Sys­män Py­hän Ola­vin kes­ki­ai­kai­nen kirk­ko ma­kaa sees­tei­ses­sä ke­vät­tal­vi­ses­sa mai­se­mas­sa kau­nii­den, vie­ri vie­res­sä sei­so­vien hau­ta­ki­vien kes­kel­lä. Ma­jut­ve­den Kirk­ko­lah­ti on maa­lis­kuun puo­li­vä­lis­sä vie­lä hen­toi­ses­sa jääs­sä, ja har­so­pil­vien ta­kaa pil­kot­ta­vat au­rin­gon sä­teet muut­ta­vat jär­ven pin­nal­la ole­van ke­vy­en lu­mi­peit­teen ki­mal­te­le­vak­si ti­mant­ti­me­rek­si. Kir­kon ja sen ym­pä­ris­tön nä­ky­mä on kuin suo­raan tu­ris­tien suo­si­mas­ta, Gree­tings from Fin­land -tyy­li­ses­tä pos­ti­kor­tis­ta.

Kos­ke­mat­to­man ja puh­taan lu­mi­peit­teen kir­kon ym­pä­ril­lä rik­ko­vat kui­ten­kin yh­det ja­lan­jäl­jet. Ne joh­ta­vat mää­rä­tie­toi­ses­ti suo­raan kir­kon ovis­ta si­sään. Olem­me so­pi­neet Tai­ni­on­vir­ran seu­ra­kun­nan kant­to­ri Jaak Lut­sin kans­sa, et­tä ta­paam­me haas­tat­te­lun mer­keis­sä Py­hän Ola­vin kir­kos­sa. Luts on kä­vel­lyt ta­paa­mi­seen ko­to­aan, ki­ven­hei­ton pääs­tä Kant­to­ri­las­ta.

– Kut­sun tätä kirk­koa toi­sek­si ko­dik­se­ni, sil­lä vie­tän tääl­lä niin pal­jon ai­kaa. Rak­kait­ten soit­ti­mien kes­kel­lä ai­ka ku­luu no­pe­as­ti.

Kuin va­kuut­taak­seen sa­no­maan­sa is­tah­taa kant­to­ris­mies ur­ku­jen taak­se, aset­te­lee nuo­tit eteen­sä ja al­kaa soit­taa. Sor­met liu­ku­vat por­tait­tain pääl­lek­käin ole­vil­la sor­mi­oil­la ja ja­lat kul­ke­vat jal­ki­ol­la.

Tal­vi­ken­gät ja­las­sa soit­ta­mi­nen on­nis­tuu kyl­lä, mut­ta yleen­sä Luts is­tuu ur­ku­jen ta­ka­na soit­to­ken­gät ja­las­sa. Niis­sä on nah­ka­poh­ja, joka liu­kuu jal­ki­on pääl­lä hy­vin.

– Jul­ki­ses­ti en ha­lua soit­to­ken­ki­ä­ni esi­tel­lä, ne ovat niin ku­lu­neet, Luts to­te­aa nau­ra­en.  

Täl­lä het­kel­lä har­joit­te­lun al­la on lem­pi­mu­siik­kia, rans­ka­lais­ta ro­mant­tis­ta ur­ku­mu­siik­kia.

 – Se so­pii hy­vin pi­a­nis­tin kä­sil­le, täs­men­tää Luts, joka on siis myös pi­a­nis­ti.

Rans­ka­lai­nen ur­ku­mu­siik­ki kos­ket­taa Lut­sia mah­ti­pon­ti­suu­des­saan ja toi­saal­ta myös herk­kyy­des­sään. Hän sa­noo, et­tä sii­nä on kieh­to­vaa sä­vel­maa­il­maa ja oman­lais­taan char­mia. Jos­kus Py­hän Ola­vin kir­kos­sa sitä soit­ta­es­saan ku­vit­te­lee hän ole­van­sa rans­ka­lai­ses­sa ka­ted­raa­lis­sa.

