Rai­vo ja on­nen­kyy­ne­leet. Sii­nä se laa­ja tun­nes­kaa­la, jon­ka jo­kai­nen van­hem­pi koh­taa. Niin myös lah­te­lai­nen kol­men lap­sen per­hee­ni­sä Mar­kus For­sell.

– Olen sii­tä on­nel­li­ses­sa ase­mas­sa, et­tä mi­nul­la on vai­mo­ni mu­kaan lu­kien use­am­pi ih­mi­nen, joi­den kans­sa olen voi­nut tun­teis­ta­ni kes­kus­tel­la.

For­sell on juu­ri jul­kais­sut hy­vän ys­tä­vän­sä, Ilk­ka En­ken­ber­gin, kans­sa Isä­kir­jan (Re­ad­me.fi). Idea kir­jaan syn­tyi vii­si vuot­ta sit­ten, kun mo­lem­mat mie­het eli­vät pik­ku­lap­si­per­heen ka­oot­ti­sin­ta ai­kaa.

– Kä­vim­me Il­kan kans­sa pal­jon ver­tais­kes­kus­te­lua ja ja­oim­me toi­sil­lem­me, mil­lais­ta isä­nä ole­mi­nen on. Teki hy­vää vä­lil­lä tuu­let­taa ja tun­nus­taa toi­sel­le myös nii­tä vä­hän vai­ke­am­pia jut­tu­ja.

Yh­dek­si han­ka­lim­mak­si van­hem­man ko­ke­mak­si tun­ne­ti­lak­si For­sell mai­nit­see rai­von.

– It­sel­le­ni se on vai­kea tun­ne, ja sii­hen liit­tyy pal­jon hä­pe­ää. Sii­nä mur­tuu vii­meis­tään se ihan­ne­mi­nän il­luu­sio.

Kir­jas­sa on pää­o­sas­sa kah­den ta­val­li­sen mie­hen vä­li­nen kes­kus­te­lu.

– Mie­tim­me, et­tä riit­tää­kö se kir­jaan vai pi­täi­si­kö sii­nä ol­la las­tenp­sy­ko­lo­gi tai isä­tut­ki­ja an­ta­mas­sa va­kuut­ta­vuut­ta ja tie­toa. Kir­joit­ta­es­sa to­te­sim­me ai­ka no­pe­as­ti, et­tä kyl­lä tämä riit­tää. Asi­an­tun­ti­ja­kir­jat ovat erik­seen sit­ten.

Isä­ai­kan­sa vai­keim­man het­ken For­sell on ko­ke­nut jou­dut­tu­aan työt­tö­mäk­si.

– Työs­tä oli syn­ty­nyt iso osa iden­ti­teet­ti­ä­ni. Myös hyvä palk­ka oli tär­ke­ää, kun vai­mo oli hoi­to­va­paal­la ja oli kak­si pien­tä las­ta.

For­sell ti­pah­ti kor­ke­al­ta.

– Sii­nä re­a­li­soi­tui mi­nun pa­hin pel­ko­ni. Työt­tö­myys tuli mi­nul­le yl­lä­tyk­se­nä ja oli iso shok­ki. Al­ku ei ol­lut mi­ten­kään lu­paa­va. En saa­nut it­se­ä­ni nis­kas­ta kiin­ni, vaan pääs­tin it­se­ni mont­tuun.
For­sell kir­joit­taa:

Sil­loin, sii­nä soh­val­la maa­tes­sa­ni kuu­lin toi­ses­ta huo­nees­ta tu­tun kirk­kaan lap­sen ää­nen. Hil­jai­suu­den rik­koi lap­sem­me ää­neen lau­sut­tu ru­kous.

Meil­lä oli ol­lut ta­pa­na lu­kea il­tai­sin il­ta­ru­kous yh­des­sä, muis­taa nii­tä jot­ka oli ki­pei­tä. Nyt tämä pie­ni ru­koi­li ”et­tä isi tu­li­si ter­veek­si”. -- Sii­nä het­kes­sä oli jo­tain mitä en osaa sa­noin ku­vail­la. Sain va­lon sy­dä­mee­ni. Sii­tä al­koi mi­nun el­py­mi­se­ni.

Hoi­to­va­paal­ta töi­hin pa­lan­nut vai­mo kan­nus­ti mies­tään ole­maan ti­lai­suu­den tul­tua koti-isä­nä, vaik­ka se pyy­tä­mät­tä tu­li­kin.

– Mie­tin, ha­lu­an­ko myö­hem­min muis­tel­la, et­tä olin siel­lä mon­tun poh­jal­la, kun­nes sain uu­den työn mi­hin ra­ken­sin iden­ti­tee­tin vai ha­lu­an­ko elää ar­kea las­ten kans­sa täs­sä ja nyt, For­sell muis­te­lee.

– Kyl­lä sii­nä jo­ku­nen viik­ko meni, et­tä aloin tun­tea on­nen ko­ke­muk­sia. Jäl­keen­päin aja­tel­len pa­hin pel­ko­ni oli­kin muut­tu­nut elä­mä­ni suu­rim­mak­si rik­kau­dek­si. Näin kes­kim­mäi­sen lap­sen en­sim­mäi­siä as­ke­lei­ta tai kuin­ka hän juok­si. Olin siel­lä pie­nis­sä het­kis­sä läs­nä, ja niis­tä tuli tun­ne, et­tä vau. Tämä ei oli­si ol­lut mah­dol­lis­ta, jos oli­sin men­nyt ura­kii­dos­sa. Se muut­ti iden­ti­teet­ti­ä­ni ter­veem­pään suun­taan.