Hän muis­taa het­ken, jol­loin sa­noi sen en­si ker­taa ää­neen.

Se ta­pah­tui kym­me­nen vuot­ta sit­ten erää­nä ke­säi­se­nä het­ke­nä lap­suu­de­nys­tä­vän seu­ras­sa. Ys­tä­vyk­set oli­vat pu­hu­neet kai­kis­ta asi­ois­ta maan ja tai­vaan vä­lil­lä, ja sit­ten Sirk­ku Pel­ko­nen lip­saut­ti ikään kuin va­hin­gos­sa:

– Ha­lu­ai­sin ol­la pap­pi.

Hän oli tuol­loin ne­lis­sä­kym­me­nis­sä ja va­kaas­ti las­ten­tar­ha­no­pet­ta­jan työs­sä. Sii­hen am­mat­tiin hän oli nuo­re­na val­mis­tu­nut, ja sitä hän oli an­tau­muk­sel­la teh­nyt. Sil­ti aja­tus pa­pin työs­tä jo­ten­kin ku­tit­te­li miel­tä.

– Se on kul­ke­nut mu­ka­na mel­kein koko ikä­ni. Olen lap­ses­ta as­ti kan­ta­nut us­koa sy­dä­mes­sä­ni, mut­ta en voi­nut sil­ti ku­vi­tel­la, et­tä mi­nus­ta jos­kus to­del­la tu­li­si pap­pi, hän sa­noo.

Pel­ko­nen on is­tah­ta­nut isoon no­ja­tuo­liin lah­te­lai­sen oma­ko­ti­ta­lon olo­huo­nees­sa. Koi­rat Ar­mi ja Mart­ha pyö­ri­vät kiin­nos­tu­nei­na ym­pä­ril­lä, kun­nes aset­tu­vat aloil­leen. Rus­ka­vä­rit lois­ta­vat ik­ku­nois­ta si­sään.

On syk­syi­nen ar­ki­päi­vä, mut­ta nyt Pel­kos­ta ei näh­dä Sal­pa­kan­kaan päi­vä­ko­dis­sa pu­ke­mas­sa lap­sil­le ku­ra­hou­su­ja. Meil­lä on kak­si tun­tia ai­kaa ju­tel­la, en­nen kuin hä­nen on kii­reh­dit­tä­vä tie­to­ko­neen ää­reen la­ti­nan kie­len verk­ko­lu­en­nol­le. Klas­si­set kie­let la­ti­na, kreik­ka ja hep­rea ovat osa te­o­lo­gi­an mais­te­ri­o­pin­to­ja, jot­ka Pel­ko­nen aloit­ti tänä syk­sy­nä Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­sa.

Omat si­säi­set vas­ta­väit­teet ovat usein omi­aan nu­jer­ta­maan haa­vei­ta. Väit­teet oli­vat tut­tu­ja Pel­ko­sel­le­kin. ”Ei se on­nis­tu. Ei sii­tä tuu mi­tään. Olet lii­an van­ha”, si­säi­nen ää­ni ju­pi­si.

Kun Pel­ko­nen roh­kais­tui pu­hu­maan haa­vees­taan per­heel­leen ja ys­tä­vil­leen, re­ak­ti­ot oli­vat toi­sen­lai­sia, roh­kai­se­via: ”Se on just sun jut­tu!”

– Kun asi­an sa­noo ää­neen, sii­tä al­kaa tul­la tot­ta, Pel­ko­nen to­te­aa.

Vaik­ka pap­peus-sana lau­sut­tiin il­moil­le jo kym­me­nen vuot­ta sit­ten, muu­tos muhi vie­lä pit­kään pin­nan al­la. Pel­ko­nen, joka tun­nus­tau­tuu tur­val­li­suus­ha­kui­sek­si ih­mi­sek­si ja ta­sai­sen ar­jen ra­kas­ta­jak­si, sy­ven­tyi edel­leen päi­vä­ko­ti­työ­hön sekä kol­men po­jan äi­tiy­teen.

