Mark­ku Oja­nen

Ha­vah­duin tä­hän ky­sy­myk­seen pari vuot­ta sit­ten, kun luin erään toi­mit­ta­jan poh­dis­ke­lua kris­ti­nus­kos­ta. Hän ih­met­te­li, mik­si mi­kään kris­ti­nus­kos­sa ei kos­ke­ta. Tämä tun­tui mi­nus­ta hy­vin ou­dol­ta, sil­lä mi­nun mie­les­tä­ni Raa­mat­tu suo­ras­taan pur­su­aa koh­tia, jot­ka kos­ket­ta­vat. Ei­kö jo ker­to­mus Jee­suk­sen elä­mäs­tä ja kuo­le­mas­ta syyt­tö­mä­nä ris­til­lä ole kos­ket­ta­va ke­nel­le vain vai on­ko se kuul­tu lii­an mon­ta ker­taa? Mi­ten kos­ket­ta­via ovat­kaan ker­to­muk­set tuh­laa­ja­po­jas­ta ja lau­pi­aas­ta sa­ma­ri­a­lai­ses­ta! Ole­tan, et­tä tuo­ta toi­mit­ta­jaa kui­ten­kin kos­ket­ta­vat mo­net ny­ky­a­jan ro­maa­nien ja elo­ku­vien ker­to­muk­set. Mik­si siis ei­vät nuo Raa­ma­tun ker­to­muk­set voi­si kos­ket­taa myös ateis­tia tai ag­nos­tik­koa? Ne­hän ovat sy­väs­ti in­hi­mil­li­siä ja yhä ajan­koh­tai­sia maa­il­mas­sa, jos­sa on niin pal­jon ah­dis­tus­ta, tus­kaa ja kär­si­mys­tä. Sa­no­ma us­kos­ta, toi­vos­ta ja rak­kau­des­ta on yhä ajan­koh­tai­nen.

Hiu­kan myö­hem­min luin erään toi­sen hen­ki­lön hy­vin kiel­tei­sen ko­ke­muk­sen ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­ta. ”Joku siel­lä mät­tää, kun olen jos­kus ol­lut ah­dis­tu­neem­pi kir­kos­ta läh­ties­sä kuin sin­ne men­nes­sä. Tun­tuu, et­tä en täy­tä siel­lä vaa­dit­tu­ja kri­tee­re­jä. Se tun­tuu ar­mot­to­mal­ta.” Tämä oli ai­van var­mas­ti ai­to ko­ke­mus, ei­kä sitä toi­nen voi kiis­tää.

Omat ko­ke­muk­se­ni ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­ta ovat ol­leet enim­mäk­seen myön­tei­siä. Mis­sään ei kuu­le niin pal­jon ar­mon ju­lis­tus­ta. Ar­mot­to­muut­ta en muis­ta kuul­lee­ni, vaan ju­lis­tus­ta Ju­ma­lan ar­mos­ta ja rak­kau­des­ta. Sen kruu­naa eh­tool­li­nen, jon­ka tar­koi­tuk­se­na on va­paut­taa mei­dät oman­tun­tom­me syy­tök­sis­tä.

Ko­ke­mus­tem­me eri­lai­suut­ta ku­vaa se, et­tä odo­tan jos­kus an­ka­ram­paa pu­het­ta sii­tä, mi­ten ar­mot­to­mia olem­me toi­sil­lem­me. Sor­rum­me ko­vin hel­pos­ti oma­hy­väi­syy­teen ja ul­ko­kul­tai­suu­teen. Vaik­ka saar­na tai puhe kä­sit­te­li­si ko­vuut­tam­me ja so­keut­tam­me omaan it­seem­me näh­den, pu­hu­ja kyl­lä muis­taa ar­mon ju­lis­ta­mi­sen tär­key­den. Kun sit­ten ju­ma­lan­pal­ve­lus päät­tyy Her­ran siu­nauk­seen, se tun­tuu ai­na yh­tä hy­väl­tä.

En osaa vas­ta­ta tuo­hon ot­si­kon ky­sy­myk­seen muu­ten kuin to­te­a­mal­la, et­tä me kuu­lem­me ja nä­em­me asi­oi­ta hy­vin eri ta­val­la. Se on rik­kaus, mut­ta se tuot­taa meil­le myös häm­men­nys­tä ja vai­keut­taa tois­tem­me ym­mär­tä­mis­tä. Ajat­te­len, et­tä juu­ri ar­mo on ny­ky­a­jan usein ko­vas­sa ja ar­mot­to­mas­sa maa­il­mas­sa pa­ras­ta, mitä kris­ti­nus­ko voi tar­jo­ta. Se on suu­ri kii­tol­li­suu­den ai­he.

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suus­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.