Näi­nä päi­vi­nä Jo­han­na Hur­tig, 60, tu­lee vas­ta-al­ka­jak­si jäl­leen.

Lai­te­taan­ko vyö stoo­lan al­le vai pääl­le? Mi­hin lai­tan kan­si­on kas­ta­es­sa­ni, hän ken­ties päh­käi­lee sa­kas­tis­sa.

Hur­tig on yh­teis­kun­ta­tie­tei­den toh­to­ri, pal­kit­tu tut­ki­ja ja so­si­aa­li­työn do­sent­ti. Nyt tie­dos­sa on uu­si työ seu­ra­kun­ta­pap­pi­na, ja se jän­nit­tää.

– On vä­hän koo­mis­ta ol­la taas läh­tö­ruu­dus­sa. Ei pää­se sam­ma­loi­tu­maan, hän sa­noo ko­ti­soh­val­laan Kär­kö­läs­sä, pa­pin so­ke­ri­pa­la kau­las­saan.

Jo­han­na Hur­tig to­te­aa ole­van­sa pap­pi vail­la ”huo­li­mat­ta”-lii­tet­tä.

Hän ei har­joi­ta pap­peut­ta ”huo­li­mat­ta sii­tä et­tä on nai­nen” tai ”huo­li­mat­ta van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­ses­ta taus­tas­ta”, vaan am­ma­til­li­ses­ta kut­su­muk­ses­ta.

Se al­koi itää ken­ties jo sii­nä vai­hees­sa, kun Hur­tig pai­nis­ke­li elä­män­sä mer­kit­tä­vim­män tut­ki­mus­työn kim­pus­sa. Tut­ki­mus nos­ti esiin las­ten sek­su­aa­li­sen hy­väk­si­käy­tön on­gel­mal­li­set kä­sit­te­ly­ta­vat van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­ses­sa he­rä­tys­liik­kees­sä. Ai­he nou­si tär­ke­äk­si pu­hee­nai­heek­si. Se he­rät­ti me­di­an, piis­pat ja kes­kus­ri­kos­po­lii­sin, ja vii­mein myös he­rä­tys­liik­keen joh­don. Hur­tig pal­kit­tiin työs­tään tie­don­jul­kis­ta­mi­sen val­ti­on­pal­kin­nol­la vuon­na 2014.

Hä­nel­le it­sel­leen tut­ki­muk­sen te­ke­mi­nen oli hen­ki­lö­koh­tai­sel­la ta­sol­la myös sen tut­ki­mis­ta, oli­ko van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­nen lii­ke yhä oma paik­ka.

Voi­si to­de­ta: jot­ta Hur­tig pys­tyi te­ke­mään tär­ke­än tut­ki­mus­työn­sä, hä­nen täy­tyi it­se ol­la osa tut­ki­maan­sa yh­tei­söä ja tun­tea sen me­ka­nis­mit. Hie­man ar­kail­len hän sa­noo:

– Tun­tuu, et­tä mi­nut val­mis­tet­tiin sii­hen en­nal­ta. Näin jäl­ki­kä­teen olen sen ym­mär­tä­nyt. Jo lap­se­na mi­nus­sa oli jo­kin hil­jai­suus ja hau­raus, joka her­kis­ti kuu­le­maan vai­en­net­tu­ja ää­niä.

He­rä­tys­lii­ke oli Hur­ti­gil­le ra­kas, on edel­leen. Pit­kään ai­kaan hän ei ko­ke­nut tar­vet­ta ky­see­na­lais­taa suh­det­taan sii­hen. Lap­suus- ja nuo­ruu­sa­jan Vaa­sas­sa se an­toi hen­gel­li­sen äi­din­kie­len ja per­he­ra­jat ylit­tä­vän yh­tei­söl­li­syy­den ko­ke­muk­sen. Ko­ke­mus oli Hur­ti­gil­le tur­val­li­nen.

– Les­ta­di­o­lai­suu­des­sa yh­tei­sö­to­del­li­suus nou­see yk­si­löä tär­ke­äm­mäk­si, hän ku­vai­lee.

