Val­ke­an alt­ta­ri­vaat­teen kes­kel­lä so­li­see om­mel­tu si­ni­nen vesi.

Kat­so­jan sil­mis­sä se on elä­män vet­tä tai kas­te­vet­tä. Tai eh­kä Vääk­syn ka­na­va, joka on oi­ke­as­ti­kin ai­van lä­hel­lä. Tuol­la se väl­käh­te­lee lin­nun­lau­lun­täy­tei­sen leh­to­met­sän ta­ka­na.

Kan­kaal­le om­mel­lut kal­li­on­hal­ke­a­mat puh­kei­le­vat ke­väi­siä si­ni­vuok­ko­ja, val­ko­vuok­ko­ja ja har­vi­nai­sia alp­pi­vuok­ko­ja­kin. Sal­paus­sel­kä ja Pulk­ki­lan­har­ju kas­vei­neen ovat kir­jou­tu­neet mu­kaan li­tur­gi­seen val­ke­aan, joka ver­ho­aa Asik­ka­lan seu­ra­kun­ta­ko­din kir­kon alt­ta­ria. Kirk­ko­vuo­des­sa val­koi­nen on ilon ja juh­lan väri. Seu­ra­kun­ta­ko­ti teks­tii­lei­neen vi­hit­tiin käyt­töön ai­van äs­ket­täin, hel­lun­tai­na. Teks­tii­li­sar­jan nimi on Us­ko, toi­vo, rak­kaus. Vesi mer­kit­see toi­voa, kal­lio us­koa.

– Rak­kaus ovat ne ih­mi­set, jot­ka tän­ne tu­le­vat, teks­tii­li­tai­tei­li­ja He­le­na Vaa­ri sa­noo.

Kun Vaa­ri nos­taa om­pe­le­man­sa alt­ta­ri­vaat­teen pi­dik­keis­tään ja kään­tää sen toi­sin päin, tun­nel­ma muut­tuu dra­maat­ti­ses­ti. Kään­tö­puo­lel­taan vaa­te on mus­ta. Ku­kat piir­ty­vät hal­ke­a­mia vas­ten var­jo­mai­si­na elä­män ne­ga­tii­vei­na. Kal­lio tuo mie­leen Gol­ga­tan, ja vesi sen kes­kel­lä on kuin Tuo­ne­lan vir­ta. Tämä tum­ma puo­li kään­ne­tään esiin vain ker­ran kirk­ko­vuo­des­sa, pit­kä­nä­per­jan­tai­na, kun kynt­ti­lät pu­hal­le­taan sam­muk­siin ja kuo­le­ma on het­kel­li­ses­ti voit­ta­nut.

Vaa­ri on om­mel­lut va­lon ja pi­me­än kan­kaal­le yh­tä ai­kaa:

– Ylä­puol­ta om­mel­les­sa on tie­det­tä­vä, mitä al­la ta­pah­tuu, vaik­ka sin­ne ei näe.

Kak­si­puo­li­sen alt­ta­ri­vaat­teen idea on sa­to­ja kirk­ko­teks­tii­le­jä val­mis­ta­neen tai­tei­li­jan uu­sin oi­val­lus, jota hän on hyö­dyn­tä­nyt myös hil­jat­tain val­mis­tu­neis­sa Tik­ku­ri­lan kir­kon teks­tii­leis­sä. Kai­kes­sa yti­mek­kyy­des­sään teks­tii­li­tek­ni­nen to­teu­tus si­säl­tää koko kris­ti­nus­kon ker­to­muk­sen. Pi­me­än kään­tö­puo­lel­la on valo. Kuo­le­man kään­tö­puo­lel­la on ylös­nou­se­mus. Ei ole tois­ta il­man tois­ta.

