Arto ”Art­si” Myl­lä­ri­ses­tä tuli lah­te­lai­nen lo­ka­kuus­sa 2019. Hän muut­ti Lah­teen Hä­meen­lin­nas­ta, kun ys­tä­vä an­toi vin­kin mu­ka­vas­ta vuok­ra-asun­nos­ta Päi­jän­teen­ka­dul­la.

– En ole muut­toa ka­tu­nut. Si­nän­sä on ai­ka sama, asun­ko Lah­des­sa vai Hä­meen­lin­nas­sa, kun lei­pä on mu­ru­si­na maa­il­mal­la. Olen kui­ten­kin viih­ty­nyt Lah­des­sa to­del­la hy­vin. On ol­lut ai­kaa tu­tus­tua kau­pun­kiin, kun työt osin sei­so­vat ko­ro­na ta­kia, Myl­lä­ri­nen sa­noo.

Haas­tat­te­lua teh­dään te­at­te­ri­am­mat­ti­lai­sen ko­ti­ka­dul­la Ka­hi­wan vii­ni­kah­vi­las­sa. Myl­lä­ri­sen ku­pis­sa on kah­via.

– Pi­dän täs­tä pai­kas­ta. Tätä voi kut­sua ko­ti­kah­vi­lak­se­ni, vaik­ka käyn pal­jon muis­sa­kin kah­vi­lois­sa.

Myl­lä­ri­nen­kin on elä­nyt ko­ro­na-ai­kaa ta­val­lis­ta eris­ty­neem­min, mut­ta on pys­ty­nyt sii­tä huo­li­mat­ta las­ke­maan en­sim­mäi­set ank­ku­rin­sa kau­pun­kiin.

– Iso kii­tos sii­tä kuu­luu Pet­ri Lis­kil­le, joka tar­jo­si mi­nul­le alan töi­tä, ja Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ra Mii­ka Hä­mä­läi­sel­le, joka pyy­si mu­kaan kump­pa­nuus­pöy­tään.

Lah­den kau­pun­gin kump­pa­nuus­pöy­dis­sä py­ri­tään edis­tä­mään asuk­kai­den vai­kut­ta­mis­mah­dol­li­suuk­sia. Alu­eel­li­sia pöy­tiä on nel­jä. Myl­lä­ri­nen is­tuu kes­kus­tan alu­een pöy­däs­sä.

– Edus­tan seu­ra­kun­taa, Mals­kin alu­et­ta ja it­se­ä­ni, hän sa­noo.

Ke­säl­lä Myl­lä­ri­nen näyt­te­li Pet­ri Lis­kin oh­jauk­ses­sa Nas­to­lan Pi­sa­ra­te­at­te­rin Tup­la­kup­las­sa.

Lis­ki on nimi, jota ei voi Ar­to Myl­lä­ri­sen uras­ta pu­hut­ta­es­sa si­vuut­taa.

– Pet­rin isä Paa­vo Lis­ki on suu­rin syy sii­hen, et­tä olen alal­la. Olin yli 20-vuo­ti­as en­kä ol­lut näy­tel­lyt mis­sään, kun huo­ma­sin leh­des­sä, et­tä Paa­vo Lis­ki et­sii Ti­moa Seit­se­mään vel­jek­seen.

Myl­lä­ri­nen sa­noo val­mis­tau­tu­neen­sa koe-esiin­ty­mi­seen hy­vin, mut­ta so­pi­vuu­des­taan roo­liin hä­nel­lä ei ol­lut var­muut­ta.

– Paa­vo sa­noi no­pe­as­ti, et­tä riit­tää. Luu­lin, et­tä se sii­tä sit­ten, mut­ta Paa­vo tar­koit­ti­kin, et­tä ko­e­ti­lai­suus voi­daan lo­pet­taa, et­tä paik­ka on mi­nun.

Tuo­hon ai­kaan Myl­lä­ri­nen työs­ken­te­li Nur­mi­jär­vel­lä kir­kon nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja­na.

