Erää­nä tal­vi­se­na il­ta­na lah­te­lai­nen ru­noi­li­ja kä­ve­lee pie­nen Ve­si­jär­ven ja ison Ve­si­jär­ven vä­lis­tä pen­ger­tä kuin nä­ky­vän ja nä­ky­mät­tö­män, jär­jen ja mys­tii­kan, elä­män ja kuo­le­man ra­jaa. Hän kuu­los­te­lee, tu­li­si­ko runo käy­mään.

Tätä pen­ger­tä ru­noi­li­ja on kul­ke­nut kau­an ja ko­ke­nut sen kään­tö­puo­let: sa­no­jen avul­la voi hah­mot­taa asi­oi­ta, mut­ta on asi­oi­ta, joi­ta sa­nat ei­vät voi ta­voit­taa.

Täl­lä ra­ja­maal­la liik­ku­vat ru­nous, ru­kous, unien kie­li sekä ru­noi­li­ja Le­a­lii­sa Ki­vi­ka­ri.

Ki­vi­ka­rin kä­det al­koi­vat tä­ris­tä in­nos­tuk­ses­ta ja kau­hus­ta, kun tämä haas­tat­te­lu tuli koh­ti.

Hän on nai­nen, joka nä­kee unia Jee­suk­ses­ta, mut­ta jol­la on kirk­koon on–off-suh­de.

Hän ero­si vii­me ke­sä­nä kir­kos­ta. Näin on ta­pah­tu­nut ker­ran ai­em­min­kin.

– Näil­lä ris­ti­rii­doil­la ei ole te­ke­mis­tä Ju­ma­lan, vaan maal­li­sen ins­ti­tuu­ti­on kans­sa. Sen, mi­ten tul­kit­sem­me Raa­mat­tua ja mi­ten koh­te­lem­me toi­si­am­me, hän sa­noo.

– Minä olen eh­kä vä­hän lap­sen­mie­li­nen. Otan kai­ken niin to­sis­sa­ni. En osaa ol­la mis­sään puo­lik­si, vaan se on ai­na joko–tai, hän miet­tii.

Ki­vi­ka­ri pu­huu vi­de­oyh­tey­den pääs­sä ko­to­naan Lah­des­sa. Mie­lel­läm­me kes­kus­te­li­sim­me ru­noi­li­jan ta­los­sa lu­mis­ten ome­na­pui­den kes­kel­lä, mut­ta ko­ro­nan vuok­si luo­vum­me ide­as­ta.

Ki­vi­ka­ri on val­mis­tau­tu­nut ta­paa­mi­seen huo­lel­la. Hän on lu­ke­nut Raa­mat­tua. Hän vi­laut­taa var­haisk­ris­til­lis­ten teks­tien kir­jaa, jos­ta on et­si­nyt Mag­da­lan Ma­ri­an ja So­fi­an ja­lan­jäl­kiä. Hän näyt­tää iko­nia, jos­sa on Pyhä An­na. Hän kai­vaa esiin suu­ren leh­ti­ön, jo­hon on in­nos­tu­nee­na teh­nyt muis­tiin­pa­no­ja vas­ta­vi­hi­tyn Tu­run piis­pan pu­hees­ta.

Suh­teen kirk­koon piti ol­la off-ti­las­sa, mut­ta vai­kut­taa sil­tä, kuin jo­kin säe kui­ten­kin ve­täi­si hän­tä puo­leen­sa. Piis­pa Mari Lep­pä­sen puhe on lyö­nyt ru­noi­li­jan äl­li­käl­lä, kos­ket­ta­nut.

– En osaa muo­dos­taa jär­ki­liit­toa kirk­koon, Ki­vi­ka­ri sa­noo nau­ra­en.

Sen li­säk­si, et­tä hän on pari ker­taa läh­te­nyt kir­kos­ta, hän on myös tul­lut ta­kai­sin ai­na­kin ker­ran. Sil­lä kirk­ko, niin ra­sit­ta­va ja mo­neen suun­taan tem­poi­le­va kuin on­kin, on osan­nut tar­jo­ta myös tur­vaa ja suo­jaa elä­män myl­lä­köis­sä.

Kun elä­mä on lak­kaa­mat­ta huu­ta­nut: ”Äi­ti, äi­ti! Le­a­lii­sa, Le­a­lii­sa!”

