Vii­me vuo­den tam­mi­kuus­sa ­Kat­ri He­le­nan äi­ti Bert­ta Kois­ti­nen kuo­li 102-vuo­ti­aa­na. Maa­lis­kuus­sa tuli ko­ro­na­pan­de­mia ja sen pa­kot­ta­ma­na eris­täy­ty­mi­nen omaan ko­tiin As­ko­las­sa. Elä­mä hil­je­ni.

– Se oli iso muu­tos, mut­ta ai­ka hyvä. Ajat­te­lin, et­tä kii­tos Luo­jal­le. Tun­sin kyl­lä, et­tä olin teh­nyt ai­ka pit­kän ru­pe­a­man eri­lai­sia asi­oi­ta. Äi­tiä olin käy­nyt ta­paa­mas­sa hoi­to­ko­dis­sa 13 vuo­den ajan päi­vit­täin, Kat­ri He­le­na ker­too.

– Ai­ka ei käy­nyt pit­käk­si, sil­lä asun ­van­has­sa, pie­nes­sä maa­lais­ta­los­sa, ja siel­lä on ai­na teh­tä­vää. Ruo­ka tuo­tiin ovel­le, lap­sen­las­ten kans­sa pe­lat­tiin pe­le­jä ne­tis­sä. En kai­van­nut ih­mis­ten ­il­moil­le. Oli iha­naa, kun ei tar­vin­nut os­taa vaat­tei­ta ei­kä teh­dä meik­ke­jä.

Jo pari vuot­ta en­nen ko­ro­naa Kat­ri He­le­na oli jou­tu­nut py­säh­ty­mään vä­sy­myk­sen ja kil­pi­rau­has­vai­vo­jen vuok­si ja pe­ruut­ta­maan kaik­ki so­vi­tut työt. Vaik­ka hän oli ol­lut vä­sy­nyt jo pi­tem­pään, työ oli tun­tu­nut yhä niin ki­val­ta, et­tei sitä oli­si mil­lään malt­ta­nut lo­pet­taa. Sit­ten oli pak­ko.

– Kyl­lä ih­mi­sen fyy­si­nen ole­mus on vii­sas. Jos ei it­se älyä, niin keho ker­too. Tu­lee sai­ras­tu­mi­nen tai pa­laa mel­kein lop­puun. Joil­le­kuil­le se ­tu­lee jo pal­jon ai­kai­sem­min kuin 55 työ­vuo­den jäl­keen, Kat­ri He­le­na hy­mäh­tää.

– Sen jäl­keen olen teh­nyt vain nel­jä jou­lu­kon­sert­tia ja telk­ka­riin joi­ta­kin pie­niä jut­tu­ja. Ja var­maan tu­len jo­ta­kin vie­lä te­ke­mään, mut­ta mi­hin­kään isoon rum­baan en enää läh­de.

Yh­del­le työ­tar­jouk­sel­le Kat­ri He­le­na ­sa­noi heti kyl­lä. Se oli Hoo­si­an­na-vir­ren lau­la­mi­nen Jou­lu­ra­di­ol­le. Yleen­sä hä­nen jou­lun­sa on al­ka­nut syys­kuus­sa jou­lu­kon­sert­tien suun­nit­te­lul­la. Nyt se al­koi jo hei­nä­kuun hel­teis­sä es­poo­lai­sel­la stu­di­ol­la.

– Jos tämä on mi­nun vii­mei­nen le­vy­tyk­se­ni, niin Luo­jal­le kii­tos sii­tä. Jos niin käy, se on hyvä lo­pe­tus.

Jou­lu­ra­dio on teet­tä­nyt vuo­des­ta 2012 al­ka­en joka vuo­si ti­laus­työ­nä Hoo­si­an­nas­ta uu­den so­vi­tuk­sen, joka on soi­tet­tu en­sim­mäi­se­nä ad­vent­ti­na puo­lil­ta­öin. Omat ver­si­on­sa ovat vuo­sien var­rel­la teh­neet esi­mer­kik­si Kerk­ko Kos­ki­nen Kol­lek­tii­vi ja lau­lu­yh­tye Ra­ja­ton.