 –  En tie­dä, kuu­luu­ko se kirk­ko­vä­el­le as­ti, mut­ta it­se ha­lu­an vä­lil­lä lei­ki­tel­lä aja­tuk­sel­la, et­tä juu­ri sil­lä het­kel­lä soit­tai­sin kuu­li­joil­le isoil­la rans­ka­lai­sil­la uruil­la.

Vii­me ke­sä­nä Har­to­lan viih­de­kuo­ron kans­sa Si­si­li­as­sa reis­sa­tes­saan Luts sai yl­lät­tä­en mah­dol­li­suu­den soit­taa ita­li­a­lai­sil­la mah­ti­pon­ti­sen suu­ril­la uruil­la. Mes­si­nan kau­pun­gin kir­kos­sa kes­ken tu­ris­ti­kier­rok­sen Luts imp­ro­vi­soi, lenk­ka­rit ja­las­saan.

– Ei hai­tan­nut yh­tään, et­tei ol­lut nuot­te­ja ja soit­to­ken­kiä mu­ka­na, se oli sil­ti mah­ta­va ko­ke­mus pääs­tä soit­ta­maan ur­ku­ja, jot­ka ovat Ita­li­an suu­rim­mat, to­te­aa hän on­nel­li­se­na.

Sys­mä su­lat­ti sy­dä­men

Jaak Luts on tut­tu kas­vo Sys­män alu­eel­la naa­pu­ri­pi­tä­jiä myö­ten. Tut­tu hän ei ole pel­käs­tään seu­ra­kun­tien ti­lai­suuk­sis­ta, sil­lä Luts viih­tyy mu­siik­ki­pii­reis­sä myös seu­ra­kun­nan ra­jo­jen ul­ko­puo­lel­la ui­den su­ju­vas­ti gen­res­tä toi­seen. Tus­kin­pa on Sys­mäs­sä ti­lai­suut­ta, jos­sa ei Luts jos­sain vai­hees­sa is­tah­tai­si pi­a­non ää­reen soit­ta­maan tai sä­es­tä­mään lau­la­jia. Tai jos hän ei sitä tee, as­tuu hän sii­nä ta­pauk­ses­sa kuo­ron eteen sitä joh­ta­maan. Vä­lil­lä Luts lau­laa kuo­ron ri­vis­sä it­se­kin ja jos­kus mu­ka­na esiin­ty­mäs­sä on myös Sys­män yh­teis­kou­lun mu­sii­ki­no­pet­ta­ja­na työs­ken­te­le­vä vai­mo Lea sekä tyt­tä­ret Ma­ria, Lore, So­fie ja Aman­da.

– Meil­lä on oma kuo­ro ka­sas­sa, hän vit­sai­lee.

Tyt­tä­ret soit­ta­vat ku­kin omaa soi­tin­ta, sitä sa­maa, jota he ovat soit­ta­neet pie­nes­tä pi­tä­en. Ma­ri­al­la se on viu­lu, Lo­rel­la ja Aman­dal­la pi­a­no ja So­fiel­la sel­lo. Luts on hy­vin yl­peä tyt­tä­ris­tään, sil­lä vaik­ka he ovat jo ai­kui­sia kaik­ki, on mu­siik­ki säi­ly­nyt luon­te­va­na osa­na hei­dän ar­ke­aan. Luts sa­noo, et­tä kun mu­siik­ki on it­sel­le koko elä­mä, tun­tuu hy­väl­tä, et­tä se on mer­ki­tyk­sel­lis­tä myös jäl­ki­kas­vul­le.

– Ar­vos­tan sitä, et­tä he lap­se­na jak­soi­vat käy­dä soit­to­tun­neil­la ja jat­ka­vat soit­ta­mis­ta edel­leen. Tie­dän oma­koh­tai­ses­ti, et­tei mu­sii­kin opis­ke­lu ole ai­na help­poa. Se vaa­tii pit­kä­jän­tei­syyt­tä, ja vä­lil­lä voi tul­la ai­ko­ja, kun soit­ta­mi­nen ei vain kiin­nos­ta. Tyt­tä­ret ovat kaik­ki kui­ten­kin it­se ha­lun­neet soit­taa, pai­nos­tus­ta ei mei­dän van­hem­pien puo­lel­ta ole tul­lut.

