Au­tu­ai­ta ovat hil­li­tyt.

Au­tu­ai­ta ovat muot­tiin so­pi­vat.

Au­tu­ai­ta ovat ne, joil­la on siis­tit mus­tat avok­kaat.

Mar­ja Lai­nio-Nur­mi­ses­ta tun­tuu jos­kus sil­tä, kuin in­hi­mil­li­sen hy­väk­syn­nän mit­ta­ris­to oli­si hie­man ka­pea.

En­tä, jos sat­tuu ole­maan ko­va­ää­ni­nen, vä­ri­käs ja ri­vak­ka?

En­tä, jos sat­tuu ole­maan pap­pi, muu­sik­ko, mit­ta­ti­lau­som­pe­li­ja ja per­hee­näi­ti? Kaik­kia näi­tä yh­tä ai­kaa?

– Mi­nul­la on vä­lil­lä ol­lut tun­ne, kuin oli­sin ne­li­kul­mai­nen pa­lik­ka, jota ko­e­te­taan ha­ka­ta si­sään ym­py­rän­muo­toi­ses­ta rei­äs­tä, Lai­nio-Nur­mi­nen myön­tää.

– Mit­ta­rit, joi­ta maa­il­mas­sa luo­daan, ovat ih­mis­mie­len ra­joit­ta­mia. Tai­vaan Isä ei sel­lai­sia ra­joi­tuk­sia tun­ne.

Sal­paus­se­län seu­ra­kun­ta­pa­pil­la py­sy­vät on­nek­si työ­ka­lut hy­vin kä­sis­sä. Niin­pä hän voi osal­taan re­mon­toi­da ole­mas­sa­o­le­mi­sen mal­le­ja oman­nä­köi­sik­seen – sa­maan ta­paan kuin hän jäl­leen ker­ran re­mon­toi van­haa ta­loa. Tämä ne­li­kym­men­lu­ku­lai­nen pa­ri­ta­lo on nel­jäs, jota lah­te­lai­nen pis­tää uu­sik­si.

– En­sim­mäi­nen ta­lom­me oli vuo­den 1909 hir­si­ta­lo. Sit­ten ka­sa­ri­ta­lo, sit­ten rin­ta­ma­mies­ta­lo, hän lu­et­te­lee.

Seu­raa­vak­si vuo­ros­sa oli­vat avi­oe­ro sekä ker­ros­ta­lo­vai­he, mut­ta pian Lai­nio-Nur­mi­nen löy­si it­sen­sä jäl­leen asun­to­näyt­tö­jä vil­kui­le­mas­ta. Kun ra­kas­taa van­ho­ja ta­lo­ja, niin ra­kas­taa van­ho­ja ta­lo­ja.

– Mi­nul­ta pi­täi­si kiel­tää pää­sy Etuo­vi- ja Oi­ko­tie-si­vus­toil­le, hän vit­sai­lee.

Täs­sä sitä sit­ten ol­laan. Re­mon­toin­ti on su­ju­nut ri­pe­äs­ti las­ten iso­van­hem­pien sekä ex-puo­li­son avus­tuk­sel­la. Sei­nis­sä on kau­niit uu­det maa­li­sä­vyt, keit­ti­ön uu­det kaa­pit on juu­ri kiin­ni­tet­ty. Lis­to­ja puut­tuu vie­lä, suih­ku­ti­lat ovat kes­ke­ne­räi­set ja piha pur­su­aa ra­ken­nus­jä­tet­tä. Lai­nio-Nur­mi­nen lois­taa sil­ti tyy­ty­väi­syy­des­tä.

– En enää so­peu­tu­nut ker­ros­ta­loon. Olin jo niin tot­tu­nut oma­ko­ti­ta­lon omaan rau­haan. Nyt voin taas soit­taa ja lau­laa sil­loin kun hu­vit­taa, hän sa­noo.

Näin ke­sän kyn­nyk­sel­lä on vie­lä ar­voi­tus, mitä kaik­kea iha­naa omas­ta uu­des­ta puu­tar­has­ta puk­kaa esiin. Asun­to­kau­pat teh­tiin, kun puu­tar­haa vie­lä peit­ti pak­su lumi.

