Saar­naa­ja van­has­sa tes­ta­men­tis­sa poh­tii mo­nin ta­voin elä­män tar­koi­tus­ta. Use­aan ot­tee­seen hän to­te­aa kai­ken ole­van tur­huut­ta ja kai­kel­la on mää­rä­ai­kan­sa. Toi­saal­la hän roh­kai­see naut­ti­maan elä­män hy­vis­tä an­neis­ta. Hän ke­hot­taa ih­mis­tä ais­tien nau­tin­toi­hin, jot­ka Ju­ma­la on luo­nut: ”Syö siis lei­pä­si iloi­ten ja juo vii­ni­si hy­vil­lä mie­lin” ja ”kos­ka ih­mi­sel­lä ei ole au­rin­gon al­la muu­ta on­nea kuin syö­dä ja juo­da ja iloi­ta”.

Ais­tim­me tuo­vat iloa ja Ju­ma­la on luo­nut ais­tit meil­le iloon ja va­roi­tuk­sek­si. Saar­naa­ja viit­taa ma­kuun ja ha­juun, myös ke­hon tun­te­muk­siin. Puo­li­son kans­sa voi saa­da iloa yh­tei­ses­tä ja­ka­mi­ses­ta vaik­ka­pa ku­va­tai­teen ja muu­si­kin ko­ke­muk­ses­ta. En­tä­pä jos nämä ais­tit ko­en­kin toi­sin kuin muut ih­mi­set? En­tä jos kuu­len ää­niä, joi­ta lä­him­mäi­se­ni ei­vät kuu­le? En­tä jos näen asi­oi­ta, joi­ta lä­him­mäi­se­ni ei näe? Ih­mi­sen en­sim­mäi­nen kom­mu­ni­kaa­ti­o­kei­no vas­ta­syn­ty­neen ais­ti­na on ihon kos­ke­tus. Puo­li­soi­den kes­ken in­tii­min ais­tin iho­kos­ke­tuk­sen avul­la puo­li­sot ovat hy­vin var­hai­sen ja mer­kit­tä­vän kom­mu­ni­kaa­ti­on ää­rel­lä.

Psy­koo­sis­sa ja skit­sof­re­ni­as­sa Ju­ma­lan luo­mat ais­tit häm­men­tä­vät hen­ki­löä ja ym­pä­ris­töä. Mi­ten asen­noi­dun, jos puo­li­sol­la­ni on psy­koo­se­ja tai skit­sof­re­nia? Skit­sof­re­nia on en­nen kaik­kea kog­ni­tii­vi­nen sai­raus. Se vai­kut­taa ih­mi­sen ha­vait­se­mi­seen, päät­te­lyyn, tul­kin­taan, muis­tiin ja op­pi­mi­seen. Skit­sof­re­nia, ma­sen­nus ja vaik­ka­pa pak­ko­miel­teet ovat ky­sei­sel­le hen­ki­löl­le ras­kaat kan­taa. Pa­ri­suh­de on ko­e­tuk­sel­la, kun toi­nen on va­ka­vas­ti ma­sen­tu­nut. Täl­löin myös pa­ri­suh­de voi ol­la ma­sen­tu­nut. Kun ih­mi­sel­lä on pa­ko­mie­li­siä oi­rei­ta, pa­ri­suh­de on ko­vil­la jat­ku­van tar­kis­te­lun ja kont­rol­lin vuok­si. Usein käy niin, et­tä mikä ta­han­sa pit­kä­ai­kais­sai­raus pa­ri­suh­tees­sa vai­kut­taa vah­vas­ti koko per­heen hy­vin­voin­tiin. Jos puo­li­sol­la on va­ka­va sai­raus, jos­sa hä­nen tul­kin­tan­sa to­del­li­suu­des­ta poik­ke­aa vah­vas­ti omas­ta, mi­ten pa­ris­kun­ta yh­des­sä on­nis­tuu luo­maan ais­tien kaut­ta yh­teis­tä to­del­li­suut­ta. Ne Ju­ma­lan luo­mat hy­vät ais­ti­het­ket voi­vat ol­la ki­ven al­la. Kui­ten­kin puo­li­soil­la on jo­kin to­del­li­suus ais­tien tuo­ma­na, vaik­ka­kin eri­lai­nen. Sil­loin kan­nat­taa pyr­kiä sii­hen to­del­li­suu­teen, jon­ka mo­lem­mat ja­ka­vat yh­tei­ses­ti.

Yh­tääl­tä, jos kump­pa­ni­ni on va­ka­vas­ti sai­ras, ol­koon­pa sai­raus mikä ta­han­sa, Saar­naa­ja ke­hot­taa mei­tä syö­mään lei­päm­me iloi­ten ja juo­maan vii­nin hy­vil­lä mie­lin. Mi­ten siis rat­kais­ta ris­ti­rii­ta sai­rau­den, ha­vain­to­jen ja ilon kes­ken? Voi­ko ol­la niin, et­tä ih­mi­nen jou­tuu sie­tä­mään si­säl­lään hy­vin ris­ti­rii­tai­sia tun­tei­ta, iloa ja ah­dis­tus­ta yh­tä ai­kaa?

Il­mei­ses­ti on niin kuin Saar­naa­ja sa­noo, et­tä kai­kel­la on mää­rä­ai­kan­sa, ter­vey­del­lä ja sai­rau­del­la, nau­tin­nol­la ja vas­ten­mie­li­syy­del­lä.

Vei­jo Pe­so­nen
Kir­joit­ta­ja on per­he­neu­vo­ja.