Seu­ra­kun­ta ei vie­lä kym­me­nen vuot­ta sit­ten ol­lut eri­tyi­sen suu­res­sa roo­lis­sa hä­nen elä­mäs­sään. Us­ko oli enem­män­kin yk­si­tyis­luon­tois­ta. Pel­ko­nen kui­ten­kin lau­loi Lah­den Gos­pel­kuo­ros­sa ja sa­noo, et­tä kuo­rol­la ja sen joh­ta­jal­la Mar­jaa­na Tu­ru­sel­la on ol­lut oma tär­keä osuu­ten­sa sii­nä, et­tä us­kal­lus muu­tok­seen al­koi kas­vaa. Mar­jaa­nan oh­jauk­ses­sa sai roh­keut­ta esiin­tyä, kas­vaa ja ku­kois­taa.

– Gos­pel­kuo­ron kaut­ta saan il­mais­ta iloa ja lau­laa sii­tä, mi­hin us­kon.

Vä­hi­tel­len Pel­ko­nen al­koi ha­keu­tua yhä use­am­min myös sun­nun­tai­mes­suun. Ei ol­lak­seen kun­non kris­tit­ty, vaan sik­si, et­tä mes­su tun­tui tar­jo­a­van ra­vin­toa sie­lul­le.

– Tyk­kään mes­sus­ta. Koen, et­tä sen tois­tu­va kaa­va rau­hoit­taa ja an­taa voi­mia viik­koo­ni. Ei ole syy­tä ol­la me­ne­mät­tä, hän sa­noo.

Mes­sun yh­tey­des­sä ta­pah­tui myös se, min­kä Pel­ko­nen soi­si ta­pah­tu­van seu­ra­kun­ta­lai­sil­le use­am­min­kin. Hän­tä pyy­det­tiin mu­kaan muu­hun­kin toi­min­taan, ku­ten raa­mat­tu­pii­riin, ai­kuis­rip­pi­kou­lu­työ­hön ja teks­tin­lu­ki­jak­si mes­suun. Ko­ro­na-ai­ka­na hän aut­toi myös mes­su­jen strii­maa­mi­ses­sa.

– Se, et­tä pyy­de­tään mu­kaan, on kuul­luk­si ja näh­dyk­si tu­le­mis­ta, hän sa­noo.

Pel­ko­nen muis­te­lee Joo­nas Nord­ma­nin luo­maa Pu­tous-hah­moa joka hoki: ”Kato mua, kato mua, kato mua!”

Hah­mo oli si­kä­li osu­va, et­tä jo­kai­nen ha­lu­aa tul­la näh­dyk­si ja kuul­luk­si. Se on ih­mi­syy­den sy­vim­piä tar­pei­ta, ja se il­me­nee niin kir­kos­sa kuin päi­vä­ko­dis­sa­kin.

Pel­ko­nen muis­te­lee, et­tä pa­ri­kymp­pi­se­nä vas­ta­val­mis­tu­nee­na las­ten­tar­ha­no­pet­ta­ja­na näi­tä tar­pei­ta ei eh­kä vie­lä niin tie­toi­ses­ti miet­ti­nyt. Ei ol­lut vie­lä omaa ta­paa teh­dä työ­tä.

– Sitä kat­soi mal­lia van­hem­mil­ta kol­le­goil­ta, vaik­kei mal­li ai­na oli­si ol­lut niin toi­mi­va, hän sa­noo.

Vuo­sien myö­tä hän op­pi te­ke­mään työ­tä omal­la ta­val­laan, si­ten kuin sy­dä­mes­sä tun­tui oi­ke­al­ta. Sii­hen kuu­lui pal­jon sy­lis­sä pi­tä­mis­tä ja läs­nä ole­mis­ta.

– Lap­set kai­paa­vat en­nen kaik­kea ai­kuis­ta, jon­ka sy­liin saa tul­la, hän sa­noo.

Vas­ta­lah­jak­si voi saa­da rie­muk­kai­ta to­kai­su­ja ja oi­val­luk­sia.

”Sä oot tol­la­nen tyt­tö­mum­mo”, sa­noi muu­an kol­me­vuo­ti­as ker­ran Pel­ko­sel­le. Ni­mi­tys nau­rat­ti, mut­ta sii­nä tun­tui ole­van to­tuu­den sie­men. Toi­saal­ta hä­nel­lä oli ta­ka­naan jo niin pit­kä työ­u­ra, et­tä päi­vä­ko­ti­las­ten van­hem­mat al­koi­vat ol­la sa­ma­ni­käi­siä kuin omat po­jat. Oli kart­tu­nut pal­jon elä­män­ko­ke­mus­ta, jota ja­kaa.

