Lastenohjaaja Lena Nikkilä aloitti teologian ensin opinnot avoimessa yliopistossa ja jatkaa niitä nyt työn ohessa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Jani Mahkonen
Sisään vain, ovi on auki – Lena Nikkilän unelmien kirkko on avoin kaikille katsomuksiin katsomatta
Alkusyksyn illansuu on harmaa ja tuulinen, vihmoo vettä.
Jo kaukaa näkyy, että heinolalaisen rivitalokodin ovi on apposen ammollaan. Sisältä loistaa valo.
Epäröivä kulkija kävelee kohti ovea. Onkohan tämä se paikka, ja voinko minä näin vain kävellä sisään?
Ovensuuhun pyrähtää iloinen nainen, joka ilmoittaa, että ovi oli auki juuri minulle.
– Tervetuloa, sanoo Lena Nikkilä, 55.
Sisääntulo tähän kotiin on aika lailla rinnastettavissa siihen, millainen voisi olla sisääntulo kirkkoon ja seurakuntaan, mikäli Nikkilä voi asiaan vaikuttaa. Ja kyllä hän voi. Heinolan seurakunnan vastaavalla lastenohjaajalla ja teologian opiskelijalla on visioita vaikka muille jakaa, ja yksi niistä kuuluu näin:
– Haluan rakentaa siltaa seurakuntaan niin, että kenen tahansa olisi helppo tulla sinne. Haluan tarjota sitä, mitä ihmiset arjessaan tarvitsevat.
Evankeliumi Nikkilän mukaan on siis tätä: kirkon avoin ovi ja valoisa vastaanotto kuuluvat kaikille katsomuksesta riippumatta. Sekä uskonnon hevijuusereille että niille, jotka eivät tiedä, uskovatko yhtään mihinkään.
Nikkilä antaa tapausesimerkin.
Toissa kesänä, korona-ajan jälkitunnelmissa, Heinolan seurakunnan varhaiskasvatuksen tiimi järjesti kirkon viereen pellepuistotapahtuman. Ei ole vaikeaa arvata, kuka idean takana oli. Nikkilä oli ajatellut, että synkeiden, eristyneiden aikojen jälkeen tarvittiin ennen kaikkea iloa. Kaikkien yhteinen tapahtuma, jossa vain hassuteltiin.
– Jouduin sitä kyllä perustelemaan ja pelkäsin, etteivät kaikki ymmärrä, hän sanoo.
Nikkilällä oli kuitenkin tapahtumalleen vankka suojelija – itse luterilaisen kirkon isähahmo Martti Luther. Systemaattisen teologian kurssilla Nikkilä oli tehnyt löydön, joka antoi pohjan hänen omallekin teologialleen ja tuuletti luterilaisuuden otsaryppyistä mainetta. Hän tajusi, että kirkon opin ydintä ovat arkinen elävä usko, rentous, ilo ja tavis-ihmisten tarpeiden huomioiminen.
– Tällaisessa ilmapiirissä Jeesuskin viihtyi, Nikkilä huomauttaa.
Rentous, ilo ja hyväksyntä voivat toisinaan olla uskonnon yhteydessä kateissa. Esimerkki siitä löytyy Nikkilän oman perheen historiasta.
– Äitini halusi ottaa etäisyyttä kirkkoon, sillä hänellä oli lapsuudessaan hirveitä kokemuksia oman herättäjätaustaisen vanhempansa toiminnasta. Se oli uskonnon ja herättäjäliikkeen arvojen väärinkäyttöä, Nikkilä sanoo.
Isovanhempi Nikkilän isän puolelta välitti jälkeläisilleen lempeämpää viestiä.
Nikkilä käy hakemassa viereisestä huoneesta hauraan, risareunaiseksi kuluneen Raamatun, jonka kansilehdelle on mustekynällä kirjoitettu omistuskirjoitus isoisältä Lenalle pitkäperjantaina 1977. Kirjan lehdille isoisä on merkinnyt kokemuksiaan Kannaksella, Syvärillä ja Rukajärvellä sekä psalmeja, joita hän oli rintamalla lohdutuksekseen lukenut.