Pie­ne­nä tyt­tö­nä Hä­meen­kos­kel­la He­le­na Vaa­ri is­tui usein kir­kos­sa Ali­na-mum­mon kans­sa ja imi jo sil­loin it­seen­sä kris­ti­nus­kon kiel­tä eli Isä mei­dän -ru­kouk­set, us­kon­tun­nus­tuk­set ja vir­ret. Ali­na oli kar­ja­lais­mum­mo Kan­nak­sen Äy­rä­pääs­tä, ja us­ko oli hä­nel­le tär­ke­ää. Sii­nä si­vus­sa se tart­tui lap­sen­lap­seen­kin, joka rip­pi­kou­lui­kään eh­dit­ty­ään ih­met­te­li, mi­ten muut ei­vät osan­neet­kaan en­nes­tään ul­koa us­kon­tun­nus­tus­ta ja kym­men­tä käs­kyä.

Kou­lu­to­dis­tuk­ses­sa ko­mei­li kymp­pien pyhä kol­mi­nai­suus: ku­vaa­ma­tai­to, kä­si­työ ja us­kon­to. Kirk­ko­teks­tii­lit vei­vät teks­tii­li­muo­toi­li­jak­si val­mis­tu­neen nai­sen sit­tem­min vää­jää­mät­tä men­nes­sään, vaik­ka hän eh­ti­kin uran­sa al­ku­vai­heis­sa suun­ni­tel­la myös kra­vat­te­ja ja hui­ve­ja Mar­ja Kur­jel­le.

He­le­na Vaa­ril­la on tä­nään yl­lään pit­kä vi­o­let­ti mek­ko ja sen pääl­lä vih­reä keep­pi. Vä­ri­va­lin­ta tus­kin on sat­tu­maa tai­tei­li­jal­le, jon­ka kä­sien kaut­ta on 30 vuo­den ai­ka­na kul­ke­nut sa­to­ja met­re­jä li­tur­gi­sia vä­re­jä: vi­o­let­tia, vih­re­ää, val­ke­aa, pu­nais­ta ja mus­taa. Nii­den sym­bo­li­set mer­ki­tyk­set ovat hä­nel­le kuin äi­din­kiel­tä.

Kirk­ko­teks­tii­leis­sä vi­o­let­ti on kär­si­myk­sen, ka­tu­muk­sen, pa­ran­nuk­sen ja paas­to­na­jan väri, mut­ta mitä se voi­si tar­koit­taa tai­tei­li­jan yl­lä?

Vaa­ri va­lai­see:

– Koen, et­tä vi­o­let­ti on myös ru­kouk­sen, it­se­tut­kis­ke­lun ja tois­ten huo­mi­oi­mi­sen väri. Ru­kous on kul­ke­nut mu­ka­na­ni yhä enem­män. Us­kon ru­kouk­seen, us­kon joh­da­tuk­seen. Us­kon, et­tä kun ru­koi­len las­te­ni puo­les­ta, se kan­taa hei­tä, hän sa­noo.

Tai­tei­li­jan ru­kouk­set ovat huo­kauk­sen kal­tai­sia: Kii­tos, Isä. Au­ta, Isä. An­na voi­mia, Isä.

Ru­kous­ten vas­taa­not­ta­ja on ai­na ni­met­ty isäk­si, ja sil­le on syyn­sä. Kun He­le­na Vaa­ri oli yh­dek­sän­vuo­ti­as, kuo­le­man mus­ta väri tuli lä­hel­le. Isä kuo­li ko­to­na ta­pa­tur­mai­ses­ti.

Suu­ri suru muut­tui vä­hi­tel­len suu­rek­si ikä­väk­si, joka isää kai­paa­vis­sa ru­kous­huo­kauk­sis­sa pul­pah­taa pin­taan.

– Ta­pah­tu­nees­ta on niin kau­an, et­ten enää kun­nol­la muis­ta, mil­lais­ta lap­sen suru oli. Sen on täy­ty­nyt ol­la vää­ryy­den ko­ke­mus­ta ja mik­si-ky­sy­myk­siä. Kuin iso möyk­ky, Vaa­ri sa­noo ja kat­se­lee het­ken ajan leh­to­met­sän hui­maan vih­rey­teen.

Jos elä­män li­tur­gi­sis­sa vä­reis­sä se oli mus­tin het­ki, mikä voi­si ol­la sen va­loi­sa kään­tö­puo­li?

