Maa­il­man­pa­ran­ta­ja. Sel­lai­nen Mari Tu­ru­nen on ol­lut pie­nes­tä pi­tä­en. Kär­si­myk­sen lie­vit­tä­mi­nen ja vää­ryyk­sien oi­ko­mi­nen on hä­nel­lä tär­ke­ää. Maa­il­maa Tu­ru­nen pyr­kii pa­ran­ta­maan myös ny­kyi­ses­sä työs­sään Lä­he­ty­syh­dis­tys Kyl­vä­jän vies­tin­tä­pääl­lik­kö­nä.

Kyl­vä­jän mis­si­o­na on evan­ke­liu­min le­vit­tä­mi­nen, ih­mis­ten eli­no­lo­jen ke­hit­tä­mi­nen sekä kes­tä­vän ke­hi­tyk­sen edis­tä­mi­nen Aa­si­as­sa, Eu­raa­si­as­sa ja Poh­jois- ja Itä-Af­ri­kas­sa.

– Olen to­del­la in­nois­sa­ni työs­tä­ni. Se re­so­noi niin hy­vin oman ta­ri­na­ni kans­sa, Tu­ru­nen sa­noo.

Kyl­vä­jä te­kee muun mu­as­sa di­as­po­ra­työ­tä. Pa­ko­laisk­rii­sin ha­vah­dut­tiin poh­jo­las­sa­kin vii­meis­tään vuon­na 2015.

Krei­kas­sa, Eu­roo­pan etei­ses­sä, Kyl­vä­jä aut­taa Kes­ki-Aa­si­as­ta ja mo­nil­ta muil­ta alu­eil­ta läh­te­nei­tä ih­mi­siä yh­teis­työs­sä eri jär­jes­tö­jen kans­sa.

– Glo­baa­lis­ti yli 100 mil­joo­naa ih­mis­tä on jou­tu­nut jät­tä­mään ko­tin­sa. On pa­ko­lai­sia ja tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­ta. Osa on läh­te­nyt liik­keel­le so­dan tai il­mas­ton­muu­tok­sen ta­kia, osa sik­si, et­tä yh­teis­kun­ta on ro­mah­ta­nut. Ih­mi­set pyr­ki­vät Krei­kan kaut­ta Vä­li­me­ren yli sy­vem­mäl­le Eu­roop­paan.

Tu­ru­nen ker­too, et­tä Kyl­vä­jäs­sä on teh­ty di­as­po­ra­työ­tä vuo­des­ta 2013 läh­tien.

– Työs­sä on ta­pah­tu­mas­sa mer­kit­tä­vä pa­ra­dig­man muu­tos. Yhä use­am­min py­ri­tään tu­ke­maan työs­sä pai­kal­li­sia ih­mi­siä, jot­ka ovat kas­va­neet kult­tuu­ris­sa, tun­te­vat sen ta­vat ja osaa­vat kie­len.

Uu­sia kei­no­ja on­kin syy­tä kek­siä tai ti­lan­ne al­kaa näyt­tää toi­vot­to­mal­ta. YK:n pa­ko­lais­jär­jes­tön (UNHCR) mu­kaan so­taa, vä­ki­val­taa, vai­noa ja ih­mi­soi­keus­rik­ko­muk­sia pa­ke­ne­maan jou­tu­nei­den ih­mis­ten mää­rä on kak­sin­ker­tais­tu­nut kym­me­nes­sä vuo­des­sa.

– Tämä on to­del­la mo­men­tum Eu­roo­pal­le. Pu­hu­taan yh­tä­läi­ses­tä ih­mi­sar­vos­ta ja oi­keus­val­ti­os­ta, mut­ta kos­kee­ko se kui­ten­kaan kaik­kia. Val­ta­po­li­tiik­kaa teh­dään työn­tä­mäl­lä pa­ko­lai­sia ra­joil­le. Ih­mi­soi­keuk­sien kun­ni­oit­ta­mi­seen si­tou­tu­nut Eu­roop­pa on to­del­la vai­ke­as­sa ra­os­sa, kun ih­mi­siä käy­te­tään pe­li­nap­pu­loi­na.