Sil­loin Ki­vi­ka­ri on kä­vel­lyt kirk­koon, jos­sa hän on ret­rii­tin tai ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen ver­ran saa­nut ol­la rau­has­sa tar­vit­si­joil­ta ja vaa­ti­muk­sil­ta. Saar­noil­ta hän on to­sin vä­lil­lä sul­ke­nut kor­van­sa:

– Olen niin usein pap­pien kans­sa eri miel­tä, ja sit­ten tu­lee pään­vai­vaa, hän sa­noo il­ki­ku­ri­ses­ti.

Ki­vi­ka­ri on nii­tä ih­mi­siä, jot­ka mie­lui­ten ei­vät ja­ke­le tai­vas­paik­ko­ja vie­lä maan pääl­lä, ja jot­ka saa­vat ah­taan pai­kan kam­mon, jos jär­jel­le kä­sit­tä­mä­tön ko­e­te­taan sur­voa jär­jen pie­niin kai­tei­siin.

Vä­hem­män val­lan­käyt­töä ja tie­tä­mis­tä. Enem­män si­sään­hen­gi­tys­tä, Ki­vi­ka­ri toi­voo.

– Me voi­sim­me op­pia si­sään­hen­git­tä­mään kris­ti­nus­kon ker­to­muk­set in­tui­tii­vi­ses­ti, hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti.

Ru­nous ja ru­kous. Vain yk­si kir­jain nii­tä erot­taa, ja se­kin vä­häi­nen ero­a­vai­suus ha­per­tuu pian pois Ki­vi­ka­rin pu­hu­es­sa.

Ru­noi­li­jan elä­män­kar­tal­le voi­si tö­kä­tä nup­pi­neu­lan koh­taan, jos­sa on ru­nou­den ja ru­kouk­sen yh­tei­nen juu­ri. Ki­vi­ka­ri maa­laa meil­le nä­ky­män:

– Minä olen vii­si tai kuu­si vuot­ta. Ruot­sis­sa asu­va kum­mi­tä­ti on lä­het­tä­nyt pit­kän kir­jeen, jon­ka mum­mo lu­kee mi­nul­le ää­neen. Kir­jees­sä on runo, jon­ka kum­mi­tä­ti toi­voo ope­tet­ta­van mi­nul­le il­ta­ru­kouk­se­na.

Kum­mi­tä­ti on muo­kan­nut Oi­va Pa­lo­hei­mon Pie­ni ga­li­le­a­lai­nen -ru­nos­ta ty­tön suu­hun so­pi­van ver­si­on, ja Le­a­lii­sa op­pii sen heti ul­koa:

”Olen tyt­tö­nen pie­ni vuo­ris­to­tiel­lä./ Olet­han mes­ta­ri rin­teil­lä siel­lä? Vain kak­si on ka­laa ja vii­si lei­pää mul­la./ Näin köy­hä­nä saa­han luok­se­si tul­la?”

Se on si­sään­hen­git­tä­mi­sen het­ki. Vä­lit­tö­mäs­ti runo al­kaa elää ku­vi­na lap­sen mie­les­sä. Vuo­ri, tie, lei­vät, ka­lat. Mys­ti­nen mes­ta­ri.

Kuin­ka voi­si­kaan muo­dos­taa jär­ki­liit­toa kir­kon kans­sa, kun on saa­nut ”ka­le­va­lais-kris­til­li­sen” kas­va­tuk­sen. Kris­til­li­nen us­ko oli lap­suu­des­sa tu­put­ta­mat­ta läs­nä, mut­ta sen ohel­la myös su­vun ve­ren­sei­saut­ta­jat ja unen­nä­ki­jät, koko kan­san­pe­rin­teen re­he­vä ulot­tu­vuus. Lap­sel­le ne kaik­ki kie­tou­tui­vat yh­dek­si ja sa­mak­si myyt­ti­sek­si to­del­li­suu­dek­si.

– Meil­lä pu­hut­tiin pal­jon unis­ta. Mum­mol­la oli unil­le ihan oma sym­bo­liik­kan­sa. Eri­tyi­ses­ti tark­kail­tiin unia kuol­leis­ta. Mitä he sa­noi­vat tai toi­vat unes­sa, Ki­vi­ka­ri muis­te­lee.