– Paa­vo sa­noi, et­tä lei­vis­kä­si on myös te­at­te­rin puo­lel­la. Ys­tä­vys­tyin Paa­von kans­sa ja teim­me pal­jon yh­des­sä töi­tä. Vä­lil­lä oh­ja­sin­kin Paa­voa.

Pro­fes­so­ri Paa­vo Lis­ki kuo­li mar­ras­kuus­sa 2005. Hä­net hau­dat­tiin Hel­sin­gin Hie­ta­nie­men hau­taus­maan Tai­tei­li­jain­mä­el­le.

– Oli ai­ka tiuk­ka paik­ka, kun jou­duin pu­hu­maan Paa­von hau­ta­jai­sis­sa. Hän oli men­to­ri­ni. Yh­des­sä käy­tiin Ruot­sis­sa, Yh­dys­val­lois­sa ja Ka­na­das­sa. Alek­sis Ki­ven näy­tel­miä pal­jon esi­tet­tiin.

Kirk­ko­her­ra Hä­mä­läi­sen kans­sa Myl­lä­ri­nen sa­noo kes­kus­tel­leen­sa muis­ta­kin prog­gik­sis­ta kuin kump­pa­nuus­pöy­tä­a­si­ois­ta. Myl­lä­ri­nen nä­kee, et­tä maal­li­kot voi­si­vat ot­taa suu­rem­paa roo­lia seu­ra­kun­nis­sa.

– Eh­kä vir­ka­mies­kun­ta on hoi­ta­nut hom­man­sa niin hy­vin, et­tä vas­tuu­ta ei ole tar­vin­nut maal­li­koil­le ja­kaa, mut­ta nyt kun ra­hat hu­pe­ne­vat, vas­tuu­ta voi­si an­taa enem­män vir­ka­kun­nan ul­ko­puo­lel­le, hän pe­rus­te­lee.

Se voi­si tar­koit­taa esi­mer­kik­si sitä, et­tä seu­ra­kun­ta­e­lä­mää tuo­tai­siin tu­ruil­le ja to­reil­le maal­li­koi­den joh­dol­la.

Myl­lä­ri­nen on teh­nyt ural­laan suu­ria te­at­te­ri­so­vi­tuk­sia, muun mu­as­sa oh­jan­nut Via Cru­cis -kär­si­mys­näy­tel­män Lap­peen­ran­nas­sa. En­semb­leen kuu­lui 300 esiin­ty­jää, ja esi­tyk­sen näki 15 000 kat­so­jaa. 

– Kir­kos­sa on jon­kin­lai­nen ko­ko­a­van toi­min­nan har­ha. Par­haim­mil­laan­kin seu­ra­kun­nan ti­lois­sa ta­pah­tu­vaan pe­rin­tei­seen ko­ko­a­vaan toi­min­taan saa­daan vain mur­to-osa seu­ra­kun­ta­lai­sis­ta.

Myl­lä­ri­sen mu­kaan mo­ni­ar­voi­sen yh­teis­kun­nan jä­se­niä kiin­nos­taa myös laa­du­kas kirk­kod­raa­ma.  

– Kun Lap­peen­ran­nas­sa teh­tiin en­sim­mäis­tä ker­taa Via Cru­cis, ei voi­tu tie­tää, min­kä ko­kois­ta ylei­söä se siel­lä kiin­nos­taa. Jos sitä ei oli­si teh­ty, ei tie­det­täi­si vie­lä­kään. Ih­mi­set näyt­tä­vät kai­paa­van tuol­lai­sia suu­ria, yh­tei­söl­li­siä ko­ke­muk­sia.

Us­kos­sa ole­val­le Myl­lä­ri­sel­le on tär­ke­ää teh­dä sekä maal­li­sia sekä kris­til­li­seen us­koon ja Raa­ma­tun ta­pah­tu­miin pe­rus­tu­via tuo­tan­to­ja.

– Puo­let ja puo­let suun­nil­leen. Toi­nen jal­ka­ni on vah­vas­ti Alek­sis Ki­ves­sä. Ylei­sö on suu­rem­pi, op­pi­mis­ko­ke­mus it­sel­le rik­kaam­pi ja ta­paan eri­lai­sia ih­mi­siä, kun en pi­dät­täy­dy pel­käs­tään kir­kol­li­sis­sa ai­heis­sa.