– Mun per­he. Iha­na mie­he­ni ja lap­sem­me, Vaa­ri sa­noo, ja ve­det vir­taa­vat pos­kil­le kuin alt­ta­ri­vaat­tees­sa.

He­le­na Vaa­ri oli 15-vuo­ti­as ja Han­nu Sil­ven­toi­nen 16-vuo­ti­as, kun he vuon­na 1979 koh­ta­si­vat me­hu­dis­kos­sa lah­te­lai­ses­sa Ca­sab­lan­cas­sa. Han­nu haki He­le­naa tans­si­maan hi­tai­ta, ja kym­me­nen vuot­ta myö­hem­min he vaih­toi­vat sor­muk­sia Hol­lo­lan kir­kon alt­ta­ril­la. Sitä seu­ra­si kas­te­me­kon­val­kea elä­män­vai­he. 1990-lu­vul­la per­hee­seen syn­tyi kol­me las­ta täs­mäl­li­ses­ti kah­den vuo­den vä­lein.

Vaa­ri to­te­aa, et­tä ih­mi­se­lä­män vä­re­jä ei oi­ke­as­taan voi aja­tel­la yh­tä­jak­soi­si­na syk­lei­nä, vaan pi­kem­min­kin niin, et­tä jo­kai­ses­sa päi­väs­sä on nii­tä kaik­kia. Niin­pä kaik­kiin päi­viin si­säl­tyy myös vih­re­ää.

Kirk­ko­vuo­des­sa vih­reä mer­kit­see juh­lien ul­ko­puo­lis­ta ai­kaa, vä­hän kuin seu­ra­kun­nan ar­kea. Elä­män, kas­vun, kyl­vön ja kor­juun väri voi­si teks­tii­li­tai­tei­li­jan ar­jes­sa ku­va­ta työn ja luo­vuu­den ry­ti­nää, joka on vä­lil­lä kii­vas­ta­kin. Ku­lu­neen vuo­den ai­ka­na Vaa­rin neu­la on ti­kan­nut teks­tii­le­jä muun mu­as­sa Tik­ku­ri­lan sekä Kan­gas­nie­men kirk­koi­hin. Seu­raa­va­na jo­nos­sa on Lie­don kes­ki­ai­kai­nen kirk­ko.

On ai­van toi­sen­lais­ta suun­ni­tel­la teks­tii­le­jä uu­dis­ra­ken­nuk­siin kuin van­hoi­hin kirk­koi­hin, jot­ka huo­ku­vat vuo­si­sa­tai­sia his­to­ri­an kään­tei­tä ja kirk­ko­kan­san hen­gi­tys­tä. Kun Vaa­ri vuo­si sit­ten aloit­ti Asik­ka­lan teks­tii­lien suun­nit­te­lu­työn, seu­ra­kun­ta­ko­ti oli vas­ta työ­maa. Sil­ti oli ko­e­tet­ta­va hah­mot­taa mie­les­sään, mil­tä vä­rit näyt­täi­si­vät val­miis­sa ra­ken­nuk­ses­sa ja mi­ten valo lan­ke­ai­si ik­ku­nois­ta. Vaa­ri et­si mo­der­nin, in­tii­min kir­kon hen­keen so­pi­vaa ke­vey­den ja liik­keen tun­tua, jota hän poi­mi ve­den vä­rei­lys­tä ja puun­leh­tien ha­vi­nas­ta. Sii­hen yh­dis­tyi­vät paik­ka­kun­nal­le omi­nai­set kult­tuu­ri­ker­ros­tu­mat ja kris­til­li­nen ku­vas­to.

1990-lu­vul­la, kun Vaa­ri suun­nit­te­li en­sim­mäi­set kirk­ko­teks­tii­lin­sä, muo­to­kie­les­sä oli vie­lä ge­o­met­ri­aa ja pe­rin­tei­siä kir­kol­li­sia sym­bo­le­ja. Va­paan ko­ne­kir­jon­nan omak­su­mi­nen 2000-lu­vul­la toi hen­git­tä­vyyt­tä sekä ku­vi­oai­hei­siin et­tä suun­nit­te­lup­ro­ses­siin. Ny­kyi­sin Vaa­ri luot­taa sii­hen, et­tä oi­val­luk­set ri­kas­tu­vat om­pe­lu­työn ede­tes­sä. Kris­til­li­sen sym­bo­lii­kan hän et­sii ene­ne­väs­sä mää­rin suo­ma­lai­ses­ta luon­nos­ta.