Mik­si maa­il­mal­la ah­ke­ras­ti kon­ser­toi­nut tal­lin­na­lai­nen pi­a­nis­ti ja vi­ro­lai­sen kon­sert­ti­maa­il­man pal­kit­tu luot­to­sä­es­tä­jä on asu­nut vii­mei­set 33 vuot­ta Sys­mäs­sä, on ky­sy­mys, jo­hon Luts on saa­nut vuo­sien mit­taan vas­ta­ta use­am­paan­kin ker­taan. Ei­kä sii­nä sen kum­mem­paa ole, mie­lel­lään hän elä­mäs­tään ja taus­tas­taan ker­too. Kun yk­si asia joh­taa toi­seen, sitä huo­maa pian asu­van­sa kes­kel­lä suo­ma­lais­ta jär­vi­mai­se­maa ja ole­van­sa pie­nen ja idyl­li­sen seu­ra­kun­nan kant­to­ri.

– Se, mi­ten tän­ne pää­dyin, on ol­lut on­nek­kai­den yh­teen­sat­tu­mien sum­ma ja to­del­li­nen on­nen­pot­ku mi­nul­le ja per­heel­le­ni, hän sa­noo.

An­ne­taan Lut­sin siis ker­toa.

Oli vuo­si 1991, kun Jaak Luts ta­pa­si vi­ro­lai­sen kuo­ron­joh­ta­jan, joka oli ol­lut Suo­mes­sa käy­mäs­sä. Tämä ker­toi, et­tä Ii­tin seu­ra­kun­nas­sa oli kant­to­ri­pu­la ja ke­hot­ti Lut­sia ha­ke­maan sin­ne töi­hin. Kuo­ron­joh­ta­ja tie­si, et­tä Luts oli haa­veil­lut muu­tos­ta Suo­meen, mut­ta Luts ei ihan saa­nut aja­tuk­ses­ta kiin­ni: mik­si ha­kea kant­to­rik­si, hän­hän on pi­a­nis­ti! Urut inst­ru­ment­ti­na kyl­lä kieh­toi­vat, mut­ta kant­to­rin työ ei sil­ti he­rät­tä­nyt suu­rem­paa kiin­nos­tus­ta. Ei var­sin­kaan, kun Tal­lin­nas­sa oli kui­ten­kin hyvä ja ar­vos­tet­tu työ Mu­siik­ki­a­ka­te­mi­an leh­to­ri­na ja ka­ma­ri­mu­sii­kin sä­es­tä­jä­nä.

Olot Vi­ros­sa oli­vat tuol­loin kui­ten­kin var­sin vai­ke­at. Va­paus­tais­te­lu oli al­ka­nut, mut­ta vie­lä elet­tiin neu­vos­to­val­lan alai­suu­des­sa. Moni oli pa­kan­nut elä­män­sä mat­ka­lauk­kuun ja muut­ta­nut Suo­meen tur­val­li­sem­man elä­män pe­räs­sä.

Aja­tus kant­to­rin töis­tä naa­pu­ri­maas­sa jäi ky­te­mään Lut­sin mie­leen. Het­ken har­kin­nan jäl­keen Viro jäi kuin jäi­kin taak­se.

– En­sim­mäi­nen tyt­tä­rem­me oli syn­ty­mäs­sä, em­me­kä ha­lun­neet kas­vat­taa hän­tä niis­sä olois­sa, jot­ka Vi­ros­sa tuol­loin val­lit­si­vat. Ajat­te­lim­me, et­tä olem­me Suo­mes­sa sen ai­kaa, kun­nes olot Vi­ros­sa jäl­leen hel­pot­tai­si­vat.