Kirk­kod­raa­maan tai yh­tä lail­la gos­pe­liin voi po­te­roi­tua, Myl­lä­ri­nen sa­noo.

– Ar­vos­tan Mik­ko Kuus­to­sen, Juha Ta­pi­on, Mik­ko Löy­tyn, Pet­ri Laak­so­sen ta­pai­sia te­ki­jöi­tä, jot­ka pys­ty­vät kos­ket­ta­maan suur­ta ylei­söä. Sa­maan olen pyr­ki­nyt te­at­te­rin puo­lel­la, et­ten jää te­ke­mään pel­käs­tään seu­ra­kun­taan.

Myl­lä­ri­nen sa­noo, et­tä tai­tei­li­jal­la pi­tää ol­la vah­va vi­sio ja roh­keut­ta sen to­teut­ta­mi­seen.

– Ha­lu­an kos­ket­taa mo­nia, mut­ta en pyri miel­lyt­tä­mään kaik­kia. Joku ra­kas­taa kir­joit­ta­maa­ni näy­tel­mää, jos­tain se on ok, joku ei pidä, mut­ta niin sen pi­tää­kin men­nä. Luo­val­la ih­mi­sel­lä pi­tää ol­la ky­kyä ja us­kal­lus­ta ot­taa ris­ke­jä. Jos ei us­kal­la ot­taa ris­ke­jä, sin­ne po­te­roon jää.

Epä­on­nis­tu­mi­nen kuu­luu la­jiin.

– Jos­kus on­nis­tuu pa­rem­min, toi­si­naan tu­lee tak­kiin. Ei sitä voi etu­kä­teen tie­tää.

Myl­lä­ri­nen sa­noo ole­van­sa iloi­nen, et­tä on teh­nyt niin mo­nen­lais­ta. Pa­rin­sa­dan tuo­tan­non jouk­koon mah­tuu te­at­te­ri­oh­jaus­ten, kä­si­kir­joi­tus­ten ja näyt­te­le­mi­sen li­säk­si pre­si­den­tin­vaa­li­kier­tue ja oop­pe­ra­lib­ret­to.

Lib­re­ton Myl­lä­ri­nen kir­joit­ti Samp­sa Er­ta­mon sä­vel­tä­mään Toi­vo Kuu­la -oop­pe­raan Yl­lä­tä ikui­nen vir­ta. Mat­ti Van­ha­sen pre­si­dent­ti­vaa­li­kam­pan­jas­sa Myl­lä­ri­nen vas­ta­si kol­me kuu­kaut­ta kes­tä­neen maa­kun­ta­kier­tu­een kä­si­kir­joi­tuk­ses­ta ja oh­jauk­ses­ta. Hän sopi esiin­ty­jät, juon­ta­jat sekä so­vit­ti oh­jel­man mi­nuu­til­leen.

Kon­tak­ti Van­ha­seen syn­tyi yl­lät­tä­en, kun Van­ha­nen oli kat­so­mas­sa Myl­lä­ri­sen te­at­te­rie­si­tys­tä. Esi­tyk­sen jäl­keen Van­ha­nen pyy­si Myl­lä­ris­tä syö­mään.

– Ajat­te­lin, et­tä hän piti esi­tyk­ses­tä ja ha­lu­si kes­kus­tel­la sii­tä. Kun hän tar­jo­si teh­tä­vää, epä­röin. Ys­tä­vä­ni Ei­ja Vil­pas sa­noi, et­tä olet hul­lu, jos et ota työ­tä vas­taan. Se on si­nul­le te­at­te­ria, ei po­li­tiik­kaa. Sitä se oli­kin, mut­ta pää­sin­pä kur­kis­ta­maan val­lan ku­lis­sei­hin.

Ar­to Myl­lä­ri­nen kas­voi us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa maa­lais­ta­los­sa Lap­peen­ran­nas­sa. Äi­ti hoi­ti leh­miä, isä työs­ken­te­li van­gin­var­ti­ja­na Kon­nun­suon kes­kus­van­ki­las­sa.

