Vas­ta­syn­ty­neil­lä on mo­nen­lai­sia ref­lek­se­jä.

Ken­ties tun­ne­tuin niis­tä on se, kun pie­ni vau­va osaa tart­tua ai­kui­sen sor­meen, jos sen tuo hä­nen kä­ten­sä ulot­tu­vil­le. Tuo ote voi ol­la yl­lät­tä­vän voi­ma­kas. Pie­ni ih­mi­nen on muu­ten heik­ko ja avu­ton, mut­ta ai­kui­sen kä­teen hän tar­rau­tuu kai­kel­la voi­mal­laan. Ai­van kuin sa­no­ak­seen: pidä mi­nus­ta kiin­ni, pidä mi­nus­ta huol­ta.

Kun lap­si kas­vaa, tuo ote muut­tuu tah­do­na­lai­sek­si ja sa­mal­la yhä har­vi­nai­sem­mak­si. Voi tul­la päi­vä, jol­loin hän ei an­na enää pi­tää kä­des­tä kiin­ni. Ai­kui­sen haas­te on osa­ta hel­lit­tää otet­ta il­man, et­tä pääs­tää ir­ti ja oh­ja­ta il­man, et­tä tu­kah­dut­taa.

Kun ih­mi­nen kas­vaa, hä­nen ot­teen­sa Ju­ma­lan kä­des­tä on myös her­kem­pi ir­to­a­maan. Lap­sen us­ko vaih­tuu uh­mak­si ja ka­pi­nak­si. Ai­kui­se­na­kin tar­vit­sem­me elä­määm­me kiin­to­pis­tei­tä, joi­hin tar­rau­tua, mut­ta löy­däm­me nii­tä kai­kes­ta muus­ta kuin Ju­ma­las­ta.

Ju­ma­la ei kui­ten­kaan pääs­tä ir­ti. Ih­mis­ten vä­li­sis­sä suh­teis­sa on mah­dol­lis­ta polt­taa sil­tan­sa niin pe­rus­teel­li­ses­ti, et­tä ta­kai­sin ei ole me­ne­mis­tä, mut­ta Ju­ma­lan kans­sa se on mah­do­ton­ta. Hän on kas­tees­sa ot­ta­nut mei­dät omik­seen, ja sa­no­nut: sinä olet mi­nun. Kas­te on kuin hä­nen vas­ta­ot­teen­sa meis­tä, ja se ote ei lip­su.

Jos­kus tuo ote voi ol­la lem­pe­än voi­ma­kas, vah­va joh­da­tuk­sen ja var­je­luk­sen tun­ne. Jos­kus taas sen kos­ke­tus on ke­vyt kuin tuu­len hen­käys, pelk­kä aa­vis­tus.

Luu­len, et­tä Ju­ma­la osaa mi­toit­taa sen jo­kai­sel­le so­pi­vak­si, vaik­ka ih­mi­sel­lä­kin oli­si var­mas­ti oma mie­li­pi­teen­sä asi­aan.

Kai­kes­ta huo­li­mat­ta ih­mi­sel­le lie­nee ref­lek­si­no­mais­ta ha­puil­la tuo­ta Ju­ma­lan otet­ta ai­ka ajoin. Ih­mi­nen te­kee sitä tie­toi­ses­ti ja tie­dos­ta­mat­ta, jos­kus jopa sa­maan ai­kaan aja­tel­len, et­tä ei täs­sä mi­tään Ju­ma­laa tar­vi­ta.

On­kin so­pi­vaa, et­tä kas­te­ti­lai­suu­des­sa lu­e­taan ai­na Jee­suk­sen lu­paus: minä olen tei­dän kans­san­ne kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti. Se tar­koit­taa, et­tä kun mei­dät on ker­ran Ju­ma­lan lap­sik­si kas­tet­tu, niin tuo­hon ha­pui­luun vas­ta­taan joka ker­ta. Se löy­tää ai­na vas­ta­ot­teen­sa. Niin kuin ih­mis­lap­si on ai­na ter­ve­tul­lut ko­tiin, niin saa Ju­ma­lan lap­si ker­ta toi­sen­sa jäl­keen pa­la­ta tuon ot­teen va­raan – vaik­ka joka päi­vä.

Kir­joit­ta­ja on nuo­ri­so- ja rip­pi­kou­lu­pas­to­ri.