Pa­pin ja lää­kä­rin nuo­ri per­he jät­ti työ­paik­kan­sa ja lä­hei­sen­sä, pak­ka­si ko­tin­sa ja muut­ti Tan­sa­ni­aan. Elet­tiin vuot­ta 1981.

Lää­kä­ri tus­kin osa­si va­rau­tua sii­hen, et­tä koko sai­raa­la pi­me­ni kes­ken öi­sen kei­sa­rin­leik­kauk­sen. Tai sii­hen, et­tä leik­kaus­pöy­däl­le tuo­tiin le­o­par­din raa­te­le­ma ta­ju­ton pai­men­poi­ka.

Pap­pi­kaan ei aa­vis­ta­nut kul­jet­ta­van­sa erä­mait­ten hal­ki se­ment­ti­säk­ke­jä, pe­las­ta­van­sa sai­raa­lan säh­kö­jär­jes­tel­mää tai ra­ken­ta­van­sa kirk­ko­ja.

− Me tar­tut­tiin teh­tä­viin, jot­ka kaa­tui­vat pääl­le ja jot­ka koim­me vält­tä­mät­tö­mik­si. Työn­ku­vaa ei voi­nut mää­ri­tel­lä, muis­te­lee mik­ke­li­läi­nen te­o­lo­gi­an toh­to­ri Ris­to Nie­mi­nen.

Nie­mi­sen hen­gel­li­set juu­ret ovat Lah­des­sa ja Lau­neen seu­ra­kun­nas­sa. Toi­sel­la työ­kau­del­la Ris­to ja hä­nen lää­kä­ri­puo­li­son­sa Mar­ja-Lee­na työs­ken­te­li­vät Lau­neen seu­ra­kun­nan ni­mik­ko­lä­het­tei­nä.

Teh­tä­viin kuu­lui en­sim­mäi­sel­lä työ­kau­del­la pa­pin pe­rus­työ­tä kas­teis­ta ju­ma­lan­pal­ve­luk­siin ja sai­rai­den luo­na vie­rai­lui­hin. Alus­ta as­ti oli myös sel­vää, et­tä työ­ka­lu­jen pi­tää py­syä kä­des­sä ja et­tä kau­pun­ki­lais­poi­ka voi jou­tua vaik­ka leh­män lyp­syyn.

− Hen­gel­li­ses­ti in­nos­tuin eni­ten maa­sai­työs­tä, joka oli al­ku­voi­mais­ta ja eteen­päin me­ne­vää. Mo­nes­ti jou­duim­me kui­ten­kin en­sin suos­tu­maan teh­tä­viin ja miet­ti­mään sen jäl­keen, mi­ten täs­tä oi­kein sel­vi­tään, Ris­to ker­too.

Mar­ja-Lee­nan haas­tee­na sai­raa­la­maa­il­mas­sa oli­vat jat­ku­va kii­re ja puu­te sekä kult­tuu­rin ja ym­pä­ris­tön eri­tyis­piir­teet. Vas­taan tuli va­hin­gol­li­sia us­ko­muk­sia ja noi­tuut­ta, ra­sis­mi­a­kin.

− Nuo­ret syn­nyt­tä­jät oli­vat usein to­del­la huo­nos­sa kun­nos­sa saa­pu­es­saan sai­raa­laan. Erään­kin ty­tön pit­kit­ty­nyt­tä syn­ny­tys­tä oli yri­tet­ty hoi­taa roh­doil­la. Koh­tu re­pe­si, lap­si ja äi­ti kuo­li­vat. Ei näi­hin voi­nut tot­tua kos­kaan.

En­sim­mäi­sen työ­kau­den alus­sa Tan­sa­ni­as­sa oli val­ta­va pu­la­kau­si. Ugan­dan sota oli juu­ri päät­ty­nyt, ja kau­pas­ta sai var­muu­del­la vain tu­li­tik­ku­ja ja hamp­pu­köyt­tä. Muus­ta neu­vo­tel­tiin sit­ten tis­kin al­ta.

Toi­sel­la työ­kau­del­laan Ris­to sai teh­tä­väk­seen ra­ken­taa en­sim­mäi­sen pol­ven kris­ti­tyil­le kir­kon. Pai­kal­lis­ten in­nos­tus oli val­ta­vaa, ja lo­pul­ta kirk­ko­ja tu­li­kin kak­si.

− Seu­ra­kun­ta­lai­set sai­vat pro­jek­teis­ta roh­keu­den, in­non ja tai­don. Läh­töm­me jäl­keen alu­eel­le on ra­ken­net­tu kol­me kirk­koa li­sää, Ris­to iloit­see.

Kir­kot ovat mer­kit­tä­viä ko­koon­tu­mis­paik­ko­ja laa­joil­la alu­eil­la, joil­la toi­mi­via kul­ku­yh­teyk­siä ei ole. Kris­ti­nus­ko ei ole Af­ri­kas­sa kä­den­läm­pöis­tä his­sut­te­lua koh­ti seu­ra­kun­tien kuo­le­maa vaan to­del­li­nen tuki mo­nel­la ta­voin haas­ta­vas­sa ar­jes­sa. 

− Kun läh­dim­me toi­sel­ta työ­kau­del­ta, Ka­ra­tus­sa oli 300 kris­tit­tyä ai­kuis­ta. Nyt hei­tä on 2 000.