– Ko­to­na pi­det­tiin seu­ro­ja ja py­hä­kou­lus­sa piti käy­dä, ha­lu­si tai ei, Myl­lä­ri­nen muis­te­lee.

Hä sa­noo ol­leen­sa ”kuo­le­man ujo” lap­si. Prii­mus-oh­jel­ma­sar­jas­sa Yo­u­Tu­bes­sa Myl­lä­ri­nen pal­jas­ti, et­tä ai­koi rip­pi­lei­ril­tä pääs­ty­ään jää­dä ko­tiin kah­des­taan trak­to­rin kans­sa.

Kou­lus­sa tai­tei­li­jan herk­kyys oli jo nu­puil­laan. Hän ker­toi oh­jel­mas­sa louk­kaan­tu­neen­sa sy­väs­ti opet­ta­jan hy­vää tar­koit­ta­vis­ta sa­nois­ta, mut­ta op­pi­neen­sa jo­tain oleel­lis­ta pa­laut­tee­nan­nos­ta.

– Kor­jaa­vaa pa­lau­tet­ta en­nem­min kuin par­jaa­vaa ko­lau­tet­ta.

Iso­sek­si poi­ka kui­ten­kin läh­ti.

– Sil­loin ta­pah­tui kään­ne. Kris­tus tuli ihol­le.

Myl­lä­ri­nen päät­ti kou­lut­tau­tua seu­ra­kun­ta-am­mat­tiin. Hän kävi Hel­sin­gin Raa­mat­tu­kou­lun ja al­koi työs­ken­nel­lä kir­kon nuo­ri­so­työn­te­ki­jä­nä.

– In­tis­sä olin pi­run­tor­jun­ta­jou­kois­sa. Ve­din va­rus­mies­pap­pi­na rip­pi­kou­lu­ja ja kent­tä­har­tauk­sia.

Pap­pia po­jas­ta ei tul­lut, vaik­ka äi­ti niin toi­voi.

– Pub Pik­ku-Ee­ros­sa Hä­meen­lin­nas­sa mi­nul­la oli ta­val­laan oma seu­ra­kun­ta. Ai­na kun me­nin olu­el­le, asi­ak­kaat al­koi­vat ava­ta mi­nul­le sy­dän­tään. Olin heil­le jon­kin­lai­nen kir­kon­mies, baa­ri­pas­to­ri.

Hä­meen­lin­nas­sa Myl­lä­ri­nen piti myös jou­lu­har­tauk­sia.

– Pi­dim­me nii­tä van­geil­le Mar­zi Ny­ma­nin ja Mik­ko Lep­pi­lam­men kans­sa. 

Ju­ma­la­suh­det­taan Myl­lä­ri­nen hoi­taa pol­vis­tu­mal­la eh­tool­li­sel­le Ris­tin­kir­kos­sa ja Koh­taa­mis­pai­kan mes­sus­sa Jout­jär­ven kir­kos­sa. Te­at­te­ri­am­mat­ti­lai­nen sa­noo kai­paa­van­sa vas­ta­pai­noa työl­leen, jos­sa täy­tyy pi­del­lä yh­tä ai­kaa mo­nia lan­ko­ja.

– On ai­van iha­na is­tua mei­dän tyl­säs­sä ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa kuu­le­mas­sa sa­nat: Mikä on edes­tä­si vuo­da­tet­tu. Kris­tus ja ar­mo on ol­lut mi­nul­le ai­na tot­ta. Jos ei oli­si ar­moa, mi­nul­la ei oli­si mi­tään. Sen va­ras­sa olen elä­nyt. Olen an­ta­nut it­sel­le­ni an­teek­si epä­on­nis­tu­mi­se­ni ja lan­kee­muk­se­ni.

Myl­lä­ri­nen pu­huu us­kal­luk­ses­ta käy­dä ar­mon is­tui­men eteen.

– Sii­tä on mi­nun hyvä pon­nis­taa. Har­va pol­vis­tuu alt­ta­rin eteen, jos us­koo, et­tä elä­mä omas­sa voi­mas­sa me­nee.