Kie­li­tai­don osal­ta muut­to Suo­meen on­nis­tui san­gen hel­pos­ti, kii­tos suo­ma­lais­ten te­le­vi­sio-oh­jel­mien, joi­ta Luts oli seu­ran­nut pie­nes­tä po­jas­ta läh­tien. Il­ta­täh­ti-mu­siik­ki­oh­jel­ma oli suo­sik­ki, li­säk­si Luts kat­soi ur­hei­lua, uu­ti­sia, ame­rik­ka­lai­sia sar­jo­ja ja Ki­vi­kas­vo­ja, sekä pal­jon muu­ta.

– Vi­ros­sa suo­ma­lai­sia te­le­vi­si­o­ka­na­via seu­rat­tiin ah­ke­ras­ti. Vi­ron te­le­vi­si­os­sa­han ei pu­hut­tu mis­tään, mitä ta­pah­tui Neu­vos­to­lii­ton ul­ko­puo­lel­la, tai ai­na­kin asi­at ker­rot­tiin hy­vin pro­pa­gan­dis­ti­ses­sa mie­les­sä.

Niin pää­tyi per­he Iit­tiin, jos­sa oli avoin­na tu­tun kuo­ron­joh­ta­jan vih­jaa­ma kant­to­rin paik­ka. Suo­ma­lais­ten te­le­vi­sio-oh­jel­mien opet­ta­mal­la suo­mel­la Luts pär­jä­si uu­des­sa ko­ti­pai­kas­saan ja elä­mä tun­tui epä­to­del­li­sen hy­väl­tä. Unel­ma tur­val­li­ses­ta ym­pä­ris­tös­tä ja omas­ta ko­dis­ta oli to­teu­tu­nut.

Elä­mä ank­ku­roi­tuu Suo­meen ja Sys­mään

Luts aloit­ti ur­ku­jen opis­ke­lun yk­si­tyi­so­pe­tuk­ses­sa ja pää­si jy­väl­le no­pe­as­ti. Ihan niin yk­sin­ker­tais­ta uu­den soit­ti­men opis­ke­lu ei kui­ten­kaan ol­lut, vaik­ka ai­hees­ta ym­mär­tä­mä­tön voi­si­kin hel­pos­ti aja­tel­la, et­tä äk­ki­ä­kös pi­a­nis­ti ur­ku­jen soi­ton hal­tuun ot­taa.  

– Eni­ten olin huo­lis­sa­ni, mi­ten opin soit­ta­maan myös ja­loil­la, muis­te­lee Luts nau­ra­en.

Ii­tin vie­rai­lu jäi lo­pul­ta vuo­den mit­tai­sek­si, sil­lä kun vir­ka taas jon­kin ajan pääs­tä piti lait­taa au­ki, sitä haki pä­te­vä kant­to­ri ja Luts jou­tui väis­ty­mään. Vi­roon per­he ei ha­lun­nut kui­ten­kaan pa­la­ta, jo­ten töi­tä oli löy­dyt­tä­vä jos­tain muu­al­ta – ku­ten vaik­ka Sys­mäs­tä.

– Sys­mä oli täy­sin tun­te­ma­ton paik­ka, mut­ta kun sain vi­hiä, et­tä tääl­lä oli­si kant­to­rin paik­ka au­ki, ha­lu­sin eh­dot­to­mas­ti tul­la käy­mään, Luts ker­taa hy­myil­len.

Se oli­kin sit­ten me­noa se, sil­lä ke­säi­nen Sys­mä an­toi to­den tot­ta pa­ras­taan. Tal­lin­nan syk­kee­seen ja ih­mis­vi­li­nään tot­tu­nut Luts ihas­tui Sys­män luon­toon ja hil­jai­suu­teen.

– Aja­tus sii­tä, et­tä sai­sin tuo­da pie­nen per­hee­ni tä­hän mai­se­maan ja kau­nii­seen Kant­to­ri­laan asu­maan, vie­hät­ti eri­tyi­sen pal­jon.