Sai­raa­las­sa ih­mi­siä au­te­taan yk­si ker­ral­laan, mut­ta myös Mar­ja-Lee­na huo­ma­si työn mer­ki­tyk­sen. Lop­pu­kau­del­la tie­to oli li­sään­ty­nyt, ei­kä esi­mer­kik­si hen­ki­to­reis­saan syn­nyt­tä­mään saa­pu­via tyt­tö­jä näh­ty enää niin pal­jon.

Huu­maa­vat ku­kat ja he­del­mät, au­rin­gon kos­tea läm­pö, kuu­mal­la ki­vel­lä se­koit­tu­van sa­vun ja ruu­an tuok­su. Tan­sa­nia tar­joi­li ais­tien ki­ma­ran, jo­hon sai työ­kau­den ai­ka­na su­kel­taa mo­nes­ta kul­mas­ta.

Af­rik­ka­lai­se­los­sa Nie­mi­set ar­vos­ta­vat iloa ja yh­tei­söl­li­syyt­tä. Kii­tos ja ki­vut ele­tään voi­mak­kaas­ti yh­des­sä.

− Kuo­le­man koh­da­tes­sa koko ky­län väki py­säh­tyy su­re­maan ja vie ruo­kia su­ru­ta­loon. Hau­ta­jai­set kes­tä­vät kol­me päi­vää, Ris­to ku­vai­lee.

Tun­neyh­tey­den vaa­li­mi­ses­ta ker­to­vat myös pit­kät ter­veh­ti­mis­se­re­mo­ni­at. Vuo­ro­vai­ku­tus­kump­pa­nin oloa tun­nus­tel­laan ja so­peu­te­taan omaa vies­tin­tää sii­hen.

− Saim­me lä­he­tys­työn vuo­si­na elin­tär­kei­tä ys­tä­viä, jois­ta osan kans­sa olem­me edel­leen te­ke­mi­sis­sä lä­hes vii­koit­tain, Mar­ja-Lee­na iloit­see.

Haas­tei­ta Af­ri­kas­sa ai­heu­tui siir­to­maa­val­lan ai­kai­sis­ta asen­teis­ta. Eten­kään val­koi­sel­la nai­sel­la ei sil­loi­ses­sa kult­tuu­ris­sa ol­lut ar­voa. Mar­ja-Lee­nan työ­hön tämä hei­jas­tui ar­vaa­mat­to­muu­te­na.

− Työ­suun­ni­tel­mat ei­vät pi­tä­neet. Usein tuli ti­lan­tei­ta, et­tä olin aa­mul­la joh­ta­mas­sa yk­sin 80-paik­kais­ta sai­raa­laa. Ti­lan­ne saat­toi jat­kua use­an vii­kon ajan.

Ris­tol­le pään­vai­vaa ai­heut­ti eten­kin en­sim­mäi­sel­lä työ­kau­del­la yh­tei­sen kie­len puu­te. Swa­hi­lil­la pär­jä­si nuo­rem­man pol­ven kans­sa, mut­ta ky­lien van­him­mat ja työ­to­ve­rit­kin vaih­toi­vat mie­luus­ti tu­tun swa­hi­lin hei­mo­kie­li pa­reen.

− En­sim­mäi­sen työ­kau­den haas­teis­ta huo­li­mat­ta mo­nien kans­sa syn­tyi sy­dän­ten yh­teys, joka jat­kuu vie­lä­kin, Ris­to tii­vis­tää.

Joh­da­tus tun­tui lä­he­tys­työn ar­jes­sa sel­väs­ti. Kuun­te­le­van ru­kouk­sen kaut­ta pari sai roh­kai­sua, mut­ta usein puhe Ju­ma­lan kans­sa oli myös hy­vin konk­reet­tis­ta.

− An­na meil­le jo­ka­päi­väi­nen die­se­lim­me. Au­ta lap­sia ja lä­hei­siä. Kaa­naan kie­li jäi ko­ko­naan, Ris­to sa­noo.

Nie­mi­set ko­ke­vat, et­tä Ju­ma­la an­toi heil­le voi­man ja roh­keu­den työ­teh­tä­viin.

− Ei pe­lot­ta­nut, vaik­ka sai­raa­las­sa oli aid­sia, tu­bia ja rut­to­a­kin. Suo­ja­hans­ko­ja ei ol­lut, mut­ta vet­tä ja saip­pu­aa oli. Niil­lä pär­jät­tiin, Mar­ja-Lee­na sa­noo.

Ju­ma­lan joh­da­tus ei jää­nyt Af­rik­kaan. Nie­mi­set luot­ta­vat sii­hen ar­jes­sa, vaik­ka ru­kous­vas­tauk­set ei­vät eh­kä ole yh­tä raf­laa­via kuin Af­ri­kan au­rin­gon al­la.

Lä­he­tys­työ­vuo­sis­ta ker­to­va kir­ja Mar­ja-Lee­na Nie­mi­nen & Ris­to T. Nie­mi­nen: Haa­la­ri­pu­kui­nen en­ke­li – To­si­ta­ri­noi­ta Tan­sa­ni­as­ta (Väy­lä­kir­jat) jul­kais­tiin mar­ras­kuus­sa 2023.