Ty­tös­tä kas­voi ky­se­li­jä, nä­ky­mät­tö­män ih­met­te­li­jä. Hä­nen ky­sy­myk­sil­leen ei vain tah­to­nut löy­tyä lä­hi­pii­ril­tä vas­tauk­sia. Lap­suu­den­ko­din il­ma­pii­ri Lah­den Lii­po­las­sa oli tur­vat­to­muu­den sä­vyt­tä­mä. Kuo­le­maa, kär­si­mys­tä ja traa­gi­sia kään­tei­tä riit­ti.

– Olen kas­va­nut äi­dit­tö­mä­nä se­ka­me­te­li­per­hees­sä, jos­sa oli isä ja vel­jiä ja mum­mo. Mi­nul­le ei ker­rot­tu, mik­si en asu­nut äi­din kans­sa, Ki­vi­ka­ri sa­noo.

Lo­pul­ta isä kyl­läs­tyi lap­sen ky­se­lyi­hin ja sa­noi, et­tä äi­ti on hul­lu, ja et­tä sen vuok­si van­hem­mat ero­si­vat.

– Ei ole ole­mas­sa edes va­lo­ku­vaa, jos­sa minä oli­sin vau­va­na äi­ti­ni kans­sa. 1990-lu­vul­la os­tin kirp­pu­to­ril­ta kah­del­la mar­kal­la kip­si­sen ma­don­na ja lap­si -pat­saan ja pää­tin, et­tä sii­nä olem­me äi­ti ja minä, Ki­vi­ka­ri muis­te­lee.

Tämä oli ken­ties al­ku erääl­le suh­teel­le, jo­hon pa­laam­me myö­hem­min.

Ki­vi­ka­ri on vas­ta ai­van vii­me ai­koi­na al­ka­nut kir­joit­taa lap­suu­ten­sa il­ma­pii­riä au­ki ru­noik­si, jot­ka jul­kais­taan en­si syk­sy­nä. Ru­nois­sa hän on ih­met­te­le­vä pik­ku­sis­ko.

”Pik­ku­sis­kon pi­tää läh­teä kou­luun, mut­ta isä vain kan­taa hän­tä sy­lis­sä pit­kää käy­tä­vää edes­ta­kai­sin ja it­kee./ Kum­mi­tä­ti on men­nyt tai­vaa­seen, isän ää­ni on ka­don­nut jon­ne­kin, mum­mo sa­noo, et­tä täs­sä ei nyt it­ku au­ta. Isän serk­ku sa­noo, et­tä näki kum­mi­tä­din len­tä­vän val­koi­ses­sa me­kos­sa tai­vaal­la vil­kut­ta­en”, Ki­vi­ka­ri kir­joit­taa erääs­sä ru­nois­ta.

Kun kum­mi­tä­ti kuo­li traa­gi­ses­ti, seit­sen­vuo­ti­aan Le­a­lii­san elä­mäs­tä ka­to­si jo toi­nen tär­keä nais­hah­mo.

– Elä­mä­ni suu­ret nai­set: toi­nen oli hul­lu ja toi­nen tap­poi it­sen­sä, Ki­vi­ka­ri huo­kaa.

Kuo­le­ma as­kar­rut­ti ja kieh­toi. Lap­si ryh­tyi et­si­mään vas­tauk­sia tä­din ru­no­kir­jois­ta, jot­ka oli saa­nut pe­rin­nök­si.

Myö­hem­min kou­lu­vuo­si­na äi­din­kie­le­no­pet­ta­jat Tui­ja Kak­ko ja Ris­to Ah­ti nä­ki­vät nu­pul­laan ole­van kir­joit­ta­jan ja opas­ti­vat eteen­päin.

Tuu­li­ses­sa maa­il­mas­sa tur­vaa tar­jo­si myös seu­ra­kun­ta, jon­ka suo­jiin Ki­vi­ka­ri löy­si rip­pi­kou­lun myö­tä. Lau­neen seu­ra­kun­nas­sa ei saa­nut tur­piin, vaan sai ka­ve­rei­ta. Sai lau­laa yh­des­sä. Sai ky­syä vai­kei­ta ky­sy­myk­siä pa­peil­ta, jot­ka yrit­ti­vät par­haan­sa mu­kaan vas­tail­la.

”Jee­sus Kris­tus, tän­ne ja heti”, huu­si ai­kui­sek­si vart­tu­nut ru­noi­li­ja ker­ran pai­na­jai­su­nes­sa, vää­rään käy­tä­vään ek­sy­nee­nä, sie­lun­hä­däs­sä, ah­dis­ta­vas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa.