Luts sai pai­kan Sys­män, ny­kyi­sen Tai­ni­on­vir­ran seu­ra­kun­nan kant­to­ri­na. Niin­pä per­heen piti ru­ve­ta ra­ken­ta­maan elä­mää jäl­leen uu­del­la paik­ka­kun­nal­la. Luts ei ha­lun­nut, et­tä jou­tui­si enää väis­ty­mään pä­te­vän kant­to­rin tiel­tä, jo­ten hän pä­te­vöi­tyi it­se. Luts aloit­ti opin­not ja val­mis­tui kirk­ko­mu­sii­kin mais­te­rik­si Si­be­lius-Aka­te­mi­as­ta 2000-lu­vun alus­sa. Val­mis­tut­tu­aan Luts päät­ti, et­tä hai­kai­lu syn­nyin­maa­han saa nyt riit­tää. Kun vai­mo oli myös saa­nut opin­ton­sa Suo­mes­sa val­miik­si, to­te­si­vat he yh­teis­tuu­min, et­tei per­he pa­laa enää Vi­roon.

– Hai­kai­lin en­sim­mäi­set kym­me­nen vuot­ta ta­kai­sin Vi­roon, vaik­ka Suo­mes­sa hy­vin viih­dyin­kin. Kun lo­pul­ta pää­tin, et­tä jääm­me Suo­meen lo­pul­li­ses­ti, olo hel­pot­tui. Oli huo­jen­ta­vaa an­taa it­sel­le lupa ryh­tyä ank­ku­roi­maan elä­mää tän­ne, il­man jat­ku­vaa poh­din­taa mah­dol­li­ses­ta pa­laa­mi­ses­ta.

Juu­ri­aan ei Luts to­ki­kaan ha­lua unoh­taa. Sik­si hän esit­te­lee it­sen­sä Sys­män vi­ro­lai­sek­si.

 – Se minä olen. Isän­maa­ni on Viro ja ko­ti­maa­ni Suo­mi.

Mer­ki­tyk­sel­lis­tä työ­tä mu­sii­kin pa­ris­sa

Kant­to­rin työt ei­vät ole mil­lään muo­toa syr­jäyt­tä­neet Lut­sin rak­kaut­ta pi­a­non soit­ta­mi­seen. Edel­leen hän aset­tuu flyy­ge­lin tai pi­a­non taak­se soit­ta­maan har­va se päi­vä. Pi­a­non opis­ke­lun hän aloit­ti jo 6-vuo­ti­aa­na, äi­din ja iso­äi­din ja­lan­jäl­jis­sä. Pie­net sor­met pim­put­ti­vat ah­ke­ras­ti pi­a­no­läk­sy­jä tal­lin­na­lai­ses­sa ker­ros­ta­lo­a­sun­nos­sa, ja isoi­sä, joka oli näyt­te­li­jä, oh­jaa­ja ja pu­he­tai­don opet­ta­ja te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­lus­sa, kan­nus­ti Lut­sia. Ai­van eri­tyi­ses­ti isoi­sä kan­nus­ti nii­nä het­ki­nä, kun pie­nen soi­to­nop­pi­laan mie­len­kiin­to tun­tui lo­pah­ta­van tyys­tin. Kult­tuu­ri-ih­mi­se­nä isoi­sä tun­nis­ti lap­sen­lap­sen­sa lah­jak­kuu­den ja ha­lu­si, et­tä Luts op­pi­si tun­te­maan mu­siik­kia ja sai­si osan­sa sii­tä maa­il­mas­ta, joka isoi­sän­kin elä­mää oli niin suu­res­ti ri­kas­ta­nut. Tei­ni-iäs­sä kun­ni­an­hi­mo al­koi kas­vaa ja Luts al­koi soit­taa yhä enem­män. Tuol­loin he­rä­si aja­tus myös pi­a­nis­tin am­ma­tis­ta.

– Het­ken har­kit­sin kyl­lä myös tai­de­maa­la­rik­si ryh­ty­mis­tä. Isä­ni oli ark­ki­teh­ti ja myös piir­tä­mi­nen ja maa­laa­mi­nen kiin­nos­ti mi­nua ko­vas­ti. Maa­laa­mi­nen on ny­ky­ään ra­kas har­ras­tus, mut­ta mu­siik­ki on mi­nul­le koko elä­mä.