Lai­nio-Nur­mi­nen sa­noo ole­van­sa ih­mi­nen, joka ”nä­kee asi­oi­den läpi”. Hän osaa hah­mot­taa, mitä ta­lois­ta tai esi­neis­tä voi­si luo­vis­sa kä­sis­sä tul­la. Ike­an li­pas­to ei jää ta­val­li­sen val­koi­sek­si, vaan se tuu­na­taan oman­nä­köi­sek­si vaik­ka­pa kas­vi­kir­jan ku­vil­la ja uu­sil­la nu­peil­la. Jos kan­gas­kau­pan laa­ris­sa lo­juu vil­la­kan­kaan pa­la­nen, Lai­nio-Nur­mi­nen nä­kee sii­nä heti kol­tun, joka läm­mit­tää vi­luis­ta pap­pia vii­le­äs­sä kap­pe­lis­sa.

Is­kun out­let-myy­mä­läs­tä hän löy­si soh­va­kan­kaan näy­te­pa­lo­ja, jois­ta hän ap­p­li­koi ja kir­jai­li kirk­ko­vuo­den alt­ta­ri­lii­no­ja seu­ra­kun­nan kas­va­tus­työ­hön. Li­tur­gi­set vä­rit ovat saa­neet seu­rak­seen hel­pos­ti ym­mär­ret­tä­vää ku­va­kiel­tä.

– Alt­ta­ri­lii­nat oli­vat mi­nul­la mu­ka­na esi­mer­kik­si kou­lun pää­si­äis­kir­kos­sa. Nii­den avul­la kä­vin läpi pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mat, hän ker­too.

Van­han tuu­nai­lu läh­ti alun al­ka­en sii­tä, kun ta­lon os­ta­neel­la nuo­rel­la per­heel­lä oli enem­män kek­se­li­äi­syyt­tä kuin ra­haa. So­vel­ta­mi­nen jäi pääl­le, elä­män­ta­vak­si. Nämä tai­dot vei­vät Lai­nio-Nur­mi­sen vii­me vuon­na te­le­vi­si­oon­kin, ki­saa­maan Mes­ta­ri­te­ki­jä-oh­jel­mas­sa. Hän to­te­aa, et­tä it­se teh­den syn­tyy usein haus­kem­paa ja kiin­nos­ta­vam­paa jäl­keä kuin val­mii­na os­ta­en, jos­kin tar­vi­taan myös kes­ke­ne­räi­syy­den sie­to­ky­kyä.

Fyy­si­nen te­ke­mi­nen ja kau­neu­den luo­mi­nen ovat tär­ke­ää vas­ta­pai­noa työl­le, jos­sa hau­ta­jai­sia riit­tää vä­lil­lä put­kek­si as­ti ja ih­mis­koh­ta­lot jää­vät pai­na­maan sy­dän­tä.

– Te­kee hy­vää ol­la vä­lil­lä sel­lai­ses­sa olo­ti­las­sa, et­tä täs­sä minä nyt vain rap­su­tan tätä sei­nää.

Hen­gel­li­syys, mu­siik­ki, kä­den­tai­dot. Tämä kol­miyh­teys on ol­lut Lai­nio-Nur­mi­sen elä­mäs­sä jo kau­an ja saa­nut eri vai­heis­sa eri­lai­sia olo­muo­to­ja.

Oli­pa ker­ran tyt­tö, joka asui ”ym­pä­ri äm­pä­ri” Lah­tea – mel­kein kaik­ki kau­pun­gi­no­sat tu­li­vat lap­suu­den ja nuo­ruu­den ai­ka­na tu­tuik­si. Tyt­tö ra­kas­ti kirp­pu­to­rien ko­lu­a­mis­ta ja kau­nii­ta asi­oi­ta. Es­te­tii­kan ta­jun­sa hän oli pe­ri­nyt äi­dil­tä ja mu­si­kaa­li­suu­ten­sa mum­mol­ta, joka soit­ti viu­lua ja hai­ta­ria. Näis­sä ja­lan­jäl­jis­sä oli luon­te­vaa käy­dä en­sin Lo­ti­lan ja sit­ten Tii­ris­maan kou­lun mu­siik­ki­luok­kaa.

Tyt­tö peri var­hain myös lap­suu­den­ko­tin­sa työ­te­li­äi­syy­den ihan­teen. Hän ah­ke­roi jo nuo­re­na mai­nok­sia ja­ka­en sekä man­si­koi­ta ja kuk­kia myy­den. Vauh­di­kas hän oli jo sil­loin, mut­ta piir­teel­lä on myös kään­tö­puo­len­sa.