Kris­ti­nus­kon kä­si­tys ih­mi­sar­vos­ta pe­rus­tuu sii­hen, et­tä jo­kai­nen on Ju­ma­lan luo­mis­työ­nä ar­vo­kas. To­del­li­suus kris­ti­tys­sä Eu­roo­pas­sa näyt­täy­tyy ko­vin toi­sen­lai­se­na.

– Ver­kos­tom­me tie­to­jen mu­kaan Krei­kan me­ri­var­ti­os­to on tänä vuon­na kään­nyt­tä­nyt lait­to­mas­ti 150 000 pa­ko­lais­ta ta­kai­sin me­rel­le.

Tu­ru­nen muis­tut­taa paa­vi Fran­cis­cuk­sen va­roit­ta­neen, et­tä Vä­li­me­res­tä on tu­los­sa Eu­roo­pan suu­rin hau­taus­maa.

Vie­rail­les­saan ke­vääl­lä Mal­tal­la Fran­cis­cus sa­noi Vä­li­me­ren tar­vit­se­van Eu­roo­pan yh­teis­vas­tuu­ta. Hän muis­tut­ti Mal­tal­le haak­si­rik­kou­tu­nees­ta Paa­va­lis­ta, jota pi­det­tiin en­sin ri­kol­li­se­na ja sit­ten ju­ma­la­na. Sii­tä vä­lis­tä löy­tyy paa­vin mu­kaan olen­nai­nen. Paa­va­li oli ih­mi­nen, joka tar­vit­si apua. ”Ih­mi­syys tu­lee en­sin”, Fran­cis­cus sa­noi.

– Pa­ko­lai­suus ei ole Raa­ma­tun leh­dil­lä vie­ras­ta. Jee­sus, Moo­ses, Ab­ra­ham, Paa­va­li ja muut Ju­ma­lan mie­het jou­tui­vat läh­te­mään liik­keel­le eri syis­tä, ku­ten ih­mi­set tä­nään. Nämä ih­mi­set voi­vat ol­la Eu­roo­pan hen­gel­li­syy­del­le elä­män merk­ki. Eu­roo­pas­sa maa­han­muut­ta­ja­seu­ra­kun­nat ko­ko­a­vat en­sim­mäi­sen pol­ven kris­tit­ty­jä, vaik­ka kris­ti­nus­ko muu­ten man­te­reel­la ku­tis­tuu, Tu­ru­nen huo­maut­taa.

Mari Tu­ru­nen läh­ti liik­keel­le Ete­lä-Sa­von Jäp­pi­läs­tä, joka on ny­ky­ään osa Piek­sä­mä­keä. Koti ei ol­lut us­kon­nol­li­nen, vaan kult­tuu­rik­ris­til­li­nen.

– Kir­kos­sa käy­tiin jou­lu­aa­mu­na ja kii­ras­tors­tai­na. Ei meil­lä ol­tu seu­ra­kun­ta­e­lä­mäs­sä ak­tii­vi­sia ei­kä us­kon­nol­li­suus ol­lut oma­koh­tais­ta.

Maal­li­ses­sa ko­dis­sa tuu­lah­dus­kin hen­gel­li­syyt­tä saat­toi saa­da pal­kak­seen ivaa.

– Äi­din iso­äi­ti, äi­din va­ra­äi­ti, oli ol­lut sy­väs­ti us­ko­vai­nen. Äi­ti ar­vos­ti ja kun­ni­oit­ti hän­tä sy­väs­ti. Isä oli sen suh­teen pil­kal­li­nen. Se ai­heut­ti per­hees­sä han­kaus­ta, en­kä ha­lun­nut ol­la sel­lai­ses­sa mu­ka­na. Sit­tem­min isä on peh­men­nyt.