Hän sa­noo si­säis­tä­neen­sä ar­mon aja­tuk­sen sii­nä­kin mie­les­sä, et­tä tu­lee pa­rem­min toi­meen eri­lais­ten ih­mis­ten kans­sa.

– Eri­mie­lis­ten sie­tä­mi­nen saat­taa ol­la elä­män vai­keim­pia asi­oi­ta. On vai­kea ra­kas­taa hei­tä, jot­ka ovat eri miel­tä kans­sam­me, mut­ta olen löy­tä­nyt ys­tä­viä, joi­den kans­sa voin ol­la eri miel­tä kai­kes­sa rak­kau­des­sa.

Myl­lä­ri­nen ei tar­koi­ta sitä, et­tä kaik­kia mie­li­pi­tei­tä pi­täi­si sie­tää.

– Ar­vos­tan eri­lai­sia ja eri ta­val­la ajat­te­le­via ih­mi­siä, mut­ta Ju­ma­lan hy­vyyt­tä ei voi val­jas­taa pal­ve­le­maan mitä ta­han­sa. Syr­jin­tää ei voi oi­keut­taa Raa­ma­tun sa­nal­la.

Yh­teis­kun­nal­li­nen po­la­ri­saa­tio ja kah­ti­a­ja­ko evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­sen kir­kon si­säl­lä ovat tot­ta, mut­ta yh­tei­nen sä­vel on Myl­lä­ri­sen mu­kaan löy­det­tä­vis­sä.

– Ei pidä pe­lä­tä, toi­voa on. Jos ih­mi­set näyt­tä­vät ole­van jos­kus se­kai­sin ja pa­ho­ja, Kris­tus on hyvä. Ih­mi­set ih­mis­ten vä­liin kii­laa lyö­vät. Eri­pu­ras­ta joku las­kee hyö­ty­vän­sä. Sitä ei pidä kiih­dyt­tää, vaan et­siä ak­tii­vi­ses­ti ih­mi­siä yh­dis­tä­viä sil­to­ja.

Ko­ro­na-ai­ka on li­sän­nyt pa­hoin­voin­tia ja sy­ven­tä­nyt eri­ar­voi­suut­ta. Myl­lä­ri­sen sel­viy­ty­mis­st­ra­te­gia on, et­tei hän ajat­te­le elä­vän­sä poik­keu­sai­kaa, vaik­ka maa­il­man­ti­lan­ne poik­keuk­sel­li­sel­ta vii­den vuo­den ta­kai­seen vai­kut­tai­si­kin.

– Tämä on nor­maa­lia ai­kaa meil­le täs­sä het­kes­sä. Mei­dän on teh­tä­vä par­haam­me tä­nään ja huo­men­na, löy­det­tä­vä ta­po­ja teh­dä asi­oi­ta täs­sä ajas­sa. En­ti­seen ei ole pa­luu­ta, ei kos­kaan ole. Men­nei­syy­des­sä on ar­vo­kas­ta, mut­ta ei men­nei­syy­teen kan­na­ta juut­tua.

Työ­to­ve­rei­taan Myl­lä­ri­nen ikä­vöi.

– En ole pääs­syt kol­le­go­jen kans­sa te­ke­mään ja kul­ke­maan. Olen kui­ten­kin jo­ten­kin so­peu­tu­nut tä­hän rut­toon. En sano, et­ten oli­si ol­lut vä­lil­lä tyy­ty­mä­tön ja tun­te­nut ah­dis­tuk­sen pis­tok­sia, mut­ta suu­rim­mak­si osak­si tun­nen olo­ni hy­väk­si.

Ole­mis­ta var­jos­ta­vat tut­tu­jen huo­let.

– En ole niin­kään huo­lis­sa­ni it­ses­tä­ni, mut­ta olen kuun­nel­lut pu­he­li­mes­sa kol­le­go­jen huo­lia. Toi­meen­tu­lo­huo­let ovat to­del­li­sia. It­se elä­mä on kui­ten­kin ar­vok­kaam­paa kuin kah­den­kaan ta­lon hin­ta.

Myl­lä­ri­sen ho­pe­a­reu­nus kul­ku­tau­dis­sa on hiih­to­har­ras­tuk­sen löy­tä­mi­nen uu­del­leen. 