Hoo­si­an­na-tul­kin­taan­sa miet­ties­sään Kat­ri He­le­na ava­si Yo­u­Tu­ben ja et­si siel­tä kaik­ki edel­lis­ten vuo­sien ver­si­ot.

– Ta­ju­sin, et­tä mi­nun täy­tyy teh­dä Hoo­si­an­nas­ta niin herk­kä ja hel­lä kuin ky­ke­nen. Se­hän on rii­pai­se­va ta­ri­na: Jee­sus rat­sas­taa aa­sil­la Je­ru­sa­le­miin, ih­mi­set hur­raa­vat ja iloit­se­vat, mut­ta koh­ta hän­tä ol­laan jo tap­pa­mas­sa.

"En koskaan ole ajatellut, että haluaisin jotain muuta. Kyllä minä siellä pilven päällä voin sitten joskus tyytyväisenä sanoa, että hyvä homma tuli tehtyä", sanoo Katri Helena. Kuva: Joonas Brandt

Joonas Brandt

Mo­nien jou­lu­no­do­tuk­seen Kat­ri He­le­nan ­ää­ni on kuu­lu­nut jo en­nen Hoo­si­an­naa­kin. Hä­nen vuon­na 1978 le­vyt­tä­män­sä Jou­lu­maa on ol­lut ra­di­o­ka­na­vien kes­to­suo­sik­ki. Jou­luih­mi­sek­si tun­nus­tau­tu­va lau­la­ja ker­too naut­ti­van­sa jou­lu­lau­lu­jen esit­tä­mi­ses­tä.

– Jou­lu­kon­ser­teis­sa her­kis­tyy niin esiin­ty­jä kuin ylei­sö­kin. Nau­tin näh­des­sä­ni, kuin­ka ih­mi­set, jot­ka me­ne­vät ora­van­pyö­räs­sä ja joil­la on ai­na kii­re, is­tu­vat kir­kon­pen­kis­sä sil­mät kiin­ni kuun­te­le­mas­sa. Sil­loin ajat­te­len, et­tä tämä on iha­na het­ki.

Jou­lu­lau­lut ovat Kat­ri He­le­nan mie­les­tä eri­tyi­siä sik­si, et­tä nii­hin liit­tyy niin pal­jon muis­to­ja, usein jo lap­suu­des­ta as­ti.

– Kai­kil­la ne muis­tot ei­vät vält­tä­mät­tä ole hy­viä. Voi ol­la ki­pei­tä­kin asi­oi­ta, mut­ta jou­lu­lau­luil­la on ih­meel­li­nen kyky pur­kaa mie­len sol­mu­ja.

Vii­me jou­lu oli Kat­ri He­le­nal­le en­sim­mäi­nen, jon­ka hän viet­ti il­man per­het­tä. Hän päät­ti tyt­tä­rien­sä kans­sa, et­tä he mi­ni­moi­si­vat ris­kit ja pi­täi­si­vät etä­jou­lun.

– Mie­sys­tä­vä­ni Tom­min kans­sa mi­ni­moim­me kai­ken hös­sö­tyk­sen. Os­tim­me val­miit ruu­at mo­nek­si päi­väk­si. Se oli ai­ka kiva ko­ke­mus.

Lap­sen­lap­set ovat jo il­moit­ta­neet, et­tä tänä jou­lu­na pa­la­taan nor­maa­liin ja ko­koon­nu­taan mum­min luok­se. Kuun­nel­laan jou­lu­rau­han ju­lis­tus ja syö­dään rii­si­puu­roa. Lap­set saa­vat lah­jat en­nen ruo­kai­lua, ja jou­lu­pöy­däs­sä is­tu­taan ­kau­an. Vä­lil­lä lau­le­taan ja soi­te­taan, sil­lä myös Kat­ri He­le­nan tyt­tä­ret ja vä­vyt ovat muu­si­koi­ta.