Maa­il­man­pa­ran­ta­mi­nen oli jo oraal­la. Ih­mis­ten koh­taa­mat vää­ryy­det sai­vat tei­nin nä­ke­mään pu­nais­ta.

– Po­liit­ti­nen vai­kut­ta­mi­nen kiin­nos­ti. Mie­tin liit­ty­mis­tä Va­sem­mis­to­liit­toon. Isä sa­noi, et­tä hie­noa, kun olet kiin­nos­tu­nut yh­teis­ten asi­oi­den hoi­ta­mi­ses­ta, mut­ta mie­ti vie­lä, kan­nat­taa­ko puo­lu­ee­seen liit­tyä. Se voi ava­ta ovia, mut­ta sul­kea toi­sia. Isä tie­si, kun oli de­ma­ri­na is­tu­nut kun­nan­val­tuus­tos­sa.

Po­lii­tiik­ka jäi, mut­ta ta­voi­te oi­keu­den­mu­kai­sem­mas­ta maa­il­mas­ta säi­lyi.

– Tun­sin ve­toa hen­gel­li­syy­teen, mut­ta en pääs­syt ka­na­voi­maan sitä. Lä­hi­pii­ris­sä ei ol­lut ke­tään, jon­ka kans­sa oli­sin voi­nut pu­hua hen­gel­li­sis­tä asi­ois­ta, Tu­ru­nen muis­te­lee.

Pato oli kui­ten­kin jo al­ka­nut mur­tua.

– Ve­tä­es­sä­ni ri­pa­ril­la iso­se­na raa­mat­tu­ryh­mää ha­vah­duin sii­hen, kun sa­noin ää­neen, et­tä tuol­la on joku, joka mei­tä kuu­lee. Sy­dän hak­ka­si ja pos­ket pu­noit­ti­vat. Naa­pu­rin poi­ka­kin oli kuu­le­mas­sa. Se oli jon­kin­lai­nen us­kon­tun­nus­tus.

Nuo­ri yrit­ti lu­kea Raa­mat­tua, mut­ta tun­si, et­tei pää­se yk­sin puus­ta pit­kään. 

Ke­rät­ty­ään roh­keut­ta hän meni seu­ra­kun­nan nuor­te­nil­taan.

– Il­lan päät­teek­si oh­jaa­ja il­moit­ti, et­tä tämä oli vii­mei­nen nuor­te­nil­ta. Ei täl­lai­nen kiin­nos­ta tääl­lä ke­tään.

Se oli tenk­ka­poo.

– Ai­noa ka­na­va, joka enää tuli mie­leen, oli kirk­ko­her­ra. En to­del­la­kaan men­nyt 16-vuo­ti­aa­na kirk­ko­her­ran pu­heil­le.

Seu­ra­kun­ta ei kui­ten­kaan unoh­ta­nut ka­rit­saan­sa. Kun Neu­vos­to­liit­to oli ha­jon­nut, Tu­ru­sen ko­ti­seu­ra­kun­ta oli al­ka­nut aut­taa vi­ro­lai­sen hoi­to­lai­tok­sen asuk­kai­ta. Kun lai­tok­sen nuo­ria kas­tet­tiin, asuk­kaat tar­vit­si­vat kum­me­ja. 

– Ot­ti­vat seu­ra­kun­nas­ta yh­teyt­tä. Tai­sin ol­la 16, kun teim­me en­sim­mäi­sen mat­kan Vi­roon. Lai­tos si­jait­si jos­sain van­has­sa ar­mei­jan ra­ken­nuk­ses­sa. Siel­lä oli ke­hi­tys­vam­mai­set, van­huk­set, al­ko­ho­lis­tit ja or­vot kaik­ki sa­mas­sa. Sen nä­ke­mi­nen sär­ki sy­dä­me­ni. Kum­mi­tyt­töm­me oli or­po ja ali­ra­vit­tu. Hän ei 18-vuo­ti­aa­na osan­nut lu­kea ei­kä kir­joit­taa, kun ku­kaan ei ol­lut opet­ta­nut.