– Kun Suo­mi meni kiin­ni, soi­tin as­sa­ril­le ja läh­din hiih­tä­mään. Salp­pu­ril­la on­kin sii­hen hom­maan hy­vät maas­tot. Olen ai­na ul­koil­lut, mut­ta nyt har­ras­tan myös hi­ki­lii­kun­taa.

Myl­lä­ri­sen töis­tä sei­so­vat seit­se­män eri­lai­sen mies­ku­van näy­tel­mä Rak­kau­den reis­su­mies, Toi­vo Kuu­la -esi­tys Soi­kaa kel­lot rak­kau­del­le sekä mu­siik­ki­näy­tel­mä Olo­kor­jaa­mo. Kai­kis­sa näis­sä Myl­lä­ri­nen nou­see näyt­tä­möl­le as­sis­tent­tin­sa, te­at­te­rin mo­ni­o­saa­ja Reet­ta Hul­min kans­sa.

– Olo­kor­jaa­moa, joka si­säl­tää Juha Ta­pi­on uut­ta mu­siik­kia, eh­dit­tiin esit­tää jon­kun ver­ran. Sitä ol­laan tuo­mas­sa myös Lah­teen. Hul­min kans­sa piti näy­tel­lä myös Ruot­sis­sa, mut­ta se pe­ruun­tui, ku­ten myös Via Cru­cis Es­pan­jas­sa ja Fin­n­Fest-fes­ti­vaa­li Yh­dys­val­lois­sa. Kyl­lä tuo sat­tuu, kun on saa­nut ai­em­min va­paas­ti kul­jek­sia. Mi­nul­la oli noin 200 mat­ka­päi­vää vuo­des­sa en­nen ko­ro­naa.

Ei­kä sii­nä kaik­ki. Salk­ka­reis­ta tu­tun Mi­ka­el Ko­kon kans­sa Myl­lä­ri­sel­lä on Mai­ni­ot mie­het ja Ei­ja Vil­pak­sen kans­sa Ra­kas­tat­ko vie­lä? -esi­tys.

– Täs­sä nyt vain odo­te­taan, et­tä pääs­tään to­teut­ta­maan kes­ken jää­neet ju­tut.

Van­han Rau­man ka­duil­le Myl­lä­ri­nen te­kee ka­tu­näy­tel­mää Bet­le­he­min pa­rin­tu­han­nen vuo­den ta­kai­sis­ta ta­pah­tu­mis­ta. 

– Rau­man kau­pun­gin kans­sa on teh­ty vii­den vuo­den so­pi­mus. Iso jut­tu. 11 kuo­roa, pa­ri­sa­taa näyt­te­li­jää, kaik­ki alu­een kris­ti­tyt seu­ra­kun­nat ovat mu­ka­na.

Ja on tu­los­sa taas Alek­sis Ki­ve­ä­kin. Ke­säl­lä Myl­lä­ri­nen näyt­te­lee Pet­ri Lis­kin oh­jauk­ses­sa Nas­to­las­sa Pi­sa­ra­te­at­te­rin Num­mi­suu­ta­reis­sa.

Lah­teen Ar­to Myl­lä­ri­nen sa­noo tul­leen­sa pi­tem­mäk­si ai­kaa, vaik­ka huo­maut­taa sa­maan hen­gen­ve­toon, et­tei elä­mäs­tä kos­kaan tie­dä.

Yri­tyk­ses­sä ei ai­na­kaan ole vi­kaa. Nuo­ruu­des­saan jää­kiek­koa pe­lan­nut Myl­lä­ri­nen tun­nus­tau­tuu Pe­li­can­sin kan­nat­ta­jak­si.

– Sai­Paa mi­nun tie­tys­ti kuu­lui­si kan­nat­taa, kun siel­tä suun­nal­ta olen läh­töi­sin, mut­ta ryh­dyin Pe­li­can­sin kan­nat­ta­jak­si heti, kun Lah­teen muu­tin. Kun olen tääl­lä, ha­lu­an ol­la tääl­lä, hän sa­noo.