Toi­saal­ta tyt­tö­mum­mol­ta löy­tyi kui­ten­kin lo­pul­ta kant­tia heit­täy­tyä uu­del­leen vas­ta-al­ka­jak­si yh­des­sä pa­ri­kymp­pis­ten opis­ke­lu­ka­ve­rei­den kans­sa.

– Mi­nun piti elää 53-vuo­ti­aak­si, et­tä olin val­mis tä­hän vai­hee­seen, Pel­ko­nen sa­noo.

”Opinnot ovat avanneet minulle kristinuskon pitkää jatkumoa ja avartaneet maailmankuvaani. Päivähoidossa käytetään termiä ’kasvatuskumppanuus’. Samanlaisen rinnallakulkijan työotteen haluaisin säilyttää pappinakin”, sanoo teologiaa opiskeleva Sirkku Pelkonen. Kuva: Markku Lehtinen

Markku Lehtinen

Kun aja­tus te­o­lo­gi­an opis­ke­lus­ta tuli yhä to­del­li­sem­mak­si, Pel­ko­nen ajat­te­li suo­rit­ta­van­sa opin­to­ja ”niin kuin kaik­ki muut­kin”, avoi­mes­sa yli­o­pis­tos­sa työn ohes­sa. Mut­ta kun hän il­tai­sin töis­tä vä­sy­nee­nä ava­si kir­jan tai läp­pä­rin, hän lä­hin­nä tor­kah­te­li.

– Mi­nun piti hy­väk­syä, et­tä en ole mul­ti­tas­kaa­ja, hän sa­noo.

Niin­pä hän jäi vuo­si sit­ten opin­to­va­paal­le ja opis­ke­li vuo­den ver­ran avoi­mes­sa yli­o­pis­tos­sa en­nen kuin tuli hy­väk­sy­tyk­si te­o­lo­gi­seen tie­de­kun­taan. Ai­em­mat kor­ke­a­kou­luo­pin­not ja työ­ko­ke­mus täy­den­si­vät pot­tia niin, et­tä paik­ka mais­te­ri­o­pin­nois­sa hel­ti­si.

Opin­to­va­paa päät­tyy mar­ras­kuus­sa, mut­ta Pel­ko­nen on jo päät­tä­nyt, et­tei enää pa­laa päi­vä­ko­tiin.

Täs­tä kuul­les­saan esi­mies sa­noi hä­nel­le lii­kut­ta­van kau­niis­ti: ”Sirk­ku, olet jät­tä­nyt kau­niin jäl­jen päi­vä­hoi­toon.”

Vie­lä on ar­voi­tus, mi­ten toi­meen­tu­lo jär­jes­tyy sen jäl­keen, kun ai­kui­so­pin­to­tu­ki lop­puu.

– Kun mi­nua on tä­hän as­ti kan­net­tu, niin kan­ne­taan täs­tä eteen­päin­kin, Pel­ko­nen sa­noo luot­ta­vai­se­na.

Ir­rot­tau­tu­mi­nen ai­em­mas­ta uras­ta on ol­lut iso hen­ki­nen pai­ni, mut­ta kun pää­tös oli teh­ty, kaik­ki hel­pot­tui. Aja­tuk­set va­pau­tui­vat ai­van uu­sil­le rei­teil­le. It­se­luot­ta­muk­sel­le teki hy­vää huo­ma­ta, et­tä ai­kui­se­na­kin pys­tyy op­pi­maan uut­ta.

– Vai­kein­ta on pää­tök­sen te­ke­mi­nen. Sen jäl­keen on enää toi­mit­ta­va pää­tök­sen mu­kaan. En täl­lä het­kel­lä niin­kään ajat­te­le pää­mää­rää, vaan mat­kaa. Up­pou­dun ja nau­tin.

Pel­ko­nen sa­noo, et­tä jäl­ki­kä­teen kat­sel­len elä­män kaik­ki kään­teet tun­tu­vat kul­jet­ta­neen hän­tä ny­kyi­seen suun­taan. Lap­suu­den ja nuo­ruu­den py­hä­kou­lut, ri­pa­rit ja isos­ko­ke­muk­set muo­dos­ti­vat sil­le poh­jan.