Us­koon Tu­ru­nen tuli Lon­toos­sa, jon­ne hän läh­ti kir­joi­tet­tu­aan yli­op­pi­laak­si.

– Ha­lu­sin Ecu­a­do­riin, mut­ta se oli­si mak­sa­nut lii­kaa, ja SPR vaa­ti työ­ko­ke­mus­ta, mitä mi­nul­la ei ol­lut.

Nuo­ri sa­vo­lai­nen työs­ken­te­li He­ath­rown len­to­ken­tän lä­hel­lä ole­vas­sa ho­tel­lis­sa tar­joi­li­ja­na.

– Asuin in­ti­a­lai­sen per­heen ali­vuok­ra­lai­se­na Houns­lows­sa. Se on in­ti­a­lais­voit­tois­ta alu­et­ta lä­hel­lä Sout­hal­lia, jota kut­su­taan Pik­ku-In­ti­ak­si, hän muis­te­lee.

Oma elä­mä oli mal­lil­laan, mut­ta maa­il­man­pa­ran­ta­ja ei voi­nut ohit­taa epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta, joka Bri­tan­ni­as­sa val­lit­si.

– Elet­tiin vuon­na 1999. Jo­kai­sel­la met­ro­a­se­mal­la oli lu­kui­sia ko­dit­to­mia, jot­ka nuk­kui­vat ma­kuu­pus­seis­saan pah­vin pääl­lä. Sel­lai­nen näky pu­ris­ti maa­lais­ty­tön rin­taa.

En­nen läh­tö­ään Lon­too­seen Tu­ru­nen oli ha­ke­nut tie­toa seu­ra­kun­tien toi­min­nas­ta ul­ko­mail­la.

– Mo­nin ta­voin maa­il­mal­le -kir­jas­ta löy­sin pu­he­lin­nu­me­ron, jo­hon soi­tin, mut­ta oli ke­sä­lo­ma-ai­ka ei­kä ku­kaan tien­nyt Lon­toon toi­min­nois­ta mi­tään.

Erää­nä päi­vä­nä Tu­ru­sen pu­he­lin soi. Soit­ta­ja oli edel­lä mai­ni­tun nu­me­ron hal­ti­ja, pit­kään lä­he­tys­työ­tä Eng­lan­nis­sa teh­nyt Timo Kes­ki­ta­lo.

– Timo oli sin­ni­käs ja ai­don ys­tä­väl­li­nen. Hän vink­ka­si Houns­lown kes­kus­tas­sa ko­koon­tu­vas­ta seu­ra­kun­nas­ta. Tun­sin vel­vol­li­suu­dek­se­ni men­nä käy­mään siel­lä. Tie­sin pai­kan. Olin kä­vel­lyt sen ohi usei­ta ker­to­ja.

Tu­ru­nen toi­voi löy­tä­vän­sä Lon­toos­ta ren­non sven­gaa­vaa ja vä­ri­käs­tä seu­ra­kun­ta­e­lä­mää gos­pel­kuo­roi­neen – sel­lais­ta mitä elo­ku­vis­sa nä­kee. To­del­li­suus Houns­lows­sa oli ar­ki­sen har­maa ja ylis­tys­lau­lut epä­vi­rei­siä. Yh­tä kaik­ki, maa­il­man­pa­ran­ta­mi­nen saat­toi al­kaa.