– Sii­hen si­säl­tyy ai­na myös lop­puun­pa­la­mi­sen uh­ka. En osaa ai­na ra­ja­ta te­ke­mi­sien mää­rää, Lai­nio-Nur­mi­nen sa­noo.

– Mi­nun on täy­ty­nyt tie­toi­ses­ti muis­tut­taa it­sel­le­ni, et­tei ih­mi­sar­vo­ni ole kiin­ni sii­tä, mi­ten tuot­te­li­as olen.

Hen­gel­li­syys syt­tyi rip­pi­kou­lus­sa ja sy­ve­ni Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­ta­nuo­ris­sa. Lai­nio-Nur­mi­nen muis­taa yhä tun­teen, joka val­ta­si hä­net siel­lä.

– Olin tul­lut hy­väk­sy­tyk­si oma­na it­se­nä­ni. Oli help­po ol­la, hän ku­vai­lee.

Tä­hän tun­tee­seen liit­tyi ko­ke­mus kut­su­muk­ses­ta, joka ja­los­tui myö­hem­min te­o­lo­gi­an opin­noik­si ja pap­peu­dek­si. Mut­ta mil­tä kut­su­mus oi­kein tun­tuu?

Lai­nio-Nur­mi­nen ku­vai­lee sitä käy­tän­nön­lä­hei­ses­ti.

– Pa­ri­kymp­pi­se­nä sen tun­nis­ti sii­tä, et­tä seu­ra­kun­ta­työ oli oi­ke­as­taan ai­noa mie­les­sä pyö­ri­vä vaih­to­eh­to. Ja jos on vä­lil­lä teh­nyt mie­li heit­tää hans­kat tis­kiin ja ko­keil­la jo­ta­kin muu­ta, olen sit­ten­kin ai­na pa­lan­nut. Kut­su­mus on sitä, et­tä pa­laa si­vu­po­luil­ta ta­kai­sin, hän ki­teyt­tää.

Erään­lai­sia si­vu­pol­ku­ja ovat ol­leet ai­kui­si­äl­lä suo­ri­te­tut tai­teen pe­rus­tut­kin­to mu­sii­kis­sa sekä mit­ta­ti­lau­som­pe­li­jan am­mat­ti­tut­kin­to. Ne ovat osu­neet elä­män­ti­lan­tei­siin, jois­sa Lai­nio-Nur­mi­nen on kai­pail­lut uut­ta vir­taa ja suun­taa. Kum­pi­kin tut­kin­to on ri­kas­ta­nut pa­pin työ­tä, tuo­nut sii­hen uu­sia sä­vy­jä. Lai­nio-Nur­mi­nen vai­kut­taa ole­van pap­pi­na­kin erään­lai­nen ”tuu­naa­ja”, joka sy­ven­tää kul­lois­ta­kin teh­tä­vään­sä oman per­soo­nan­sa vi­vah­teil­la.

– Luo­vuu­den käyt­tä­mi­nen ja sen nä­ky­mi­nen työs­sä on yk­si Ju­ma­lan lah­jois­ta. Salp­pu­rin seu­ra­kun­nas­sa on ym­mär­rys­tä täl­lai­sel­le eri­tyis­jut­tu­jen hyö­dyn­tä­mi­sel­le, hän sa­noo.

Kai­kis­sa seu­ra­kun­nis­sa hä­nel­lä on kui­ten­kin ol­lut yk­si pää­mää­rä ylit­se mui­den: luo­da sa­maa hy­väk­sy­tyk­si tu­le­mi­sen il­ma­pii­riä, jol­lais­ta hän it­se­kin koki nuo­re­na. Sel­lais­ta, jos­sa ku­kin saa ol­la sel­lai­nen kuin on.

– Ha­lu­ai­sin, et­tä seu­ra­kun­nan ka­ton al­la voi­si teh­dä yh­des­sä kaik­kea mah­dol­lis­ta ja löy­tää yh­tei­söl­li­syy­den, hän sa­noo.

Pa­ra­dok­saa­lis­ta on, et­tä pap­pi saat­taa it­se koh­da­ta ti­lan­tei­ta, jois­sa hy­väk­syn­tä tun­tuu ole­van si­dok­sis­sa ul­ko­nai­siin seik­koi­hin. Esi­mer­kik­si sii­hen, on­ko pa­pil­la eh­tool­lis­ta ja­ka­es­saan mus­tat um­pi­a­vok­kaat vai ei.