Hur­ti­gin elä­män al­ku­vai­heet su­jui­vat odo­tus­ten mu­kai­ses­ti. Kol­me­kymp­pi­se­nä hä­nel­lä oli jo seit­se­män las­ta, mut­tei vie­lä kou­lu­tus­ta tai am­mat­tia. Oli kui­ten­kin al­ka­nut jo he­rä­tä ky­sy­myk­siä äi­tiy­des­tä, äi­tien jak­sa­mi­ses­ta ja ras­kau­den eh­käi­sys­tä, mut­ta en­nen kaik­kea tyt­tö­jen elä­mäs­tä:

– Tyt­tö syn­tyy. Ju­ma­la on luo­nut hä­nel­le lah­jo­ja. Mitä niis­tä hän voi käyt­tää, jos tu­le­vai­suus suur­per­heen äi­ti­nä on jo en­nal­ta mää­ri­tel­ty?

Hur­tig ajat­te­lee, et­tä mo­net lah­jat ja kiin­nos­tuk­sen koh­teet voi­vat to­teu­tua myös näin, mut­ta on pal­jon sel­lais­ta, jon­ka to­teut­ta­mi­sel­le ei jää ti­laa.

Ky­sy­myk­set oli­vat enem­män­kin älyl­li­siä ja eet­ti­siä kuin omas­ta jak­sa­mi­ses­ta kum­pu­a­via.

– Kah­dek­san ras­kaut­ta ei ole ke­hol­le pik­ku­jut­tu. On­nek­si mi­nul­la oli toi­mi­va pa­ri­suh­de ja ter­veyt­tä. Jak­soin kan­taa oman äi­tiy­te­ni, mut­ta ym­pä­ril­lä­ni näin koh­tuut­to­mi­a­kin ti­lan­tei­ta.

He­rä­tys­liik­keen tar­jo­a­ma re­sep­ti nai­sen elä­män ky­sy­myk­siin oli: sel­viy­dy, so­peu­du, sie­dä, an­na an­teek­si. Mo­nel­le se riit­ti­kin, mut­tei Hur­ti­gil­le. Hä­nes­tä tun­tui, et­tei hä­nen poh­din­noil­leen ol­lut liik­kees­sä ti­laa. Vuon­na 1993 per­hee­näi­ti al­koi mat­ka­ta päi­vit­täin ju­nal­la Tor­ni­os­ta Ro­va­nie­mel­le, yli­o­pis­toon. Siel­lä toi­mit­tiin toi­sen­lai­sel­la re­sep­til­lä: kysy, ih­met­te­le.

So­si­aa­li­työ­tä, so­si­o­lo­gi­aa, psy­ko­lo­gi­aa ja nais­tut­ki­mus­ta si­säl­tä­neet opin­not ava­si­vat luuk­ku­ja ajat­te­lul­le. Hur­tig oli in­nois­saan. Uu­sien työ­ka­lu­jen­sa avul­la hän al­koi hah­mot­taa myös omaa to­del­li­suut­taan. Hän tun­nis­ti sii­tä ryh­mäil­mi­öi­tä, ryh­mä­me­ka­nis­me­ja, val­lan­käyt­töä ja sym­bo­li­jär­jes­tel­miä. He­rä­tys­liik­keen to­tuu­det ei­vät ol­leet­kaan ki­veen ha­kat­tu­ja fak­to­ja.

– Ih­mi­sen omal­la ko­ke­muk­sel­la on mer­ki­tys­tä. Ih­mi­sen mi­nuus muo­dos­tuu hä­nen ke­hos­taan, mie­les­tään ja ym­mär­ryk­ses­tään – sii­tä, mitä hä­nel­le ta­pah­tuu ja mik­si. Aloin ym­mär­tää, et­tä niin mah­ta­va kuin yh­tei­sö­kult­tuu­ri on­kin, yk­si­lö tar­vit­see tie­tyn ti­lan ke­hit­ty­äk­seen omak­si it­sek­seen, Hur­tig ku­vai­lee.

Syn­tyi kah­dek­sas­kin lap­si. Syn­tyi väi­tös­kir­ja, jos­sa Hur­tig tut­ki lap­sen ase­maa las­ten­suo­je­lus­sa. Yh­des­sä Mer­ja Lai­ti­sen kans­sa syn­tyi myös Pa­han kos­ke­tus -teos, jos­sa poh­dit­tiin lap­sen ko­ke­man pa­han tun­nis­ta­mis­ta aut­ta­mis­työs­sä.

