii­tä eh­kä nä­ki­si. Ku­ten nyt esi­mer­kik­si golf­ken­täl­lä ja hau­taus­maal­la.

”Vai­mo sa­noo, et­tei­vät ih­mi­set ym­mär­rä/ kun ver­taan hau­taus­maan kuop­pia golf­ken­tän rei­kiin”, Lam­pi­nen kir­joit­taa tuo­reim­mas­sa ru­no­te­ok­ses­saan Luu­tar­hu­ri.

– Rei­ät ovat eh­kä eri muo­toi­sia, mut­ta rei­kää koh­ti kum­mas­sa­kin täh­dä­tään, hän sa­noo il­ki­ku­ri­ses­ti.

Työs­ken­nel­les­sään isän­sä pe­rus­ta­mal­la Kuor­ta­neen golf­ken­täl­lä Lam­pi­nen miel­si sen kuin luos­ta­rin puu­tar­hak­si ja ajat­te­li, et­tä pa­ras­ta mitä voi ol­la on ol­la puu­tar­hu­ri. Ei­kä se tun­ne ka­don­nut, kun hän vuo­sia myö­hem­min ah­ke­roi Hol­lo­lan kes­ki­ai­kai­sen ki­vi­kir­kon hau­taus­maa­työn­te­ki­jä­nä ja tal­ti­oi ru­noon­sa:

”En te­ki­si mi­tään muu­ta työ­tä mie­lum­min./ Hiek­ka on läm­min­tä. Puun ai­vot kaik­ki­al­la.”

Lam­pi­nen, 48, on ol­lut am­ma­til­taan sun­tio vas­ta tois­ta vuot­ta, mut­ta ru­noi­li­ja mel­kein koko ikän­sä. Tai sa­no­taan nyt tei­ni-iäs­tä saak­ka, jol­loin kou­lu­ka­ve­ri Sei­nä­jo­el­la näyt­ti hä­nel­le ker­ran kau­pas­sa ru­no­kir­jo­ja. Et­tä tuom­moi­si­a­kin on.

Nuo­ru­kai­nen äl­lis­tyi: hei, täs­sä yri­te­tään ku­va­ta sel­lais­ta, mitä ei voi ku­va­ta! Kau­pan laa­ris­ta läh­ti heti mu­kaan Tom­my Ta­ber­man­nin ja Ris­to Ah­din ru­no­ja. Saa­ri­kos­ken ru­not is­ki­vät kuin sa­la­ma. Pian nuo­ri mies ko­kei­li kir­joit­ta­mis­ta it­se­kin.

 – Vaik­ka en tien­nyt, kuin­ka kir­joi­te­taan runo, Lam­pi­nen muis­te­lee.

Se oli uu­des­ti­syn­ty­mi­nen. Lat­ti­al­la kon­tal­laan hän opet­te­li ru­nou­den la­jia ja huo­ma­si, et­tä kir­joit­ta­mi­nen hel­pot­ti vai­ke­aa ole­mis­ta.

Ja mitä oli ol­lut se vai­kea ole­mi­nen?

– Ope­tel­la lu­ki­os­sa asi­oi­ta, joil­la ei ol­lut mi­tään mer­ki­tys­tä. Ju­ma­la oli mie­le­tön ja ka­ve­rit tyh­miä.

”Äi­ti piti sak­sa­lai­sis­ta kir­jai­mis­ta/ ja pa­rit­to­mis­ta nu­me­rois­ta./ En syy­tä ke­tään./ Kir­joit­ta­mi­nen/ ei kos­kaan ole vain kir­joit­ta­mis­ta.”

Ru­nous on Lam­pi­sel­le kuin ka­lal­le ui­ma­rak­ko, elä­mää ta­sa­pai­not­ta­va elin. Pit­kän ai­kaa se kui­ten­kin oli vain hä­nen oma sa­lai­suu­ten­sa. Syn­ty­mi­nen ru­noi­li­ja­sie­luk­si bis­nes-ur­hei­lu-orien­toi­tu­nee­seen per­hee­seen ei ol­lut ai­na ihan help­po osa.

– Älä ajat­te­le lii­an va­ka­vas­ti, sa­noi isä, joka ih­met­te­li, mik­si esi­koi­sel­le ei riit­tä­nyt elä­män si­säl­lök­si jal­ka­pal­lo ei­kä jää­kiek­ko. Mik­si piti miet­tiä us­kon­toa ja kuo­le­maa?

Lam­pi­nen epäi­lee, et­tä äi­dis­sä oli si­säis­tä ru­nout­ta ja es­te­tii­kan ja­noa. Se il­me­ni has­sui­na asi­oi­na: äi­ti ra­kas­ti van­ho­ja sak­sa­lai­sia frak­tuu­ra­kir­jai­mia, eten­kin G-kir­jain­ta. Per­heen pu­he­lin­nu­me­ron tai au­ton re­kis­te­ri­nu­me­ron piti muo­dos­tua kau­niis­ta kir­jai­mis­ta ja pa­rit­to­mis­ta nu­me­rois­ta. Isä jou­tui nii­tä sit­ten et­si­mään.