Kat­ri He­le­nan en­sim­mäi­nen le­vy­tys, Poi­kien ku­vat, jul­kais­tiin vuon­na 1963. Puo­len­tois­ta vuo­den ku­lut­tua hän voi­si siis viet­tää 60-vuo­tis­tai­tei­li­ja­juh­laan­sa. Ural­le on mah­tu­nut lä­hes kak­si mil­joo­naa myy­tyä ää­ni­tet­tä ja sel­lai­sia klas­si­kok­si kas­va­nei­ta hit­te­jä kuin An­na mul­le täh­ti­tai­vas, Vas­ten au­rin­gon sil­taa, Mun sy­dä­me­ni tän­ne jää, Kat­son si­neen tai­vaan, Kat­son au­ti­o­ta hiek­ka­ran­taa, Syy­su­nel­ma ja Pu­he­lin­lan­gat lau­laa.

– Sain aloit­taa vai­hees­sa, jos­sa so­dan jäl­keen syn­ty­nyt su­ku­pol­vi ru­pe­si ra­ken­ta­maan Suo­mea. Kaik­ki, mitä vain ha­lu­si teh­dä, oli mah­dol­lis­ta – oli opis­ke­lu­paik­ko­ja ja työ­paik­ko­ja. Minä löy­dyin siel­tä kor­pi­kuu­sen kät­köis­tä lau­la­maan.

– Sa­no­taan, et­tä jos ih­mi­nen oi­kein ko­vas­ti toi­voo jo­ta­kin, sil­loin hän myös toi­mii niin, et­tä se asia to­teu­tuu. Niin mi­nul­le on käy­nyt.

Jos Kat­ri He­le­nal­le ei oli­si ol­lut jo lap­ses­ta as­ti sel­vää, et­tä hä­nes­tä tu­lee lau­la­ja, hän oli­si kaup­pa­kou­lun jäl­keen saat­ta­nut pää­tyä töi­hin vaik­ka kaup­paan tai so­mis­ta­moon.

– Mut­ta lap­suu­te­ni toi­ve vei mi­nua. Nyt on help­po aja­tel­la, et­tä tämä on ol­lut mi­nun teh­tä­vä­ni elä­mäs­sä – ja on ihan vä­hän vie­lä­kin. Se päi­vä, jol­loin teh­tä­vä on suo­ri­tet­tu, tu­lee ole­maan täyn­nä kii­tol­li­suut­ta. Voin ol­la kii­tol­li­nen myös it­sel­le­ni, sil­lä en ole kos­kaan teh­nyt tätä vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti. Me olem­me kuu­li­joi­den kans­sa kul­ke­neet tätä pol­kua ai­ka yk­si­mie­li­ses­ti.

– Työ on ol­lut mi­nul­le unel­man täyt­ty­mys. Myös toi­nen unel­ma­ni on to­teu­tu­nut: sain kol­me las­ta, jois­ta kah­den tyt­tä­ren kans­sa eläm­me lä­hei­ses­sä yh­tey­des­sä, ja lap­sen­lap­si­a­kin on kak­si. En kos­kaan ole aja­tel­lut, et­tä ha­lu­ai­sin jo­tain muu­ta. Kyl­lä minä siel­lä pil­ven pääl­lä voin sit­ten jos­kus tyy­ty­väi­se­nä sa­noa, et­tä hyvä hom­ma tuli teh­tyä.

Sana kii­tol­li­nen tois­tuu Kat­ri He­le­nan pu­hees­sa usein. Ural­la me­nes­tys on seu­ran­nut tois­taan, mut­ta yk­si­tyi­se­lä­mään mah­tuu ki­pei­tä me­ne­tyk­siä. Hä­nen puo­li­son­sa Timo Ka­la­o­ja kuo­li vuon­na 1988 vain 42-vuo­ti­aa­na. Vuon­na 2009 Kat­ri He­le­nan poi­ka Juha Ka­la­o­ja me­neh­tyi 33-vuo­ti­aa­na.