Sil­loin Jee­sus lei­mah­ti pai­kal­le ark­ki­tyyp­pi­se­nä, suo­je­le­va­na hah­mo­na, kum­mi­tä­din ru­non hen­ges­sä. Tämä oli en­sim­mäi­nen Ki­vi­ka­rin nä­ke­mis­tä Jee­sus-unis­ta. Luo­va­na uni­oh­jaa­ja­na hän tie­tää, et­tä on ole­mas­sa niin sa­not­tu­ja suu­ria unia, jot­ka ih­mi­nen muis­taa läpi elä­män­sä.

Jee­sus-unia on ol­lut kaik­ki­aan nel­jä. Jyl­hä unien sar­ja, kuin nel­jä evan­ke­liu­mia kon­sa­naan. Jo­kai­ses­sa unes­sa Jee­sus on edus­ta­nut eri­lais­ta klas­sis­ta ark­ki­tyyp­piä:

– Suo­je­le­va, opet­ta­va, kär­si­vä, ylös­nous­sut, Ki­vi­ka­ri lu­et­te­lee.

Use­as­ti Jee­sus on il­maan­tu­nut uniin elä­män­vai­heis­sa, jois­sa hän­tä on syys­tä tai toi­ses­ta tar­vit­tu. Opet­ta­jan roo­lis­sa hän il­maan­tui, kun Ki­vi­ka­ri oli poh­ti­nut pal­jon kar­man la­kia, syyn ja seu­rauk­sen ora­van­pyö­rää.

Jee­sus näyt­täy­tyi unes­sa kar­man pyö­rä -sym­bo­li kä­des­sään.

– Ajat­te­lin, et­tä on ol­ta­va eri­tyi­nen syy sil­le, et­tä Ju­ma­la on lait­ta­nut poi­kan­sa kär­si­mään ih­mi­sen lail­la. Koin, et­tä Jee­sus py­säyt­tää kar­man pyö­rän ja va­paut­taa meil­tä sen taa­kan. Yh­tä lail­la poh­din sitä, et­tä Ju­ma­la eh­kä on­kin kaik­ki­al­la yk­si ja sama, mut­ta us­kon­not il­men­tä­vät tätä eri ta­voin eri ai­koi­na ja kult­tuu­reis­sa, Ki­vi­ka­ri poh­tii.

Hän muis­taa myös ras­kaan elä­män­vai­heen, jol­loin toi­nen­kin hä­nen iso­vel­jis­tään oli kuol­lut, sa­moin vel­jen­poi­ka. Isäl­lä oli di­ag­no­soi­tu Alz­hei­me­rin tau­ti.

– Sii­nä ti­lan­tees­sa ei ol­lut juu­ri sa­no­ja. Sii­tä avau­tui isän ja mi­nun kär­si­mys­pol­ku, hän muis­te­lee.

– Unes­sa olin isän kans­sa las­ten­huo­nees­sa, kun sei­nään al­koi­vat muo­dos­tua val­ta­vat kas­vot. Kris­tuk­sen kär­si­vät, ver­ta­vuo­ta­vat kas­vot.

Ih­mi­sen lail­la kär­si­vä Kris­tus on löy­tä­nyt tien­sä Ki­vi­ka­rin ru­no­jen Get­se­ma­ne-het­kiin, su­den­het­kiin, jon­ka kal­tai­sia jo­kai­nen ih­mi­nen ko­kee.

– Se on se het­ki, kun kaik­ki ka­ve­rit ovat nu­kah­ta­neet. Yk­sin jää­nyt ih­mi­nen jut­te­lee Ju­ma­lan kans­sa pyy­tä­en, et­tei hä­nen tar­vit­si­si teh­dä sitä, mikä hä­nen kai­kes­ta huo­li­mat­ta on teh­tä­vä, hän ku­vai­lee.

Ru­noi­li­jan Kris­tus on in­hi­mil­li­nen: et­si­vä, ereh­ty­vä, ma­sen­tu­nut, yk­si­näi­nen, tu­li­sie­lui­nen, roh­kea, anar­kis­ti, pel­kää­mä­tön.

– Kris­ti­nus­ko on upea us­kon­to. Meil­lä on kes­ki­ös­sä äi­ti ja lap­si, toi­saal­ta kär­si­vä Jee­sus ja ylös­nous­sut Kris­tus, Ki­vi­ka­ri sa­noo.