Seu­ra­kun­nas­sa työs­ken­te­le­mi­nen on tun­tu­nut Lut­sis­ta luon­te­val­ta alus­ta saak­ka, vaik­ka us­kon­non har­joit­ta­mi­nen ei lap­suu­den ja nuo­ruu­den Vi­ros­sa ol­lut­kaan hy­väk­syt­tä­vää. Us­ko­via vai­not­tiin työ­pai­koil­la ja kou­luis­sa. Luts ker­too käy­neen­sä kir­kos­sa en­sim­mäi­sen ker­ran ylä­kou­lui­käi­se­nä. Elä­väs­ti hän muis­taa, kuin­ka vai­kut­ta­vaa oli ko­kea en­sim­mäi­nen kirk­ko­käyn­ti jou­lun ajan täy­des­sä kir­kos­sa, ais­tia sen tun­nel­maa ja ym­mär­tää sa­mal­la, et­tei tämä mis­sään ni­mes­sä ole lain­kaan suo­ta­vaa. 

– Opis­ke­lin mu­siik­ki­lu­ki­os­sa ja siel­lä oli sa­man­mie­li­siä ka­ve­rei­ta, joi­den kans­sa kä­vim­me jos­kus kir­kos­sa. Lo­pul­ta ai­kui­säl­lä kä­vin kas­teel­la ja lii­tyin Tal­lin­nas­sa Py­hän Hen­gen seu­ra­kun­nan jä­se­nek­si.

Luts ko­kee työn­sä Tai­ni­on­vir­ran seu­ra­kun­nan kant­to­ri­na ja ylei­ses­ti työn­sä mu­sii­kin pa­ris­sa hy­vin mer­ki­tyk­sel­li­se­nä. Hän tun­nis­taa mu­sii­kin yh­dis­tä­vän voi­man ja tie­tää te­ke­vän­sä tär­ke­ää työ­tä ih­mis­ten yh­teen saat­ta­ja­na esi­mer­kik­si kuo­ro­toi­min­nan tai kon­sert­ti­ko­ke­mus­ten kaut­ta.

Vaik­ka hom­mia riit­tää aa­mus­ta il­taan ja jos­kus vä­hän yli­kin, naut­tii hän työs­tään ko­vas­ti, eri­tyi­ses­ti sik­si, et­tä saa teh­dä töi­tä niin mo­ni­puo­li­ses­sa mu­siik­kiym­pä­ris­tös­sä.

– Olen sii­nä mie­les­sä ny­ky­päi­vän työ­e­lä­mäs­sä ih­meel­li­nen ta­paus, et­ten koe min­kään­lais­ta työst­res­siä, Luts ih­met­te­lee.

Jos ker­ran Suo­meen tulo ja tääl­lä elä­mi­nen on ol­lut Lut­sil­le unel­mien täyt­ty­mys ja to­del­li­nen on­nen­pot­ku, on­ko vie­lä jo­tain, mis­tä hän unel­moi? Luts miet­tii het­ken ja vit­sai­lee, et­tä täy­tyy miet­tiä tark­kaan, sil­lä hä­nen elä­mäs­sään unel­mat ovat tu­pan­neet nä­kö­jään myös to­teu­tua. Het­ken har­kin­nan jäl­keen Luts osaa vas­ta­ta yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti. Unel­ma liit­tyy ur­kui­hin ja kuu­lem­ma sa­man unel­man ja­kaa maa­il­mas­sa ai­ka moni muu­kin ur­ku­ri:

– Kun jos­kus sai­si soit­taa Not­re Da­men ka­ted­raa­lin ur­ku­ja. Ne sel­vi­si­vät kuu­lem­ma hy­vin kir­kon pa­los­ta ja ovat nyt uu­des­sa lois­tos­saan. Siel­lä jos sai­sin soit­taa rans­ka­lais­ta ro­mant­tis­ta ur­ku­mu­siik­kia, oli­si se unel­mie­ni täyt­ty­mys.