– Ky­syin, et­te­kö näe, mitä ka­duil­la ta­pah­tuu. Seu­ra­kun­nan pi­täi­si aut­taa hä­dä­na­lai­sia, ai­na­kin Suo­mes­sa seu­ra­kun­nat aut­ta­vat. Maal­lik­ko­pas­to­ri Si­mon ei hä­kel­ty­nyt. Hän sa­noi, et­tä seu­ra­kun­nas­sa tar­vi­taan kä­siä ja jal­ko­ja. Koh­ta olin nuo­ri­so­pas­to­rin toi­mis­tos­sa. Sain töi­tä ka­tu­las­ten ja -nuor­ten pa­ris­sa.

Maal­lik­ko­pas­to­ri kut­sui nuo­ren suo­ma­lai­sen kris­ti­nus­kon pe­rus­tei­ta esit­te­le­väl­le Al­fa-kurs­sil­le.

– En keh­dan­nut kiel­täy­tyä. Ajat­te­lin, et­tä me­nen ker­ran ja sit­ten olen pap­pa­rai­sen kans­sa su­jut.

Al­fa-kurs­sin en­sim­mäi­sel­lä ko­koon­tu­mi­sel­la Tu­ru­sen elä­mä sai uu­den suun­nan.

– Kurs­sin eka ope­tus, jos­sa esi­tel­tiin an­tii­kin teks­ti­löy­tö­jen kaut­ta Jee­sus, Ju­lius Ca­e­sar ja mui­ta, rä­jäyt­ti ta­jun­ta­ni. Ym­mär­sin, kuin­ka pal­jon enem­män on kir­joi­tet­tu Jee­suk­ses­ta kuin muis­ta sen ajan tun­ne­tuis­ta ih­mi­sis­tä. Mi­nun piti miet­tiä uu­des­taan asen­tee­ni Raa­mat­tuun. Ekan ker­ran jäl­keen en oli­si jää­nyt kurs­sil­ta pois mis­tään hin­nas­ta.

Us­kon­rat­kai­sun­sa Tu­ru­nen teki toi­sen seu­ra­kun­nan nuor­te­nil­las­sa, jo­hon osal­lis­tui ys­tä­vän­sä kans­sa.

– Ta­ju­sin ole­va­ni t-ris­teyk­ses­sä. Jän­nit­ti, mut­ta sa­noin hil­jaa mie­les­sä­ni, et­tä Jee­sus, täs­sä olen, ota elä­mä­ni. Sa­mal­la het­kel­lä nuo­ri­so­pas­to­ri nou­si ja ju­lis­ti, et­tä ”I will give you my mi­nist­ry.”

”An­nan si­nul­le pal­ve­lu­teh­tä­vän.”

– Kie­le­ni oli vie­lä ral­lieng­lan­nin ta­sol­la. Ajat­te­lin, et­tä mi­nus­ta teh­dään Ju­ma­lan mi­nis­te­ri, eh­kä jopa piis­pa.

Lon­toos­ta pa­la­si nuo­ri, joka oli kek­si­nyt, mitä elä­mäl­lään te­ki­si. Hän oli päät­tä­nyt suun­tau­tua kir­kol­li­sel­le ural­le.

– Su­ku­lai­se­ni ko­hot­te­li­vat kul­mi­aan kuul­les­saan, et­tä alan opis­kel­la te­o­lo­gi­aa, Tu­ru­nen sa­noo ja hy­myi­lee.

Hän läh­ti Hel­sin­kiin opis­ke­le­maan ja val­mis­tui te­o­lo­gik­si vuon­na 2008 us­kon­no­no­pet­ta­ja­puo­lel­ta.

– Päi­vää­kään en ole us­kon­no­no­pet­ta­jan hom­mia teh­nyt. Jo en­nen val­mis­tu­mis­ta­ni aloi­tin Per­he­nie­men evan­ke­li­sel­la opis­tol­la kou­lu­tus­suun­nit­te­li­ja­na. Pian toi­min myös va­ra­reh­to­ri­na.

Hel­sin­gis­tä löy­tyi puo­li­so, Sami Tu­ru­nen.