– Jo­kai­sel­la on oma koh­ta­lon­sa. Täy­tyy vain ol­la kii­tol­li­nen niis­tä vuo­sis­ta ja ajois­ta, jot­ka on elet­ty yh­des­sä. Tot­ta kai ikä­vä lä­heis­ten läh­ties­sä on konk­reet­ti­nen ja voi­ma­kas, mut­ta ajat­te­len, et­tä heil­lä on hyvä ol­la siel­lä, min­ne hen­ki me­nee, Kat­ri He­le­na sa­noo.

Yh­teys mie­heen ja poi­kaan ei ole kat­ken­nut hei­dän kuo­le­maan­sa, vaan Kat­ri He­le­na ker­too hei­dän ole­van hä­nen nä­ky­mä­tön suo­ja­var­ti­on­sa, jol­ta hän saa opas­tus­ta ja loh­du­tus­ta.

– Nyt kun on etä­töi­tä ja etä­o­pe­tus­ta voin sa­noa, et­tä minä olen ol­lut jo 33 vuot­ta etä­o­pe­tuk­ses­sa. Ym­mär­rän kyl­lä ih­mis­ten en­nak­ko­luu­lot ja epä­us­kon. It­se­kin oli­sin et­tä hoh­hoi­jaa, jos en oli­si tätä ko­ke­nut. Tämä on mi­nul­le tot­ta, ei­kä mui­den tar­vit­se­kaan sii­hen us­koa. Mut­ta tie­dän, et­tä mo­nil­la on täm­möi­siä ko­ke­muk­sia.

Raskaissa elämänvaiheissa Katri Helena on turvautunut Isä meidän -rukoukseen. Hän sanoo rukoilleensa sen riekaleiksi. Kuva: Joonas Brandt

Joonas Brandt

Tär­kein ope­tus, jon­ka Kat­ri He­le­na on suo­ja­var­ti­ol­taan saa­nut, on se, et­tä me ih­mi­set em­me ole toi­sis­tam­me eril­li­siä vaan poh­jim­mil­tam­me hy­vin sa­man­lai­sia. Sa­maa ai­net­ta, sa­maa ­ener­gi­aa – mi­ten sen ku­ka­kin ha­lu­aa sa­noa. Sen, min­kä teem­me toi­sil­lem­me, teem­me myös it­sel­lem­me.

– Luin 1980-lu­vul­la lap­sil­le­ni Grim­min sa­tu­ja, jot­ka ovat sekä kar­mei­ta et­tä vii­sai­ta. Nii­den ope­tus on ai­na, et­tä se, min­kä teet toi­sel­le, pa­lau­tuu si­nul­le. Jos joku te­kee mi­nul­le pa­haa, mi­nun ei tar­vit­se sitä kos­taa, kos­ka hän on teh­nyt pa­haa myös it­sel­leen.

Ras­kais­sa elä­män­vai­heis­sa Kat­ri He­le­na on tur­vau­tu­nut Isä mei­dän -ru­kouk­seen. Hän sa­noo ru­koil­leen­sa sen rie­ka­leik­si. Sii­hen kes­kit­ty­mi­nen on aut­ta­nut het­kek­si tyh­jen­tä­mään mie­len kai­kes­ta muus­ta.

– Kun oli oi­kein vai­kea ol­la, tein sel­lais­ta ko­et­ta, et­tä pys­tyn­kö lau­su­maan Isä mei­dän -ru­kouk­sen har­hau­tu­mat­ta ajat­te­le­maan mi­tään muu­ta. Aluk­si en on­nis­tu­nut ol­len­kaan. Sii­nä vai­hees­sa, kun sii­hen pys­tyin, huo­ma­sin, et­tä olen pa­rem­mal­la to­lal­la.

Eri­tyi­ses­ti hän­tä vai­va­si pyyn­tö ”ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si”.

– Sii­hen ai­na py­säh­dyin. Ja pää­tin, et­tä ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si.

Jut­tu on jul­kais­tu yh­teis­työs­sä Kirk­ko ja kau­pun­gin kans­sa. Al­ku­pe­räi­nen jut­tu löy­tyy tääl­tä.