Kaik­ki tämä laa­ja ym­mär­ryk­sen kart­tu­mi­nen tun­tui val­mis­ta­van Hur­ti­gia vai­ke­an ja su­rul­li­sen yti­men ää­reen. Hä­nen omas­sa us­kon­nol­li­ses­sa vii­te­ryh­mäs­sään esiin­tyi piir­re, jon­ka vuok­si moni sek­su­aa­lis­ta vä­ki­val­taa koh­dan­nut lap­si ei tul­lut au­te­tuk­si.

Lap­seen so­vel­let­tiin sa­maa tut­tua, mut­ta tu­hoi­saa kon­sep­tia: sel­viy­dy, so­peu­du, sie­dä, an­na an­teek­si. Käy­tän­nös­sä an­teek­si­an­non myö­tä paha pai­net­tiin vil­lai­sel­la. Yh­tei­sö väis­ti vas­tuu­taan ja jät­ti epä­koh­dat yk­si­löi­den kan­net­ta­vik­si.

– Se, mikä on pa­haa, on pa­haa. Ei rii­tä, et­tä vas­tuu­te­taan vää­rin­te­ki­jöi­tä. Jos yh­tei­sö on toi­min­nas­saan es­tä­nyt pa­han tun­nis­ta­mis­ta ja kä­sit­te­lyä, on sel­vi­tet­tä­vä, mik­si vää­ris­ty­neet käy­tän­nöt ovat syn­ty­neet ja mi­ten nii­tä ter­veh­dy­te­tään.

Hur­tig tie­si, et­tä tä­hän tut­ki­muk­seen hä­nen oli tar­tut­ta­va, vaik­ka se oli ”li­kai­nen ai­he”. Se tah­rai­si tut­ki­jan­sa­kin.

– Kuka muu sen te­ki­si, el­len minä, hän ajat­te­li.

He­rä­tys­liik­keen re­ak­ti­ois­sa oli aluk­si klas­si­sia ”am­pu­kaa vies­tin­tuo­ja”-ele­ment­te­jä. Asia ko­et­tiin tär­ke­äk­si, mut­ta sen jul­ki­tuon­ti pa­hak­si. Hur­tig ym­mär­tää tä­män.

– Mikä voi sa­tut­taa ih­mis­tä enem­män kuin se, et­tä hä­nen to­del­li­suu­ten­sa ri­ko­taan. Et­tä hä­nen tur­va­pai­kas­taan kään­tyy uu­si puo­li esiin, hän ky­syy.

Ki­pe­än to­tuu­den kans­sa pai­ni­mi­nen kes­ti kol­me vuot­ta. Se oli in­ten­sii­vis­tä ai­kaa, ja sen tuo­mat pai­neet jät­ti­vät ruu­miil­li­si­a­kin jäl­kiä. Hur­tig muis­taa ol­leen­sa vä­lil­lä vai­ke­an ihot­tu­man pei­tos­sa.

Tut­ki­mus ko­et­te­li myös suh­det­ta omaan, rak­kaa­seen isään.

– Isä tuki mi­nua ja oli mu­ka­na myös joh­don kans­sa käy­dyis­sä kes­kus­te­luis­sa, mut­ta hän eh­kä säi­käh­ti val­miut­ta­ni lait­taa kaik­ki pe­liin. “Oot kiel­tä­ny us­kon”, isä suri. Sii­hen vas­ta­sin, et­ten ole us­ko­a­ni kiel­tä­nyt, vaan liik­keen us­ko­ni kes­ki­pis­tee­nä, Hur­tig muis­te­lee.

Lo­puk­si kes­ki­näi­nen yh­teys pa­lau­tui.

Mo­nien ras­kai­den vai­hei­den jäl­keen Hur­tig sai kuul­la liik­keen joh­dol­ta tär­ke­ät ja hel­pot­ta­vat sa­nat: ”Kaik­ki, mitä olet sa­no­nut, on tot­ta.”

Hän tie­dos­taa, et­tä moni kal­toin­koh­del­tu tai vää­ri­nym­mär­ret­ty on jää­nyt vail­le täl­lais­ta va­paut­ta­vaa kuul­luk­si tu­le­mi­sen ja hy­vi­tyk­sen ko­ke­mus­ta.

Jäl­ki­kä­teen Hur­tig nä­kee, et­tä epä­koh­dan tut­ki­mi­nen ja jul­ki­nen toi­min­ta oli­vat jo it­ses­sään ir­tau­tu­mis­ta he­rä­tys­liik­kees­tä.

