Nyt kun alan ol­la elä­mä­ni il­ta­päi­vän puo­lel­la, ajat­te­len elä­mä­ni aa­mu­päi­viä. Kes­ki­päi­viin on mah­tu­nut pal­jon työ­tä ja to­hi­naa.

Eri­tyi­ses­ti mi­nua ovat kiin­nos­ta­neet aa­mu­päi­vät, ih­mis­ten en­sim­mäi­set ryh­mät. En­sim­mäi­nen ryh­mä, jo­hon syn­ny­tään, voi ol­la ydin­per­he, laa­jen­net­tu per­he, yk­sin­huol­ta­ja-, sa­teen­kaa­ri-, si­joi­tus­ko­ti-, adop­tio- tai las­ten suo­je­lu­yk­si­kön per­he.

Kiin­nos­tuk­se­ni joh­tuu omas­ta en­sim­mäi­ses­tä ryh­mäs­tä­ni, siis lap­suu­den per­hees­tä­ni. Sii­nä tie­tä­mät­tä­ni vau­va­na opin var­hais­ta vuo­ro­vai­ku­tus­ta hoi­ta­jie­ni kans­sa, niin hy­väs­sä kuin pa­has­sa.

Ryh­mään, jo­hon syn­nyin, kuu­lui­vat isä, äi­ti ja evak­ko­na Kar­ja­las­ta tul­leet iso­van­hem­pa­ni ja täti. Per­hees­sä­ni oli mon­ta su­ku­pol­vea.

Me­ne­tet­tyä Kar­ja­laa muis­tel­tiin pal­jon ja pi­det­tiin yh­teyt­tä ak­tii­vi­ses­ti mui­hin evak­koi­hin. Eva­kot oli­vat ikään kuin ”sa­maa ryh­mää”, sa­maa ko­ke­nei­ta.

Olen myös poh­ti­nut Jee­suk­sen en­sim­mäis­tä ryh­mää. Hän syn­tyi tei­ni­äi­dil­le. Isä oli kä­den­tai­ta­ja, ku­ten on oma isä­ni. Luo­des­saan ih­mi­sel­le ky­vyn ol­la suh­tees­sa toi­seen, mie­tin, min­kä­lai­nen oli Jee­suk­sen en­sim­mäi­sen ryh­män kiin­ty­mys­suh­de.

Ym­mär­ryk­se­ni en­sim­mäi­ses­tä ryh­mäs­tä­ni on muut­tu­nut elä­män var­rel­la. Se on vai­kut­ta­nut ta­paan, mi­ten so­peu­dun opis­ke­li­ja- tai har­ras­tus­ryh­mään, mi­ten löy­dän oman paik­ka­ni eri­lai­sis­sa työ­ryh­mis­sä, niin leik­kaus­sa­lis­sa kuin psy­ko­te­ra­pi­ayh­tei­sös­sä, ja mi­ten olen pa­ri­suh­tees­sa­ni.

Kun elä­mä­ni tai­pui il­ta­päi­vää koh­den, yli­o­pis­to­tut­kin­to kut­sui työn ohel­la. von Go­et­he kir­joit­taa osu­vas­ti kir­jas­saan Faust I: ”elä­mä ly­hyt, pit­kä on opin tie”. Ai­na mu­ka­na­ni on kul­ke­nut en­sim­mäi­nen ryh­mä­ni, niin hy­väs­sä kuin pa­has­sa.

Luon­nol­li­ses­ti elä­mäs­sä­ni on ol­lut ka­ri­koi­ta, ke­nel­lä­pä ei. Eh­kä­pä omien ka­ri­koit­te­ni ja en­sim­mäi­sen ryh­mä­ni vuok­si olen pää­ty­nyt aut­ta­mi­sam­mat­tei­hin eri­kois­sai­raan­hoi­ta­ja­na, di­a­ko­ni­na, per­he­neu­vo­ja­na ja psy­ko­te­ra­peut­ti­na.

En­sim­mäi­sen ryh­mä­ni ko­ke­muk­set us­kos­ta pa­rem­paan elä­mään, me­ne­te­tyn Kar­ja­lan jäl­keen, ovat luo­neet mi­nuun toi­voa. Jo­bin kir­jas­sa: ”Mut­ta minä tie­dän lu­nas­ta­ja­ni elä­vän, ja vii­mei­se­nä hän on sei­so­va mul­tien pääl­lä (Job 19:25, KR 1938)".

An­nan ar­voa elä­mä­ni en­sim­mäi­sel­le ryh­mäl­le voi­des­sa­ni ol­la am­mat­ti­tai­toi­ses­sa per­he­neu­vo­ja­ryh­mäs­sä tut­ki­mas­sa eri­lai­sia per­hei­den, pa­rien ja yk­sit­täis­ten ih­mis­ten en­sim­mäi­siä ryh­mä­ko­ke­muk­sia, niin hy­väs­sä kuin pa­has­sa.

Kir­joit­ta­ja on Lah­den seu­ra­kun­tien per­he­neu­vo­ja.