– Ta­pa­sim­me Kan­san Raa­mat­tu­seu­ran opis­ke­li­jail­las­sa. Tun­sim­me pari vuot­ta en­nen kuin aloim­me vih­doin seu­rus­tel­la. Muu­tin Lah­teen tam­mi­kuus­sa 2008 ja elo­kuus­sa me­nim­me nai­mi­siin.

Seit­se­män Hel­sin­gin-vuo­den jäl­keen Lah­ti tun­tui sa­vo­lai­ses­ta ko­toi­sal­ta.

– Paa­vo­lan Ci­ty­mar­ke­tis­sa kas­sa toi­vot­ti hy­vää vii­kon­lop­pua ja his­sis­sä mi­nul­le ju­tel­tiin. Ym­pä­ris­tö­kin miel­lyt­ti. Olin ko­ti­puo­lis­sa tot­tu­nut mä­ki­syy­teen ja jär­viin.

Pa­ris­kun­nan en­sim­mäi­nen lap­si, Hel­mii­na, syn­tyi 2010 ja kuo­pus Es­te­ri 2012.

Mari ja Sami Tu­ru­nen ve­tä­vät yh­des­sä ta­lous­neu­von­ta­kurs­sia Muk­ku­lan kir­kol­la. Huo­le­ton ta­lous -kurs­si on Suo­men oloi­hin mu­kau­tet­tu ver­sio yh­dys­val­ta­lai­sen ta­lou­sa­si­an­tun­ti­jan Dave Ram­seyn Fi­nan­ci­al Pe­a­ce -kurs­sis­ta. Sen toi Suo­meen toi­mit­ta­ja ja yh­tei­sö­val­men­ta­ja Jo­han­na Sand­berg. Sand­berg on teh­nyt ai­hees­ta pod­cas­te­ja Ra­dio Deil­le, jot­ka ovat myös Tu­rus­ten kurs­sin poh­ja.

– Em­me ole ta­lou­sa­si­an­tun­ti­joi­ta. Mei­dän teh­tä­vä on kes­kus­te­lut­taa osal­lis­tu­jia. Idea on, et­tä ta­val­li­set ih­mi­set saa­vat vink­ke­jä jär­ke­vään ta­lou­den­pi­toon. Ta­lous­huo­let voi­vat ai­heut­taa eris­tä­vää hä­pe­ää ja han­kaus­ta pa­ri­suh­tees­sa.

Mari Tu­ru­nen sa­noo ole­van­sa mie­hen­sä kans­sa so­pi­vas­ti eri pa­ria.

– Sami osaa las­kea ja minä kir­joit­taa. Täy­den­näm­me toi­si­am­me. Yh­tei­se­lom­me syn­nyt­tää ta­ha­ton­ta ko­miik­kaa, jos­ta myös kurs­sin osal­lis­tu­jat pää­se­vät osal­li­sik­si.

Yk­si ta­ri­na tä­hän­kin mah­tuu.

Ker­ran Mari sai kuul­la mie­hel­tään, et­tä ves­sa­pa­pe­ri on lop­pu. Tä­män kuul­tu­aan Mari al­koi lei­ka­ta ser­vet­te­jä sui­ka­leik­si, jota mies ih­met­te­li ko­vin. Ves­sa­pa­pe­ri ei ol­lut­kaan vii­meis­tä rul­laa myö­ten lop­pu. Mies oli avan­nut vii­mei­sen pa­ke­tin, jos­ta riit­ti vie­lä vii­koik­si.

– Hän on oi­kea su­pe­ren­na­koi­ja, Mari Tu­ru­nen nau­raa.

Mari ja Sami Tu­ru­sen il­mai­nen Huo­le­ton ta­lous -kurs­si Muk­ku­lan kir­kos­sa joka toi­nen tors­tai. Kurs­sil­le il­moit­tau­du­taan en­nak­koon osoit­tee­seen huo­le­ton­ta­lous@gmail.com.