– Ju­ma­lan va­los­sa py­sy­mi­nen on ol­lut mi­nul­le il­maa, jota hen­gi­tän, hän ku­vai­lee, ja tar­ken­taa:

– Mi­nul­le Ju­ma­la on au­rin­ko, joka an­taa va­loa ja läm­pöä. Kun olen hän­tä lä­hel­lä ja valo osuu, alan it­se­kin hei­jas­taa sitä. Ei niin, et­tä it­se oli­sin sen va­lon läh­de.

Jos taas ko­et­taa toi­mia niin kuin valo ja vii­saus oli­si­vat vain omis­ta voi­ma­va­rois­ta läh­töi­sin, tu­lee­kin on­gel­mia. Tai it­se asi­as­sa: mis­tään ei tule mi­tään, ku­ten Pel­ko­nen asi­an il­mai­see. Tä­män hän on kan­ta­pään kaut­ta ko­ke­nut, sil­lä erääs­sä vai­hees­sa hä­nel­lä oli tar­ve täyt­tää ka­len­te­ri hy­vil­lä te­oil­la sen li­säk­si, et­tä päi­vä­työ oli kii­reis­tä ja uu­vut­ta­vaa.

Va­paa­eh­tois­työ pal­kit­si. Mui­den aut­ta­mi­ses­ta tuli hyvä mie­li. Kos­ka omat lap­set oli­vat jo iso­ja, Pel­ko­nen ajat­te­li, et­tä mik­si­pä hän ei läh­ti­si tu­ki­hen­ki­lök­si Di­lan Sä­rö­per­heil­le. Ja va­paa­eh­toi­seen van­hus­työ­hön pit­kä­ai­kai­so­sas­tol­le. Ja vam­mai­syk­sik­köön.

– Olin hir­ve­än in­no­kas. Mi­nul­la oli ihan lii­kaa aloit­tei­ta. Aut­ta­mi­ses­ta tuli niin maa­il­mo­ja sy­lei­le­vä olo, hän ku­vai­lee.

Lo­pul­ta aut­ta­ja it­se oli kuin tyh­jä pus­si. Ei ol­lut enää mi­tään an­net­ta­vaa. Pel­ko­sen mie­les­sä on yhä kirk­kaa­na se het­ki, kun oli otet­ta­va kän­nyk­kä kau­nii­seen kä­teen ja ryh­dyt­tä­vä lä­het­tä­mään vies­te­jä: en voi jat­kaa enää. Aut­ta­jan oli opit­ta­va vaa­li­maan omia si­säi­siä voi­ma­va­ro­jaan.

– Kä­vin sie­lun­hoi­dol­li­sen kes­kus­te­lun erään vii­saan, iäk­kään seu­ra­kun­ta­lai­sen kans­sa. Hän sa­noi iha­nan isäl­li­ses­ti, et­tä mie­ti tär­keys­jär­jes­tys­tä. Tär­keim­mik­si nou­si­vat oma per­he ja iäk­käät van­hem­mat sekä luot­ta­mus­teh­tä­vä kirk­ko­val­tuu­tet­tu­na, kos­ka mi­nut on sii­hen vaa­leil­la va­lit­tu, Pel­ko­nen ker­too.

– Vas­ta kun vauh­ti py­säh­tyy, nä­kee kai­ken rim­pui­lun ja sän­täi­lyn pai­kas­ta toi­seen.

Nyt Pel­ko­nen ajat­te­lee, et­tä hy­vää voi teh­dä suo­rit­ta­mat­ta­kin. Ti­lan­teet voi­vat tul­la eteen luon­te­vas­ti ar­jes­sa.

– Hyvä koh­taa­mi­nen voi syn­tyä vaik­ka­pa sa­tun­nai­ses­ta jut­te­lus­ta vas­taan­tu­li­jan kans­sa koi­ra­len­kil­lä.

Kun Pel­ko­nen ai­ka­naan vi­hi­tään pa­pik­si, hän on vas­ta-al­ka­ja – ja kui­ten­kaan ei. Elä­män­ko­ke­mus ja työ­e­lä­mä­tai­dot ei­vät ka­toa mi­hin­kään. Eri­tyi­ses­ti vuo­ro­vai­ku­tus­tai­dot ovat mit­taa­mat­to­man tär­kei­tä uu­des­sa­kin työs­sä. Pel­ko­nen voi­si hy­vin­kin näh­dä it­sen­sä vaik­ka­pa kas­va­tus­työn pap­pi­na tai di­a­ko­ni­a­työs­sä van­hus­ten pa­ris­sa.