– En jak­sa us­koa, et­tä Ju­ma­laa täl­lai­nen asia kiin­nos­taa, Lai­nio-Nur­mi­nen puus­kah­taa.

Jos­kus vai­kut­taa sil­tä, et­tä pap­pi tai kant­to­ri jou­tu­vat ”si­jais­kär­si­jöik­si”, joi­hin saa­te­taan hei­jas­taa omaa vai­ke­aa elä­män­ti­lan­net­ta. Sel­lai­set­kin ti­lan­teet on hyvä tun­nis­taa ja tie­dos­taa, mut­ta kri­tii­kin pe­los­sa ei sil­ti hyö­dy­tä al­kaa miel­lyt­tää kaik­kia. Se on mah­do­ton­ta.

– Olem­me työs­säm­me esil­lä, mut­ta em­me sen vuok­si, et­tä kaik­kien oli­si ty­kät­tä­vä meis­tä, Lai­nio-Nur­mi­nen sa­noo.

Vaik­ka pap­peus on ol­lut Suo­mes­sa nai­sil­le­kin mah­dol­lis­ta jo vuo­des­ta 1988, asia saat­taa yhä he­rät­tää sekä sy­vää epäi­lys­tä et­tä myös syr­jin­tää. Sel­lai­sia ti­lan­tei­ta ha­vai­tes­saan Lai­nio-Nur­mi­nen yleen­sä lau­suu aja­tuk­sen­sa jul­ki.

Toi­saal­ta pap­pi voi ole­muk­sel­laan ai­heut­taa myös spon­taa­nia ilah­tu­mis­ta. Ker­ran Lai­nio-Nur­mi­nen oli me­nos­sa erää­seen ko­tiin vau­vaa kas­ta­maan, ja oven avan­nut lap­si rie­mas­tui:

– Äi­ti, siel­tä tuli iha­na pie­ni pu­na­tuk­kai­nen tyt­tö­pap­pi!

– Hän piti mi­nua kä­des­tä koko toi­mi­tuk­sen ajan. Lu­pa­sin ty­töl­le, et­tä ai­no­as­taan hän saa kut­sua mi­nua niin. Kol­le­gat ei­vät saa, Lai­nio-Nur­mi­nen nau­raa.

Pa­pin täy­tyy pi­tää suk­ka­hou­su­ja hel­teel­lä­kin. Sun­ti­on ken­gät ei­vät saa ko­pis­ta. Kant­to­rin pyl­ly ei saa hei­lua soit­ta­es­sa. Pa­pin täy­tyy ol­la hil­lit­ty. Ei saa sa­noa suo­ria mie­li­pi­tei­tä.

Seu­ra­kun­ta­e­lä­mään tun­tuu toi­si­naan liit­ty­vän eris­kum­mal­li­sia kir­joit­ta­mat­to­mia sään­tö­jä, ja erääs­sä vai­hees­sa Lai­nio-Nur­mi­nen huo­ma­si yrit­tä­vän­sä ”pie­nen­tää” vä­ri­käs­tä ja sa­na­val­mis­ta it­se­ään.

– Va­lit­sin vaat­tei­ta, jois­sa en he­rät­täi­si huo­mi­o­ta. Yri­tin miet­tiä ti­lan­tei­ta etu­kä­teen, jot­ta en oli­si lii­ak­si ää­nes­sä. Yri­tin ol­la ole­mat­ta lii­an ri­vak­ka, hän ku­vai­lee.

It­sen­sä pie­nen­te­ly ei pi­dem­män pääl­le ole ter­ve rat­kai­su työs­sä ei­kä muu­ten­kaan.

Kri­tee­rien täyt­tä­mi­sen ja hy­väk­syn­nän ky­sy­myk­set nou­si­vat Lai­nio-Nur­mi­sen per­hees­sä eri­tyi­sen tär­keik­si, kun per­heen kuo­puk­sel­la to­det­tiin kou­lun al­ka­es­sa au­tis­min kir­jon häi­riö. Vii­meis­tään sil­loin per­hee­näi­ti to­te­si, et­tä lii­as­ta kilt­tey­des­tä ja it­sen­sä pie­nen­te­lys­tä ei ole hyö­tyä. Sen si­jaan van­hem­man oli et­sit­tä­vä voi­maa, kär­si­väl­li­syyt­tä ja vii­saut­ta tais­tel­la lap­sen oi­keuk­sien sekä eri­lai­suu­den hy­väk­syn­nän puo­les­ta.

