Sa­noil­la on iso mer­ki­tys. Sa­nat luo­vat to­del­li­suut­ta ja jos­kus on niin, et­tä em­me oi­kein us­kal­tai­si koh­da­ta tuo­ta to­del­li­suut­ta. Mitä vai­ke­am­pi ja vie­raam­pi asia on sa­nan ta­ka­na, sitä her­kem­min alam­me käyt­tää kier­toil­mai­su­ja. Pois nuk­ku­mi­nen, me­neh­ty­mi­nen, kes­kuu­des­tam­me pois­tu­mi­nen ja ylä­ker­taan siir­ty­mi­nen ovat esi­mer­kik­si ta­po­ja il­mais­ta, et­tä joku on kuol­lut.

Muis­tan, kun ker­ran sai­raa­lan osas­tol­la tie­dus­te­lin, on­ko eräs tu­tuk­si tul­lut her­ra vie­lä po­ti­laa­na. Hoi­ta­ja ker­toi, et­tei ole, on siir­ty­nyt ylä­ker­taan. Osas­to ja­kau­tuu kah­teen eri ker­rok­seen, jo­ten luu­lin, et­tä po­ti­las on siir­ret­ty ylem­pään ker­rok­seen. Mel­kein tein sin­ne jo läh­töä, kun hoi­ta­ja äk­kä­si tar­ken­taa ylös­päin osoit­ta­en: ”Ei kun hän läh­ti tuon­ne, tai­vaa­seen”.

Kuo­le­mas­ta on tul­lut vie­ras asia. Har­va on näh­nyt kuol­leen ih­mi­sen. Saat­to­hoi­toa voi saa­da myös ko­to­na ja ko­tiin voi kuol­la, mut­ta ko­vin ta­val­lis­ta se ei vie­lä ole. Kun vai­na­ja siir­re­tään Jal­ma­rin sai­raa­las­ta hau­taus­maal­le, ark­ku siir­re­tään ruu­mi­sau­toon pää­o­ven kaut­ta. Ruu­mi­sau­ton ja ar­kun nä­ke­mi­nen on mo­nel­le häm­men­tä­vä näky. Kuo­le­man to­del­li­suus tu­lee konk­reet­ti­ses­ti nä­ky­viin.

Kuo­le­mas­ta pu­hu­mi­nen ei ole it­se­tar­koi­tus. En voi omis­ta läh­tö­koh­dis­ta­ni tie­tää tai mää­ri­tel­lä sitä, mikä toi­sel­le on hyvä.

Olen koh­dan­nut po­ti­lai­ta, jot­ka ovat si­nut lä­hes­ty­vän kuo­le­man kans­sa. Heil­lä ei vält­tä­mät­tä ole tar­vet­ta pu­hua kuo­le­mas­ta, mut­ta he ha­lu­a­vat pu­hua ele­tys­tä elä­mäs­tä.

Jot­kut toi­vo­vat eh­tool­lis­ta tai ru­kous­het­keä.

Sil­loin kun pu­hu­mi­nen aut­taa jä­sen­tä­mään omaa elet­tyä elä­mää tai kuo­le­mi­seen liit­tyy pel­koa, kan­nat­taa pu­hua. Sil­loin kun pu­hu­mi­nen val­mis­taa lä­hei­siä kuo­le­maan ja sen jäl­kei­siin asi­oi­hin, kan­nat­taa pu­hua.

Kuo­le­val­la on usein huo­li lä­heis­ten sel­vi­ä­mi­ses­tä ja hän­tä saat­taa hel­pot­taa se, et­tä käy­tän­nön asi­at ovat sel­vil­lä ja mie­tit­tyi­nä. Sil­loin tar­vi­taan pu­het­ta oi­keis­ta asi­ois­ta ja oi­ke­aan ai­kaan.

Kuo­le­man edes­sä jo­kai­nen on tun­te­mat­to­man edes­sä. Kris­tit­ty ko­kee sil­lä pai­kal­la sa­mo­ja tun­tei­ta kuin hän, joka us­koo toi­sin tai ei us­ko mi­hin­kään. Us­ko Ju­ma­lan läs­nä­o­loon ja elä­män jat­ku­mi­seen tai­vaas­sa voi kui­ten­kin tuo­da loh­tua ja toi­voa. Se an­taa voi­maa elää, vaik­ka lä­hei­sen kuo­le­ma py­säyt­tää ja muut­taa elä­män.

An­na-Mai­ja Rait­ti­la ker­too kir­jas­saan Kuun­te­len kans­sa­si, Ma­ria nais­mys­tik­ko Li­sie­ux´n Te­re­san kos­ket­ta­van elä­män­ta­ri­nan. Kes­ki­a­jal­la elä­nyt Te­re­sa oli 9 vuot­ta nun­na­na Li­sie­ux`n kar­me­liit­ta­luos­ta­ris­sa Rans­kas­sa. Siel­lä hän myös kuo­li nuo­re­na nai­se­na sai­ras­tet­tu­aan va­ka­vas­ti. Sai­raus vei Te­re­san us­kon ki­pe­ään tais­te­luun, jos­sa oli vä­lil­lä vain pi­meyt­tä.

Kai­ken jäl­keen jäl­jel­le jäi toi­vo. Te­re­san aja­tus kuo­le­mas­ta on kau­nis ja loh­dul­li­nen: “Minä en kuo­le – olen me­nos­sa si­säl­le elä­mään”

Kir­joit­ta­ja on joh­ta­va sai­raa­la­pas­to­ri.