– Pit­kään koin epä­on­nis­tu­mis­ta sii­nä, et­ten löy­tä­nyt ta­paa vai­kut­taa epä­koh­tiin si­säl­tä­päin. Se oli osa su­rup­ro­ses­sia, hän sa­noo.

Tämä ei kui­ten­kaan ol­lut hä­nel­le hen­gel­li­nen krii­si, sil­lä epä­koh­dis­sa oli kyse en­nen kaik­kea ih­mis­ten toi­min­nas­ta, yh­tei­sön vir­heel­li­sis­tä ra­ken­teis­ta.

Hur­ti­gin oma ko­ke­mus hen­gel­li­syy­des­tä oli al­ka­nut muo­vau­tua eri­lai­sek­si kuin he­rä­tys­liik­keen op­pi. Les­ta­di­o­lai­suu­des­sa pai­no­pis­te on pe­rin­teen säi­lyt­tä­mi­ses­sä ja opin kan­nat­te­lus­sa.

– Mi­nul­la on ol­lut elä­mäs­sä koh­tia, jot­ka ovat vie­neet ajat­te­lu­a­ni uu­teen suun­taan, Hur­tig sa­noo.

1990-lu­vul­la hän osal­lis­tui en­si ker­taa vii­kon­lo­pun mit­tai­seen hil­jai­suu­den ret­riit­tiin, vaik­kei oi­kein edes tien­nyt, mikä ret­riit­ti on.

– Jo park­ki­pai­kal­la aloin it­keä, ja it­kin koko sen vii­kon­lo­pun. Sii­nä oli sa­maa hel­po­tuk­sen tun­net­ta kuin lap­sen it­kies­sä van­hem­man sy­lis­sä, kun hä­nel­lä on ol­lut ikä­vä, hän ku­vai­lee.

En­ti­nen ju­ma­la­ku­va sai väis­tyä vii­meis­tään vuon­na 2001, kun per­heen El­vi-ty­tär sai­ras­tui syö­pään. Kaik­ki kään­tyi lo­pul­ta par­hain päin, mut­ta kriit­ti­sis­sä vai­heis­sa lap­sen kär­si­myk­sen ää­rel­lä Hur­tig koki epä­toi­voa ja hä­tää. Hän pel­kä­si, et­tä Ju­ma­la ran­kai­si hän­tä an­ta­mal­la lap­sen sai­ras­tua.

– Yh­täk­kiä sen kai­ken kes­kel­le tuli jon­kin­lai­nen tur­val­li­nen var­muus sii­tä, et­tä mei­tä kan­ne­taan, et­tä me em­me ole yk­sin. Se ko­ke­mus ei tul­lut yh­tei­sön pii­ris­sä, vaan sai­raa­lan käy­tä­väl­lä. Se aut­toi ym­mär­tä­mään, et­tei yh­tei­sö omis­ta Ju­ma­laa, ei­kä Ju­ma­lan var­je­lus ole si­dok­sis­sa au­kot­to­maan op­piin si­tou­tu­mi­seen.

Hen­gel­li­nen pol­ku kan­san­kir­kon yh­tey­teen oli siis al­ka­nut jo pal­jon en­nen kuin Hur­tig ir­tau­tui he­rä­tys­liik­kees­tä. Eh­kä juu­ri sik­si hän jak­soi vie­dä tut­ki­muk­sen läpi:

– Sain ko­kea ole­va­ni tur­vas­sa, vaik­ka ym­pä­ril­lä­ni kuo­hui.

Si­sa­ruk­set sekä muut lä­hei­set ih­mi­set he­rä­tys­liik­keen pii­ris­sä oli­vat su­rul­li­sia Hur­ti­gin ir­tau­tu­mi­ses­ta, mut­ta ym­mär­si­vät. Mi­tään ei jää­nyt ham­paan­ko­loon. Hur­tig ku­vaa tie­tään us­kon­puh­dis­tus­mat­kak­si.

– Ih­mi­sen pi­tää elää re­hel­li­se­nä it­sel­leen myös hen­gel­li­ses­ti. Jos elää niin, et­tei ke­nel­le­kään tule paha mie­li, ku­tis­taa hel­pos­ti it­sen­sä sii­tä, mil­lai­sek­si on luo­tu.

On sil­ti to­det­ta­va, et­tä tut­ki­mus­työ ku­lut­ti. Sii­hen liit­tyi pal­jon su­rua, ki­pua ja pet­ty­myk­siä. Ki­pi­nää uu­teen tut­ki­mus­työ­hön ei tun­tu­nut löy­ty­vän mil­lään. Hur­tig koki, et­tei ky­en­nyt uu­dis­tu­maan.