– Se pu­hut­te­lee nii­tä­kin, joil­le pe­rin­tei­set sym­bo­lit ei­vät ole tut­tu­ja.

Yk­si Vaa­rin tä­män vuo­den ko­ho­koh­tia on ol­lut Tu­run ark­ki­hiip­pa­kun­nan uu­den piis­pan Mari Lep­pä­sen piis­pan­kaa­vun suun­nit­te­lu. Hel­mi­kui­sen vih­ki­mys­mes­sun muis­to saa Vaa­rin yhä sä­tei­le­mään.

– Suo­men en­sim­mäi­sen piis­pa­nis­tui­men en­sim­mäi­nen nais­piis­pa. Se oli ää­ret­tö­män suu­ri kun­nia, hän sa­noo.

Lep­pä­sel­le suun­ni­tel­lun kaa­vun sym­bo­lii­kas­sa on pal­jon viit­tei­tä Py­hään Bir­git­taan ja Naan­ta­lin bir­git­ta­lais­luos­ta­riin, ja tee­ma kos­ket­taa teks­tii­li­tai­tei­li­jaa eri­tyi­sel­lä ta­val­la:

– Bir­git­ta­lais­luos­ta­ris­sa on suo­ma­lai­sen teks­tii­li­tai­teen juu­ret, sil­lä nun­nat opet­ti­vat ai­ka­naan suo­ma­lai­sil­le nai­sil­le mo­net tek­nii­kat.

Vaik­ka Vaa­ri om­pe­lee mo­der­nis­ti ko­ne­kir­jo­en, hä­nen käyt­tä­mil­lään tek­nii­koil­la on syvä yh­teys kes­ki­a­jan bir­git­ta­lais­ten kirk­ko­teks­tii­li­pe­rin­tee­seen. Sil­loin­kin teks­tii­le­jä val­mis­tet­tiin kir­jo­en ja ap­p­li­koi­den.

Ju­ma­lan­pal­ve­lu­se­lä­mäs­sä esiin­ty­vä li­tur­gia-ter­mi tun­tuu eh­kä jos­kus vai­ke­a­sel­koi­sel­ta, mut­ta kreik­ka­lais­pe­räi­nen sana tar­koit­taa kir­jai­mel­li­ses­ti kan­san työ­tä tai työ­tä kan­san hy­väk­si. Kir­kos­sa se mer­kit­see py­hää pal­ve­lus­ta: Ju­ma­lan työ­tä ih­mis­ten hy­väk­si, ih­mis­ten työ­tä Ju­ma­lal­le.

Se, et­tä voi teh­dä tai­det­ta py­hään paik­kaan, tun­tuu He­le­na Vaa­ris­ta lah­jal­ta.

Tun­tuu­ko se myös kut­su­muk­sel­ta?

– Tun­tuu, hän vas­taa.

Vaa­ri ra­kas­taa työ­tään, mut­ta tun­tee na­hois­saan myös vaa­ti­van la­jin pai­neet.

Kirk­ko­teks­tii­lien val­mis­ta­mi­nen on suk­ku­loin­tia py­hyy­den ja käy­tän­nöl­li­syy­den vä­lil­lä, sil­lä py­hät vaat­teet ovat käyt­tö­e­si­nei­tä, joi­den on kes­tet­tä­vä ku­lu­tus­ta ja hoi­toa. Tä­hän liit­ty­en teks­tii­li­tai­tei­li­jal­ta­kin voi pääs­tä jos­kus saar­na:

– Vä­lil­lä har­mit­taa näh­dä, et­tä ar­vok­kai­ta teks­tii­le­jä lai­te­taan lii­an pie­neen kaap­piin tai vää­rän­lai­seen hen­ka­riin. Se vai­kut­taa nii­den kes­tä­vyy­teen, hän sa­noo.