Kymmenvuotias tyttö vaistosi, että lahjoitushetkessä hänelle siirtyi jotakin arvokasta.
– Äitikin sanoi, että pidä sitä kuin aarretta, Nikkilä muistelee.
Joskus kirkossa vieraillessaan lapsi tunnisti jonkinlaisen pyhän läsnäolon.
– Minua kiinnosti, mitä se oli. Jo pienenä muistan ajatelleeni, että haluaisin olla pappi. Äidin kovien kokemusten vuoksi en kuitenkaan voinut sanoa toivetta ääneen. Kyllä äiti silti huomasi jo varhain, että olin lapsi, joka imi hengellistä symboliikkaa ja musiikkia, hän sanoo.
Aikuistuttuaan Nikkilä ei ajatellut itseään hengellisenä ihmisenä, mutta silti hän hakeutui mielellään nollaamaan ajatuksiaan kirkkojen tai hautausmaiden rauhaan.
– Siellä tuli ajaton olo. Muu maailma sulkeutui ulkopuolelle.
Pikkutyttönä Lena sai isoisältä Raamatun, joka oli kulkenut mukana rintamalla. Lapsi koki, että tuossa hetkessä hänelle siirtyi jotakin arvokasta ja pyhää.
Jani Mahkonen
Seurakuntatyö saati pappeuskysymykset eivät olleet vuosikymmeniin ajankohtaisia, sillä elämässä riitti luovalle ja herkästi innostuvalle paljon muutakin kiinnostavaa. Nikkilä toteaa olleensa koulussa ”jalkojen heiluttelija ja pilvilinnojen pyörittäjä”.
– Ja minun annettiin olla sellainen, hän sanoo tyytyväisenä.
Erinomaisia arvosanoja himoitseva opiskelija hänestä on tullut vasta ehkä nyt Helsingin yliopistossa. Vaiko tätä ennen Diakoniaopistossa? Vai sittenkin Markkinointi-instituutissa? Vai käsi- ja taideteollisissa opinnoissa, joita hänellä on kahden tutkinnon verran?
Polulla on käänteitä niin, että sivullista hengästyttää. Kartalle piirrettynä se näyttäisi suorastaan singahduksilta. Peruskoulun ja ammattikoulun jälkeen Vääksystä au pairiksi Lontooseen. Sieltä Rovaniemelle opistoon. Jälleen Vääksyyn ja Esson naamabaariin töihin. Sieltä Sveitsin Baseliin lasten- ja taloudenhoitajaksi. Sieltä ompelijaksi Stockmannin ateljeehen. Sieltä Matkailun edistämiskeskukseen, sieltä maanviljelijän vaimoksi ja perheenäidiksi Vuolenkoskelle sekä vaateputiikin ja ompelimon perustajaksi.
Sveitsin Baselissa nuori nainen teki havainnon, jolla oli kauaskantoinen, syvä vaikutus hänen omaan äitiyteensä ja myöhempään ammattiinkin. Sveitsiläis-suomalaisessa perheessä, jossa hän työskenteli, oli lasten kasvatukseen erityinen ote, jonka Nikkilä nimeää ”lasten pedagogiseksi kotikasvatukseksi”. Se puhutteli hänen sydäntään ja tuntui oikealta. Kaikesta hehkui lapsen ja lapsuuden kunnioitus.
Samankaltaista asennetta hän halusi soveltaa, kun omat lapset syntyivät.
– Aito läsnäolo. Heittäytyminen yhdessä kaikkeen hulluun. Asioiden kunnollinen perusteleminen lapselle. Säännöllinen elämänrytmi. Hyvät harrastukset. Monipuolinen kulttuurikasvatus: lapsen vieminen museoihin, oopperaan, konserttiin, hän luettelee.
Kuulostaa melkoisen ihanteelliselta!
– Se ei kuitenkaan ollut päälleliimattua, vaan lähti sisäisestä kokemuksestani, Nikkilä pohtii.