– Kun vuon­na 2016 mo­lem­mat van­hem­pa­ni kuo­li­vat ly­hy­en ajan si­säl­lä, yrit­tä­mi­nen ja sel­viy­ty­mi­nen tu­li­vat tien­sä pää­hän. Jou­duin sai­raus­lo­mal­le.

Näyt­tää sil­tä, et­tä uu­si am­ma­til­li­nen pol­ku oli ol­lut vai­vih­kaa val­mis­teil­la jo en­nen van­han päät­ty­mis­tä.

Hur­tig muis­te­lee kat­sel­leen­sa pa­pin työ­tä kai­paa­vas­ti jo vuo­sien ajan kirk­ko­kuo­ros­sa lau­la­es­saan.

Hän tun­si kai­paa­van­sa kyt­key­ty­mis­tä jo­hon­kin hy­vään ja py­hään.

Muu­ta­man sai­raus­lo­ma­kuu­kau­den jäl­keen hän tuli aja­tel­leek­si te­o­lo­gi­an opin­to­ja. Hän ava­si ne­tin ja huo­ma­si, et­tä oli vii­mei­nen ha­ku­päi­vä te­o­lo­gi­seen tie­de­kun­taan. Hän täyt­ti ha­ke­muk­sen.

Te­o­lo­gi­an opin­not kul­jet­ti­vat har­mau­des­ta koh­ti va­loa. Hur­tig naut­ti eri­tyi­ses­ti sys­te­maat­ti­sen te­o­lo­gi­an opin­nois­ta, jois­sa käy­tiin läpi us­kon pe­ru­se­le­men­tit.

– Tun­nus­tus­kir­jo­jen van­hurs­kaut­ta­mi­so­pis­ta lu­ke­mi­nen oli mi­nul­le kau­neu­se­lä­mys. Tun­tui, et­tä mi­tään niin kau­nis­ta en ol­lut kos­kaan lu­ke­nut. Olin ta­val­laan elä­nyt näi­den asi­oi­den kes­kel­lä, mut­ta nyt sain tu­tus­tua nii­hin it­se, omal­la ta­val­la­ni, hän sa­noo.

– Se, mitä olin aa­vis­tel­lut, var­mis­tui. Kris­tuk­sen so­vi­tus­työ ja an­teek­si­an­ta­mus ei­vät ole he­rä­tys­liik­keen tai ke­nen­kään muun­kaan omai­suut­ta. Ar­mo kuu­luu kai­kil­le.

Hur­tig val­mis­tui te­o­lo­gi­an mais­te­rik­si pi­ka­vauh­tia. Hän sai pap­pis­vih­ki­myk­sen en­sin Kirk­ko­hal­li­tuk­sen mää­rä­ai­kai­seen asi­an­tun­ti­ja­vir­kaan, ja nyt edes­sä on kau­an haa­veil­tu seu­ra­kun­ta­työ.

Hän to­te­aa hu­vit­tu­nee­na, et­tä on oi­ke­as­taan teh­nyt asi­at vää­rin päin. En­sin per­he, sit­ten ura. En­sin va­kiin­tu­nut ase­ma, sit­ten heit­täy­ty­mi­nen no­vii­sik­si jäl­leen.

Raa­ki­lee­na ei tar­vit­se läh­teä mat­kaan, sil­lä pap­peut­ta edel­tä­nyt pit­kä ura tut­ki­ja­na on ar­vo­kas kai­ku­poh­ja. On elä­män­ko­ke­mus­ta ja osaa­mis­ta, jo­hon voi luot­taa.

– Koen, et­tä olen sa­mo­jen ky­sy­mys­ten ää­rel­lä kuin ai­em­min­kin: mitä on ol­la ih­mi­nen, mikä on oi­keu­den­mu­kais­ta, mikä ih­mis­tä aut­taa, hän sa­noo.

– Pa­pin teh­tä­vä on mie­le­käs. Se pe­rus­tuu asi­oi­hin, jot­ka ovat tot­ta ja joil­la on vä­liä. Ih­mi­nen tar­vit­see kai­kis­sa elä­män­sä vai­heis­sa tur­vaa, loh­du­tus­ta ja mer­ki­tys­tä.