Nä­ke­mi­sen ja sy­liin ot­ta­mi­sen kyky pä­tee seu­ra­kun­nas­sa­kin.

– Se voi­si il­me­tä niin­kin, et­tä oli­si ai­kaa jää­dä jut­te­le­maan, Pel­ko­nen sa­noo.

Hän to­te­aa, et­tei ih­mi­nen ai­na ha­keu­du seu­ra­kun­taan sil­loin, kun on hätä. Sik­si kai­ken­lai­set epä­muo­dol­li­set­kin koh­taa­mi­set ovat kai­vat­tu­ja. Pel­kos­ta ihas­tut­taa aja­tus sii­tä, mi­ten seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jät usein ha­ra­voin­nin lo­mas­sa jut­te­le­vat omais­ten kans­sa hau­taus­maal­la.

Kun opis­ke­lee vii­si­kymp­pi­se­nä uu­teen am­mat­tiin, on myös ka­ris­sut ar­kuus, jota pa­ri­kymp­pi­nen eh­kä ko­ki­si. Oma nä­ke­mys on jo elä­män var­rel­la hi­ou­tu­nut.

– Mi­nul­la on li­be­raa­li ja su­vait­se­vai­nen maa­il­man­ku­va, sa­noo Pel­ko­nen.

Hän ko­et­taa pi­tää kirk­kaa­na mie­les­sä Jee­suk­sen rak­kau­den käs­kyn, joka me­nee ohi kai­ken muun.

– Oli­si­ko Jee­sus sa­no­nut ho­moil­le, et­tä men­kää en­sin ehey­ty­mään ja tul­kaa vas­ta sit­ten? Oli­si­ko hän lait­ta­nut kir­kon ovet luk­koon? Ih­mi­set ha­lu­a­vat ko­vas­ti muut­taa toi­si­aan ja ko­kea pa­rem­muut­ta, mut­ta Mic­ha­el Jack­so­nin lau­lua lai­na­ten voi­si sa­noa: "I´m star­ting with the man in the mir­ror."

Ajat­te­lun ava­ruut­ta edis­tää se­kin, et­tä Pel­kos­ten koti on eku­mee­ni­nen. Mark­ku-puo­li­so on or­to­dok­si.

– Meil­lä ei kiis­tel­lä opeis­ta. Mar­kun mu­ka­na pää­sen or­to­dok­si­seen mes­suun, joka an­taa elä­myk­siä kai­kil­le ais­teil­le. Pää­si­äi­syön mes­sus­sa kier­re­tään kirk­koa, ja pap­pi huu­taa: ”Kris­tus on ylös­nous­sut!” Seu­raa­va­na aa­mu­na lu­te­ri­lai­ses­sa mes­sus­sa iloi­taan va­ro­vai­sem­min, Pel­ko­nen sa­noo ja nau­raa.

Pelkosten koti on ekumeeninen. Kotona on myös ortodoksinen kotialttari. Takan päällä olevan Kristus-veistoksen on tehnyt kuvanveistäjä Toivo Pelkonen, joka on Sirkku Pelkosen miehen isä. Kuva: Markku Lehtinen

Markku Lehtinen

Roh­keus ei tar­koi­ta sitä, et­tä ei pel­kää. Pel­ko­nen sa­noo suo­raan, et­tä kyl­lä suu­ri elä­män­muu­tos vä­lil­lä "pe­lot­taa hir­vees­ti".

– Sil­ti teen sen, kos­ka koen, et­tä tämä on se jut­tu.

Epä­mu­ka­vuu­sa­lu­eel­le me­ne­mi­nen tun­tuu – no, epä­mu­ka­val­ta. Mut­ta vain sen kaut­ta pää­see mu­ka­vuu­sa­lu­eel­le.

Päi­vä­ko­ti­maa­il­mas­ta Pel­ko­nen toi­voo voi­van­sa säi­lyt­tää py­sy­väs­ti erään tär­ke­än asi­an: lap­sen ute­li­ai­suu­den ja het­keen tart­tu­mi­sen ky­vyn.

– Me ai­kui­set olem­me sit­ku-ih­mi­siä. Odo­tam­me haa­vei­nem­me ke­sää, vii­kon­lop­pua tai eläk­keel­le jää­mis­tä. Oli­pa ky­sees­sä iso tai pie­ni haa­ve, kan­nus­tan to­teut­ta­maan sen nyt.