Elämässä kaikki ei kuitenkaan aina suju kuin ihanteiden käsikirjassa. Vuonna 2015 tuli avioero ja sen myötä yritystoiminnan lopettaminen, uudelle paikkakunnalle muuttaminen, uusi lähtöruutu. Nikkilä muistaa, miten häntä pelotti yksinäisyys, kun edessä oli muutto Heinolaan. Hän lähetteli sähköposteja erilaisille tahoille: kaupungille, seurakunnalle ja yhdistyksille.
– Kerroin, että olen uusi tulokas ja etsin itselleni tekemistä ja porukkaa, johon liittyä.
Aluksi näytti siltä, että kukaan ei vastaa. Ei avointa ovea, josta loistaisi valo. Miten tylyä!
– Sanos muuta, Nikkilä sanoo.
Sitten tuli yksi ainoa vastaus. Sen lähetti Heinolan silloinen kirkkoherra Simo-Pekka Rantala, joka toivotti Nikkilän tervetulleeksi kaupunkiin ja mukaan seurakunnan toimintaan.
Kun Nikkilä vuonna 2017 aloitti lastenohjaajaopinnot Suomen Diakoniaopistossa Lahdessa, palaset alkoivat osua kohdalleen. Hän lipui osaksi seurakunnan varhaiskasvatuksen tiimiä jo opiskelujen aikana ja sai valmistuttuaan työpaikan. Idearikas innostuja puhkesi lastenohjaajana kukkaan.
– Tässä työssä saan toteuttaa ihan kaikkea, mitä olen elämäni aikana oppinut. Meillä on ihana, taitava tiimi, Nikkilä iloitsee.
Nikkilästä tuli seurakunnan johtava lastenohjaaja aikana, joka on isojen muutosten ja globaalien kriisienkin leimaama. Kirkko navigoi tilanteessa, jossa lasten määrä vähenee, katsomusten kirjo moninaistuu ja media- ja kulutussävytteinen arki pitää huolen siitä, että ihmisen huomiolle olisi monta ottajaa.
Nikkilän visiona on viestiä lapsille ja perheille, että kirkossa heitä ajatellaan ja heitä odotetaan kuin kotiin. Nälkään saa ravintoa monella eri tasolla. Jollakin on voileipänälkä, toisella kohtaamisen nälkä.
Hänen havaintonsa on, että viestintäsovellusten runsaudesta huolimatta aikuisten yksinäisyyttä on paljon. On fyysistä ja psyykkistä ystävän tarvetta, joka ei ole korvattavissa tykkäysnappuloilla.
Muutosten myllätessä maailmaa Nikkilällä ei ole taipumusta pitää lasten ja perheiden toiminnan malleja kiveen hakattuina, vaan hän muovaa niitä tiiminsä kanssa tarpeiden mukaan. Se voi näyttää vaikkapa tällaiselta:
Perhe on paljon laajempi käsite kuin klassinen ydinperhe. On hyvä ajatella, mitä kaikkea se voi kullekin merkitä ja kutsua mukaan perheitä kaikessa moninaisuudessaan esimerkiksi perjantaiaamujen Lampikahvilaan.
Lapsiperheköyhyys, uupumus ja masennus ovat monen perheen todellisuutta. Siihen vastataan tarjoamalla keskiviikon Ilta-pop-up, jossa lapsi saa tukevan iltapalan, rauhallisia leikkejä, iltasadun ja iltarukouksen. Vanhempi saa lapsen kotiin ”nukkumisvalmiina pakettina”.
Pirstaleisessa maailmassa hiljentymisen tarve ja kaipuu on todellista. Arjen keskellä voi rauhoittua lastenvaunupyhiinvaelluksella, joka toteutetaan omaan tahtiin vaunukävelyllä. Mukaan saa kortteja, joissa on ohjeet pieniin meditatiivisiin pysähdyksiin.
Pienten lasten vanhemmille messun rento vaihtoehto voi olla kirkossa toteutettu perhemuskari, jossa on lapsen spiritualiteettia vahvistavia elementtejä.
Nikkilän mukaan on aistittavissa signaaleja siitä, että vaikka vanhemman oma suhde kristinuskoon olisi hauras, hänellä voi silti olla toivomus, että lapsi saisi siihen liittyvää opetusta ja kasvatusta.