Lam­pi­nen ha­es­ke­li Ju­ma­la-ky­sy­myk­siin vas­tauk­sia Kan­san­lä­he­tyk­sen nuo­ri­so­toi­min­nas­ta ja it­se ke­hi­tel­lyis­tä as­kee­si­har­joi­tuk­sis­ta. Piti lu­kea 40 lu­kua Raa­mat­tua päi­väs­sä, mie­lui­ten vai­ke­as­sa asen­nos­sa. Tämä ei tuot­ta­nut hä­nel­le va­lais­tus­ta, ku­ten ei Kan­san­lä­he­tys­kään.

– Mi­nus­ta tuli heil­le han­ka­la tyyp­pi. Ky­sy­myk­se­ni oli­vat lii­an vai­kei­ta, Lam­pi­nen sa­noo.

Hän er­kaan­tui liik­kees­tä ja päät­ti, et­tei enää liit­tyi­si mi­hin­kään po­ruk­kaan, jos­sa ”hy­mis­tään kes­ke­nään”. Tämä päti niin hen­gel­li­siin kuin kir­joit­ta­ja­yh­tei­söi­hin­kin. Täs­tä tiu­kas­ta pää­tök­ses­tä Lam­pi­nen on sit­tem­min lip­su­nut.

– Tar­vit­sen sys­tee­miä kri­ti­soi­dak­se­ni sitä, ai­van ku­ten ajat­te­lun va­pau­teen kuu­luu hy­väk­syä se, et­tei­vät aja­tuk­set kos­kaan ole täy­sin va­pai­ta. Se on sa­man­lais­ta lii­ket­tä kuin pai­ni Ju­ma­lan kans­sa. Men­nä koh­ti ja etään­tyä, ki­ro­ta ja siu­na­ta. Kai­kel­la on ai­kan­sa, hän sa­noo.

Ai­kui­suu­den kyn­nyk­sel­lä Lam­pi­nen jät­ti jää­hy­väi­set ai­em­min vaa­li­mal­leen Ju­ma­lan ide­al­le, joka oli hä­nen mu­kaan­sa ol­lut ai­ka pik­ku­sie­lui­nen.

– Tie­teel­li­sel­tä kan­nal­ta olen ateis­ti, fi­lo­so­fi­sel­ta kan­nal­ta teis­ti. Eh­kä. Ne ovat asi­oi­ta, joi­ta pyö­ri­tän edel­leen. Joko Ju­ma­laa ei ole, tai sit­ten hän on kaik­ki. Ai­na­kaan mi­nun Ju­ma­la­ni ei ole hei­mo­ju­ma­la, joka kyt­tää ih­mis­ten aja­tuk­sia, vaan jo­ta­kin ko­ko­nais­val­tai­sem­paa, Lam­pi­nen miet­tii.

Ko­ko­nais­val­tai­seen ajat­te­lu­ta­paan so­pii se­kin, et­tä Lam­pi­sel­le rak­kai­ta Raa­ma­tun hah­mo­ja ovat eten­kin ne hie­man ylen­kat­so­tut ja komp­lek­si­set tyy­pit, ku­ten Kain, Juu­das ja se ek­sy­nyt lam­mas, jota hyvä pai­men läh­ti et­si­mään.

– Myös he ovat tär­keä osa ker­to­mus­ta! Lam­mas, joka pää­si lau­mal­ta pa­koon on se, joka läh­ti rep­pu­reis­sul­le, Lam­pi­nen veis­te­lee.

Rep­pu­reis­saa­ja-lam­paan mat­ka al­koi jo­ka­pai­kan­höy­lä­nä per­heen ho­tel­li-ra­vin­to­las­sa. Sit­ten muut­to Hel­sin­kiin, nai­mi­siin, ero. Muut­to­mie­hen töi­tä, ru­no­jen kir­joi­tus­ta, ison kir­ja­ko­ko­el­man kar­tut­ta­mis­ta. Hel­sin­gin-vuo­sien jäl­keen Lam­pi­nen muut­ti yh­dek­säk­si vuo­dek­si Kuor­ta­neel­le ja työs­ken­te­li isän golf­ken­täl­lä ja ho­tel­lis­sa. Hän oli vuon­na 2000 jul­kais­sut en­sim­mäi­sen ru­no­te­ok­sen­sa, Tet­ra­mor­fin.