Täs­tä pää­sem­me suh­tee­seen, joka si­ki­si kip­si­sen kitsch­ma­don­nan os­ta­mi­ses­ta, sai jat­koa ys­tä­vä­po­ru­kan il­lan­vie­tos­ta Tee­ren­pe­lis­sä ja puh­ke­si lo­pul­ta ru­nou­dek­si.

Tee­ren­pe­lis­sä Ki­vi­ka­ri löy­si Jee­suk­sen äi­din Ma­ri­an. Ai­van ar­ki­ses­ti, ys­tä­vän si­vu­huo­mau­tuk­ses­ta.

Ys­tä­vä sa­noi: ”Jos mi­nul­la on huo­lia, ru­koi­len äi­ti Ma­ri­aa. Ole­tan, et­tä Jee­sus ei nais­ten asi­oi­ta ym­mär­rä.”

Ki­vi­ka­ri läh­ti Ma­ri­an jäl­jil­le ja on sil­lä tiel­lä vie­lä­kin.

– Koen, et­tä äi­ti Ma­ri­an, Mag­da­lan Ma­ri­an ja mui­den­kin Raa­ma­tun nais­hah­mo­jen kaut­ta kris­til­li­syy­tee­ni on tul­lut li­sää ym­mär­rys­tä, hän sa­noo.

Ki­vi­ka­rin ru­nois­sa Ma­ria kul­kee huo­neis­sa häi­väh­tä­vä­nä lem­pey­te­nä ja sy­tyt­te­lee tu­lia ran­nal­le, jot­ta su­run aa­vaa ui­vat löy­täi­si­vät pe­ril­le. Jäl­leen Ki­vi­ka­ri maa­laa meil­le ku­van vuo­sien ta­kaa:

– Olen tu­los­sa pak­ka­sil­ta­na ko­tiin ta­paa­mas­ta ys­tä­vää­ni, jol­la on to­det­tu rin­ta­syö­pä. Sil­lä vä­lin Las­se on teh­nyt jää­lyh­dyn, lii­man­nut sii­hen Ma­ri­an ku­van ja sy­tyt­tä­nyt lyh­dyn. Minä tu­len pi­me­äs­sä ko­tiin, näen sen ja ajat­te­len: ”Kaik­ki me­nee hy­vin. Ma­ria on sy­tyt­tä­nyt tu­len.”

Kirk­ko on Ki­vi­ka­rin elä­mäs­sä näyt­tä­nyt mo­nen­lai­sia kas­vo­ja. Toi­si­naan se on ol­lut suo­je­le­va, hel­li­vä ja hoi­ta­va, toi­si­naan pois työn­tä­vä ja tö­ke­rö. Mut­ta hen­ki, se kul­kee omia va­pai­ta tei­tään, vaik­ka ih­mis­ten ins­ti­tuu­ti­ot osoit­tau­tu­vat epä­täy­del­li­sik­si.

Ki­vi­ka­ri on huo­man­nut, et­tei vas­taus­ten et­sin­tä ole täs­sä ajas­sa hä­vin­nyt min­ne­kään. Nä­ky­mä­tön­tä aa­vis­tel­laan ja kai­va­taan.

– Koen, et­tä kris­ti­nus­kon pin­nan al­ta löy­tyy kaik­ki se, mitä ih­mi­set eri puo­lil­ta et­si­vät: hil­jai­suus, mys­tiik­ka, me­di­taa­tio, hän miet­tii.

Ru­noi­li­ja ru­noi­lee sa­noin, mut­ta ru­koi­lee yhä use­am­min il­man sa­no­ja. Me­di­ta­tii­vi­nen kä­ve­ly voi ol­la myös ru­non­kut­su­mat­ka.

Niin­pä erää­nä tal­vi­se­na il­ta­na ru­noi­li­ja kä­ve­lee pit­kin pie­nen Ve­si­jär­ven ja ison Ve­si­jär­ven vä­lis­tä pen­ger­tä ja kut­suu ru­noa, ja se tu­lee:

”Myö­hään il­lal­la lumi te­kee kiep­pe­jä/ kuun­te­len it­ku­pa­jun na­ri­se­via sa­no­ja/ avaan kä­det myrs­kyl­le – täs­sä minä olen/ pie­nen Ve­si­jär­ven ja ison Ve­si­jär­ven/ vä­li­sel­lä pen­ke­reel­lä niin kuin olen/ ol­lut jo vuo­si­kym­me­niä/ sumu peit­tää lu­mi­aa­van/ ei­kä nä­ky­mä­tön enää häi­rit­se mi­nua.”