Työ on erään­lais­ta on­gel­man­rat­kai­sua. On mie­tit­tä­vä kiin­ni­tys­me­ka­nis­mit ja er­go­no­mi­set sei­kat. Pro­ses­siin kuu­luu, et­tä Vaa­ri tuo työn­sä kirk­koon ”ko­tiu­tu­maan” ja tut­kii, kai­paa­vat­ko ne jo­ta­kin li­sää.

Kes­tä­vyy­den li­säk­si töis­sä on ol­ta­va es­teet­tis­tä ja hen­gel­lis­tä sy­vyyt­tä, joka pu­hut­te­lee kat­se­li­jaa ei­kä tyh­je­ne yh­del­lä kat­se­lul­la.

– Ha­lu­ai­sin, et­tä ne voi­si­vat vä­lit­tää kat­so­jal­le py­hän ko­ke­mus­ta, iloa, loh­tua ja voi­maa. Toi­voi­sin, et­tä nii­den an­ti ei oli­si vain sym­bo­lis­ta, vaan myös jo­ta­kin lä­heis­tä ja hen­ki­lö­koh­tais­ta, Vaa­ri sa­noo.

Myös ah­ke­ral­le ja ar­vos­te­tul­le tai­tei­li­jal­le voi is­keä riit­tä­mät­tö­myy­den tun­ne. Kii­re ja pai­ne saa­vat jos­kus pieh­ta­roi­maan unet­to­ma­na aa­mu­yös­sä. Sil­loin tar­vi­taan an­nos li­tur­gis­ta pu­nais­ta, joka on rak­kau­den, tu­len ja ve­ren sekä myös Py­hän Hen­gen väri.

Pu­nai­sia het­kiä tai­tei­li­jan elä­mäs­sä ovat het­ket, joi­na um­pi­sol­mut avau­tu­vat.

– Ai­na jos­kus poh­din Py­hää Hen­keä, et­tä mikä hän oi­ke­as­taan on, Vaa­ri sa­noo.

– Ko­ke­muk­se­ni on, et­tä hän on joh­dat­ta­ja ja aut­ta­ja, joka on­gel­man tul­len vies­tit­tää: ”Lo­pe­ta, tä­hän voi ol­la muu­kin rat­kai­su.” Sil­loin kes­key­tän työn ja jä­tän asi­an hau­tu­maan. Usein aa­mu­yöl­lä, kun he­rään, rat­kai­su saat­taa­kin tul­la mie­lee­ni sa­man tien. Koen, et­tä se on Py­hän Hen­gen joh­da­tus­ta.

Kun pu­nai­nen väri on hul­mah­ta­nut, voi pa­la­ta jäl­leen vih­re­ään: työn iloon ja luo­vuu­teen.

Jos Vaa­ri kir­joi­si mek­kon­sa hel­moi­hin elä­män­sä ku­vi­oai­hei­ta, sin­ne piir­tyi­si­vät rak­kai­den per­heen­jä­se­nien ja ys­tä­vien piir­teet sekä vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lut. Siel­lä rön­sy­äi­si­vät oman puu­tar­han ku­kat ja puut, joi­den kau­neu­des­ta hän ei voi saa­da tar­peek­seen. Eh­kä Vaa­ri kir­joi­si sin­ne myös po­lun, jota pit­kin hän usein kul­kee pit­kik­si ve­ny­vil­lä ret­kil­lään ko­to­na Hol­lo­lan Oke­roi­sis­sa. Pol­ku vie leh­toon, suol­le, kal­li­ol­le tai Sal­paus­se­län har­jul­le.

Erääs­sä koh­taa reit­tiä on ih­meel­li­nen sa­lai­suus. Läh­de hiek­ka­har­jun si­säl­lä kum­pu­aa kir­kas­ta poh­ja­vet­tä. Elä­män vet­tä, kas­te­vet­tä, toi­von vet­tä?

– Kaik­ki seu­dun pu­rot ja lam­met ovat siel­tä läh­töi­sin.

Teks­tii­li­tai­tei­li­jan työ­tä voi seu­ra­ta Ins­tag­ram-ti­lil­lä @he­le­na­vaa­ri.