– En yh­tään tien­nyt, mi­ten jul­kais­taan kir­ja. Otin vain yh­teyt­tä pai­no­ta­loon. Ekas­ta kir­jas­ta­ni puut­tui­vat si­vu­nu­me­rot, kos­ka en tien­nyt, et­tä mi­nun pi­tää kir­joit­taa ne­kin, hän muis­te­lee hu­vit­tu­nee­na.

Pii­rei­hin kuu­lu­ma­ton yk­si­näi­nen kir­joit­ta­ja ja­ke­li kir­jo­jaan häm­mäs­ty­neil­le ka­ve­reil­leen ei­kä tun­te­nut ke­tään tois­ta ru­noi­li­jaa. Ke­sät Lam­pi­nen pai­noi ruu­miil­li­sia töi­tä. Tal­vi­sin hän lait­toi re­pun sel­kään ja mat­kus­ti ym­pä­ri maa­pal­loa sii­nä mää­rin, et­tä sis­kot al­koi­vat kut­sua Nuus­ka­muik­ku­sek­si.

Näis­sä vai­heis­sa tär­ke­ään roo­liin al­koi nous­ta eräs mus­ta laa­tik­ko. Kävi niin, et­tä elä­mäs­sä ker­ty­nyt ta­va­ran­pal­jous al­koi ah­dis­taa Nuus­ka­muik­kus­ta. Laa­ja kir­ja­hyl­ly, jon­ka piti ol­la oman si­vis­ty­nei­syy­den mo­nu­ment­ti, al­koi tun­tua ka­sal­ta tii­lis­ki­viä. Kun Lam­pi­nen reis­sul­laan ihai­li mai­se­mia Sri Lan­kas­sa, ko­tiin jää­nyt ta­va­ra ah­dis­ti miel­tä siel­lä­kin. Hän tun­si muut­tu­neen­sa oman elä­män­sä ar­kis­ton­hoi­ta­jak­si.

Lam­pi­nen aset­ti it­sel­leen ta­voit­teen. Koko hen­ki­lö­koh­tai­sen omai­suu­den tuli mah­tua mus­taan laa­tik­koon. Vaat­tei­ta var­ten oli me­ri­mies­säk­ki, kaik­ki muu sai men­nä. Pro­ses­si ete­ni. Vii­mei­set ru­no­muis­tiin­pa­not ja päi­vä­kir­jat Lam­pi­nen sur­voi Mau­kan ta­lo­yh­ti­ön ros­ka­pu­ris­ti­meen vuon­na 2015, kun pa­ris­kun­ta oli vas­ti­kään tu­tus­tu­nut. Va­paus!

Omai­suu­des­ta luo­pu­mi­nen ei tun­tu­nut mu­ka­val­ta, mut­ta sii­hen oli si­säi­nen pak­ko. Se oli kuin tou­kan ko­te­lo­vai­he. Se tar­vit­tiin, jot­ta voi­si siir­tyä uu­teen. Täs­te­des Lam­pi­nen al­koi jul­kais­ta ru­no­jaan ti­he­äm­min.

– Ei elä­män tar­koi­tus mi­nun mie­les­tä­ni ole hank­kia sitä ja tätä, vaan to­teut­taa sitä, mitä on tar­koi­tus to­teut­taa. Vaik­ka en vält­tä­mät­tä tie­dä, mikä se tar­koi­tus on, py­rin jou­tu­maan ti­lan­tei­siin, jois­sa kul­jen sitä koh­ti, hän sa­noo.

”Pin­taan nous­sut luu on sel­keä/ kuin mie­te­lau­se.”

Elä­män mus­tan laa­ti­kon kan­nen al­ta al­kaa seu­raa­vak­si pus­kea lui­ta. On häm­mäs­tyt­tä­vä asia, et­tä jo vuo­sia en­nen kuin Lam­pi­ses­ta tuli päi­jät­hä­mä­läi­nen hau­taus­maa­työn­te­ki­jä, hän ni­mit­ti ru­non­sä­kei­tään ”luik­si”.

– Luil­ta­han ne pa­pe­ril­la näyt­tä­vät. Pit­ku­lai­sil­ta, hän pe­rus­te­lee.

Kun pa­ris­kun­ta muut­ti vai­mon työn pe­räs­sä Lah­teen, Lam­pi­nen pyö­räi­li usein lenk­ke­jä Hol­lo­lan kes­ki­ai­kai­sen kir­kon ohi ja ihai­li upe­aa mil­jöö­tä. Oh­je­nuo­ran­sa mu­kai­ses­ti hän hank­kiu­tui pian ti­lan­tee­seen, joka ruok­ki elä­män mah­dol­lis­ta tar­koi­tus­ta. Hau­taus­maa­työn­te­ki­jä­nä hä­nel­le au­ke­ni kuo­le­ma kai­kes­sa tä­män­puo­lei­suu­des­saan. Puu­tar­hu­ri-luu­tar­hu­ri peit­te­li pin­taan nous­sei­ta iki­van­ho­ja lui­ta hel­läs­ti ta­kai­sin maan po­veen. Seu­ra­naan hä­nel­lä oli­vat lin­nut, sam­ma­kot ja hau­ta­jais­kuk­kia mais­te­le­vat ru­sa­kot. As­ka­reet kirk­ko­maal­la möy­hen­si­vät ali­ta­jun­taa ja puh­ke­si­vat ru­no­ku­vik­si, jois­sa elä­män kier­to­kul­ku näyt­täy­tyi vää­jää­mät­to­myy­des­sään ou­don loh­dul­li­se­na:

”Ih­mis­kun­ta pa­laa luo­ma­kun­nak­si/ yh­det hau­ta­jai­set ker­ral­laan.”

Lam­pi­nen ei kui­ten­kaan saa­nut tar­kas­tel­la kuo­le­maa vain fi­lo­so­fis-puu­tar­hu­ril­li­sel­ta kan­nal­ta.

”Kuo­le­ma on py­sy­nyt ko­ke­mus­pii­rin ul­ko­ke­hil­lä/ mut­ta nyt se tu­lee koh­ti. Otan ko­ke­muk­sen vas­taan./ Äi­ti voi kuol­la vain ker­ran”, hän kir­joit­taa Ko­vet­tu nai­nen -kir­jas­saan. Mai­nit­ta­koon, et­tä sei­nä­jo­ki-päi­jät­hä­me-sa­na­kir­jan mu­kaan ko­vet­tu-sa­nan mer­ki­tys on jo­ta­kin sel­lais­ta kuin upea ja pa­ras. Täl­le nai­sel­le ru­noi­li­ja kir­jas­saan jät­tää jää­hy­väi­siä ja tun­nus­te­lee, mil­tä kuo­le­man kou­rai­su tun­tuu, kun se osuu ihan lä­hel­le.

”Jo­tain me ym­mär­räm­me pääs­tä­es­säm­me ir­ti,/ yri­tän aja­tel­la,/ kuo­le­ma sel­vit­tää elä­män epä­sel­vän vyyh­din./ Tämä on kau­nis ko­ke­mus. Ih­mi­sek­si tu­le­mi­nen”, Lam­pi­nen kir­joit­taa äi­din vuo­teen ää­rel­tä.

– Kun äi­ti kuo­li, minä yh­täk­kiä tun­sin, mitä on kir­jal­li­suu­des­ta tut­tu Haa­des, tuon­puo­lei­suus. Sii­hen as­ti se oli ol­lut mi­nul­le vain teks­tiä. Nyt ta­ju­sin, mi­ten pois­men­neen en­sin tun­tee sii­nä ihan lä­hel­lä. Sit­ten hän läh­tee loit­to­ne­maan, Lam­pi­nen ku­vai­lee.

 Sun­ti­o­kou­lu­tuk­seen ja Pa­das­jo­en seu­ra­kun­ta­mes­ta­rik­si pää­ty­nyt ru­noi­li­ja to­te­aa, et­tä har­ha­ret­ket on nyt teh­ty ja Nuus­ka­muik­ku­nen on aset­tu­nut laak­soon. Hän tun­nus­te­lee py­hän ja ar­ki­sen ra­ja­pin­taa it­ses­sään ja odot­taa, mil­lais­ta teks­tiä uu­si elä­män­vai­he syn­nyt­tää.

– Vaa­tii ai­na jon­kin tie­tyn ro­son ja ni­met­tö­män asi­an, jot­ta alan kir­joit­taa, Lam­pi­nen sa­noo.

Mus­tan laa­ti­kon luut ovat tä­hän men­nes­sä opet­ta­neet, et­tä ei elä­mä ala vas­ta sil­loin, kun ih­mi­nen on tul­lut jo­ten­kin val­miik­si, vaan kaik­ki on osa elä­mää. Myös har­ha­ret­ket. Myös opet­te­lu.

En­nen kaik­kea luut ovat opet­ta­neet tar­hu­ril­le, et­tä kuo­le­ma kas­te­lee elä­mää. Elä­mä ver­soo kuo­le­mas­ta.

Kun mus­tan laa­ti­kon kan­si on lai­tet­tu täl­lä erää kiin­ni ja on hy­väs­te­lyn ai­ka, Lam­pi­nen sa­noo vie­lä jo­tain ujos­ti oven­ra­os­ta. Jo­ta­kin ru­nois­ta. Nii­den tar­koi­tuk­ses­ta.

– Jos ne voi­si­vat vaik­ka jo­ten­kin ol­la jol­le­kin avuk­si.  

Ru­no­lai­nauk­set Sa­mu­li Lam­pi­sen te­ok­sis­ta Ko­vet­tu nai­nen (Books on De­mand 2022) ja Luu­tar­hu­ri (Books on De­mand 2023).