Jos­kus asi­ak­kai­den kans­sa työs­ken­nel­les­sä mi­nul­le tu­lee hen­gäs­ty­nyt olo. Jon­kun per­heen ar­ki on niin ai­ka­tau­lu­tet­tua, et­tä sii­nä men­nään mel­kein mi­nuut­ti­ai­ka­tau­lun mu­kaan. Sii­nä ai­ka­tau­lus­sa ovat van­hem­pien työt, las­ten päi­vät päi­vä­ko­dis­sa, es­ka­ris­sa ja kou­lus­sa. Sii­nä ovat van­hem­pien sekä las­ten har­ras­tuk­set ja muu va­paa-ajan toi­min­ta.

Jos­kus tuo­hon jo ai­ka­tau­lu­tet­tuun elä­mään täy­tyy mah­dut­taa myös ai­ka pa­ri­te­ra­pi­aan, ai­ka yh­tei­sel­le kes­kus­te­lul­le puo­li­son kans­sa, ai­ka per­he­pa­la­ve­ril­le ja niin edel­leen.

Nyt it­se mum­mi-ikäi­se­nä ka­deh­din jos­kus nuor­ten per­hei­den ky­kyä mah­dol­lis­taa tuo kaik­ki. Näin jäl­keen­päin aja­tel­len, it­se en oli­si pys­ty­nyt tuo­hon, kun omat lap­se­ni oli­vat pie­niä. On­nek­si sil­loin ei tar­vin­nut teh­dä va­lin­taa työn tai ko­ti­äi­tiy­den vä­lil­lä. Tu­le­vas­sa eläk­kees­sä ko­ti­äi­ti­vuo­det nä­ky­vät sel­ke­äs­ti. Mut­ta kul­la­kin päi­väl­lä on oma mur­heen­sa.

Kun jo­kin ai­ka sit­ten täy­tin pyö­rei­tä vuo­sia, koin jon­kin­lai­sen krii­sin. Mi­nut ha­vah­dut­ti työ­noh­jaa­ja­ni ky­sy­mys: ”An­ne, mis­sä se si­nun elä­mä­si on?”

Tuo ky­sy­mys to­del­la py­säyt­ti mi­nut. Usein pu­hu­taan pik­ku­lap­si­per­heen ruuh­ka­vuo­sis­ta, mut­ta har­vem­min olen kuul­lut tai lu­ke­nut mum­min ruuh­ka­vuo­sis­ta.

Mis­tä mum­min ruuh­ka­vuo­det sit­ten on teh­ty? Päi­vä­ni täyt­ty­vät työs­tä, työ­mat­kois­ta ko­din ja työ­pai­kan vä­lil­lä, puu­hai­lus­ta las­ten per­hei­den kans­sa, sai­raan puo­li­son ja iäk­käi­den van­hem­pien hoi­vas­ta ja huo­len­pi­dos­ta, siis ihan ta­val­li­sis­ta ar­ki­sis­ta asi­ois­ta. Vä­liin mah­tuu myös ys­tä­vien ta­paa­mis­ta, aa­mu­kah­vit to­ri­kah­vi­las­sa, kier­ros gol­fia tai pie­ni mat­ka. Ne­kin ihan ta­val­li­sia asi­oi­ta, mut­ta jos­kus yöl­lä val­vo­es­sa­ni mie­tin, et­tä on­ko­han täs­sä jo­tain lii­kaa. Ai­ka ajoin elä­mä tun­tuu ras­kaal­ta ja epä­oi­keu­den­mu­kai­sel­ta. Ei­kö vä­hem­pi riit­täi­si?

Ke­säl­lä tu­tus­tuin uu­si­see­lan­ti­lai­sen tut­ki­jan Lucy Ho­nen re­si­liens­sist­ra­te­gi­aan. Re­si­liens­si tar­koit­taa psyyk­kis­tä pa­lau­tu­mis­ky­kyä, joka on yk­si­löl­li­nen ja jon­ka avul­la sel­vi­äm­me vai­keis­ta asi­ois­ta.

Ho­nen aja­tuk­set aut­toi­vat mi­nua hah­mot­ta­maan omaa ti­lan­net­ta­ni pa­rem­min. Hän kir­joit­taa kol­mes­ta eri­lai­ses­ta ta­vas­ta aja­tel­la. En­sik­si. Vai­keu­det ovat osa elä­mää. Toi­sek­si. Kes­ki­ty nii­hin asi­oi­hin, joi­hin voit it­se vai­kut­taa. Ja kol­man­nek­si. Kysy it­sel­tä­si, et­tä se mitä juu­ri nyt teen, aut­taa­ko se mi­nua vai kaa­taa­ko se mi­nut.

Näil­lä oh­jeil­la me­nen eteen­päin. En­tä sinä?

Kir­joit­ta­ja on joh­ta­va per­he­neu­vo­ja.