"Maa­la­tes­sa ajan taju hä­vi­ää"

*Jaak Luts on syn­ty­nyt Tal­lin­nas­sa vuon­na 1962. Vuo­des­ta 1991 hän on asu­nut Suo­mes­sa ja vuo­des­ta 1992 toi­mi­nut Sys­män, ny­kyi­sen Tai­ni­on­vir­ran seu­ra­kun­nan kant­to­ri­na.

*Hän on val­mis­tu­nut kon­sert­ti­pi­a­nis­tik­si Vi­ron Mu­siik­ki­a­ka­te­mi­as­ta vuon­na 1986.

*Luts joh­taa Asik­ka­lan ja Sys­män ka­ma­ri­kuo­ro­ja. Hän on Sys­män Su­vi­soit­to -fes­ti­vaa­lin luot­to­muu­sik­ko ja toi­mii li­säk­si sä­es­tä­jä­nä vai­mon joh­ta­mas­sa Har­to­lan viih­de­kuo­ros­sa. Luts on toi­mi­nut myös pi­a­non­soi­ton opet­ta­ja­na mu­siik­ki­o­pis­tos­sa.

* Luts val­mis­tui kirk­ko­mu­sii­kin mais­te­rik­si Si­be­lius-Aka­te­mi­as­ta vuon­na 2006.

* Vuon­na 2015 hä­nel­le myön­net­tiin Di­rec­tor Can­tus -ar­vo­ni­mi kant­to­rin an­si­ok­kaas­ta pal­ve­luk­ses­ta.

1 Ny­ky­ään ur­ku­ril­ta ky­sy­tään mitä eri­lai­sim­pia kap­pa­lei­ta kir­kos­sa soi­tet­ta­vak­si. Luts ker­too soit­ta­neen­sa pal­jon elo­ku­va- ja pe­li­mu­siik­kia. ”Hil­jat­tain hau­ta­jais­ten saat­to­mu­siik­ki­na soi­tin Ku­nin­gas­kob­raa. Se oli vai­na­jan vii­mei­nen toi­ve, jo­ten se to­teu­tet­tiin. Se toi muu­ten ras­kaa­seen tun­nel­maan hie­man ke­peyt­tä ja iloa.”

2 Lut­sin ra­kas har­ras­tus on maa­laa­mi­nen. Joka kesä syn­tyy tau­lu, joka löy­tää paik­kan­sa joko su­vun Vi­ros­sa si­jait­se­van ke­sä­mö­kin tai oman ko­din sei­näl­tä. Sei­nät ovat siis täyt­ty­neet vuo­sia kes­tä­nees­tä tau­lu per vuo­si -pe­rin­tees­tä. ”Nuo­re­na teim­me ark­ki­teh­ti­serk­ku­ni kans­sa maa­laus­mat­ko­ja ym­pä­ri Vi­roa. Maa­laa­mi­nen on mu­ka­va har­ras­tus, se vie mu­ka­naan ja ajan taju hä­vi­ää. Ny­ky­ään maa­laan yh­des­sä myös nuo­rim­man tyt­tä­re­ni Aman­dan kans­sa.”

3 Luts mu­si­soi mie­lel­lään tyt­tä­rien­sä kans­sa. ”Meil­lä on mök­kit­rio, jos­sa minä soi­tan pi­a­noa, Ma­ria viu­lua ja So­fie sel­loa. Lore ja Aman­da lau­la­vat. Mök­kit­rio sai al­kun­sa erää­nä ke­sä­nä, kun kaik­ki lap­set oli­vat mu­ka­na van­hem­pie­ni mö­kil­lä Vi­ros­sa. Siel­lä ha­lu­sim­me pi­tää pie­nen kon­ser­tin su­ku­lai­sil­le ja ys­tä­vil­le. Mök­kit­rio esiin­tyy vie­lä ny­ky­ään­kin ja meil­lä on mu­siik­ki­ta­paa­mi­nen vä­hin­tään ker­ran vuo­des­sa.”