– Au­tis­mi­kir­jon per­heen tar­vit­se­mia tu­ki­muo­to­ja ei to­del­la­kaan ti­pu­te­ta sy­liin, vaan niis­tä on it­se otet­ta­va sel­vää. On­nek­si olen saa­nut aka­tee­mi­sen kou­lu­tuk­sen ja osaan tul­ki­ta ka­pu­la­kiel­tä, hän huo­kaa.

Kuo­puk­sen koh­dal­la asi­at ovat men­neet lo­pul­ta hie­nos­ti. Kou­lun­käyn­ti su­juu ta­val­li­ses­sa luo­kas­sa, ja par­hail­laan on me­neil­lään rip­pi­kou­lu.

Lai­nio-Nur­mi­nen to­te­aa kui­ten­kin op­pi­neen­sa ki­pe­äs­ti tun­nis­ta­maan tie­tyn­lai­sen kat­seen, jon­ka eri­tyis­lap­sen van­hem­pi voi saa­da osak­seen: ei­kö tuo osaa kas­vat­taa lap­si­aan?

– Au­tis­min kir­jo ei näy ulos­päin, mut­ta jos ti­lan­tees­sa on lii­kaa är­syk­kei­tä, lap­si tai nuo­ri saat­taa ais­tiy­li­herk­kä­nä la­maan­tua tai men­nä to­lal­taan, hän sa­noo.

– Esi­mer­kik­si ki­roi­lu voi ol­la yri­tys il­mais­ta, et­tä ti­lan­tees­ta pi­täi­si pääs­tä pois.

Kai­ken ko­e­tun myö­tä mus­ta­val­koi­suus on ka­ris­sut, ja ti­lal­le on tul­lut ar­mol­li­suut­ta sekä it­seä et­tä toi­sia koh­taan. Ny­kyi­sin rip­pi­kou­lua pi­tä­es­sään Lai­nio-Nur­mi­nen tie­dos­taa, et­tä nuo­ren häi­rit­se­vän käy­tök­sen taus­tal­la saat­taa­kin ol­la haas­tei­ta, joi­ta ei ole ym­mär­ret­ty.

Hä­nen sy­dän­tään lä­hel­lä ovat eri­tyis­ryh­mil­le suun­na­tut kirk­ko­het­ket, jois­sa ajoit­tai­nen me­kas­tus ei hait­taa ol­len­kaan. Pa­pin ken­kien vä­ri­ä­kään ei siel­lä ku­kaan muis­ta ky­tä­tä.

Lai­nio-Nur­mi­nen to­te­aa, et­tä ih­mi­se­lä­män moni-il­mei­syys sai­si mie­lel­lään nä­kyä kir­kon elä­mäs­sä laa­jem­min­kin.

– Esi­mer­kik­si mu­sii­kin suh­teen. Ei­vät­hän tä­män ajan elä­ke­läi­set ole usein mi­tään vir­si­tie­tä­jiä, vaan he ovat is­kel­mä­ai­ka­kau­den ih­mi­siä. Kun Lah­des­sa jär­jes­tet­tiin is­kel­mä­kirk­ko, kaik­ki ha­luk­kaat ei­vät mah­tu­neet si­sään! Meil­lä on Lah­des­sa vii­si kirk­koa, jo­ten ei var­maan hait­tai­si, jos vaik­ka­pa yk­si vuo­rol­laan tar­jo­ai­si jo­ta­kin pe­rin­tei­ses­tä poik­ke­a­vaa.

Alus­sa mu­kail­tua au­tu­aak­si­ju­lis­tus­ta voi­si­kin il­man muu­ta laa­jen­taa:

Au­tu­ai­ta ovat myös ne, jot­ka ai­heut­ta­vat hä­li­nää kir­kos­sa.

Au­tu­ai­ta ovat ne, jot­ka ei­vät mah­du mit­ta­pui­hin.

Au­tu­ai­ta ovat ne, joil­la yli­pää­tään on ken­gät – ja ne, joil­la ei ole.