– Koskaan emme kysy tulijalta kirkon jäsenyydestä tai siitä, onko lapsi kastettu vai ei, hän sanoo.
Nikkilä muistelee lämmöllä piispa Teemu Laajasalon taannoista puhetta varhaiskasvatuksen valtakunnallisilla neuvottelupäivillä. Laajasalo ylisti seurakuntien varhaiskasvatusta kivijalkana, jolle kaikki muu perustuu. Se tuntui hyvältä, mutta samaan aikaan Nikkilä aisti ristiriidan: kirkon hierarkiassa lastenohjaajat kokevat usein olevansa ”vain” lastenohjaajia. Vähättelevä asenne ei luultavasti ole tarkoituksellista, mutta se voi tulla näkyviin esimerkiksi seurakuntien resurssien vähäisyydessä, palkkauksessa tai työoloissa.
– Tämän työn arvokkuutta ja työntekijöiden ammattitaitoa haluaisin tuoda esiin piilosta, Nikkilä sanoo.
Toistaiseksi Nikkilä visioi nykyisessä tehtävässään, mutta rinnalla kulkevat tiiviisti teologian opinnot. Lapsuudesta asti vaalittu salainen haave pappeudesta pullahti vuonna 2019 pintaan työkaverin näkemästä unesta. Työpari Pirjo-Liisa tuli kertomaan Nikkilälle: ”Minä näin viime yönä unta, että olit kasvatustyön pappi!”
– Vastasin hänelle, että hän oli ensimmäinen ihminen, joka näki tämän asian minussa. En ollut puhunut haaveesta kenellekään, Nikkilä sanoo.
Jo samana iltana hän ilmoittautui avoimen yliopiston teologian kursseille.
Nikkilä tahtoisi valmistuttuaan olla Isä Camillon luterilainen vastine.
Se, joka tuntee tämän rakastettavan kirjallisuuden hahmon, tietää, että hän on maanläheinen ja inhimillinen persoona, joka suhaa polkupyörällä ympäri kylää papinkaavussaan ja osallistuu kaikkeen, mitä yhteisössä tapahtuu.
– Minulle sopisi hyvin olla töissä jossain syrjäisessäkin paikassa. Tekisin ihan kaikkea. Pitäisin lapsille kerhoja ja äideille babyshowereita. Olisin ihan vain ihmisille läheinen, Nikkilä haaveilee.
Mielessä käy, että hän taitaa olla sellainen jo nyt.
Puutarhanhoitoa rakastava kyläluuta
Lena Nikkilä syntyi Espoossa lasten oikeuksien päivänä vuonna 1967 ja varttui Vääksyssä. Heinolan seurakunnan vastaava lastenohjaaja ja teologian opiskelija on ennättänyt asua elämänsä aikana muun muassa Lontoossa, Baselissa, Kemijärvellä, Helsingissä ja Vuolenkoskella ennen asettumistaan Heinolaan. Perheeseen kuuluvat 24-, 23- ja 17-vuotiaat lapset.
Nikkilä rakastaa puutarhanhoitoa ja lavatansseja, mutta tiesitkö hänestä tätä:
1 ”Olen kyläluuta. Tykkään lähteä spontaanille vierailulle ja jutella ihmisten kanssa.”
2 ”Olen kerran puvustanut oopperan! Produktio oli Lahden Pikkuteatterissa vuonna 2018 esitetty Pohjan neiti.”
3 ”Nuorena au pairina minulla oli italialainen ihailija Fiorello, joka oli tenorina La Scala -oopperassa. Myöhemmin hän jopa ilmaantui kerran työpaikalleni Suomeen. Olin hieman kiusaantunut.”
4 ”Olin nuorena kova Bogart Co. -bändin fani, ja kerran olin mukana bändin levytyssessioissakin Lontoossa. Jokin aika sitten kävin tyttäreni kanssa solisti Ressu Redfordin keikalla, ja pääsimme häntä tapaamaan. Ressu muisti minut 30 vuoden jälkeen ja liikuttui!”