Tänä syk­sy­nä olen ol­lut osal­li­se­na use­am­mas­sa kes­kus­te­lus­sa, jos­sa on pu­hut­tu odo­tuk­sis­ta ja haa­veil­tu tu­le­vas­ta. On kai­vat­tu läm­pöä ja ke­sää, uut­ta vuot­ta tai seu­raa­vaa lo­maa. Nii­tä kaik­kia on yh­dis­tä­nyt toi­ve sii­tä, et­tä ko­ro­na-ai­ka oli­si pian taak­se jää­nyt­tä elä­mää. Näi­tä kes­kus­te­lui­ta on myös lei­man­nut aja­tus ”sit­ten kun”. Asi­at ovat pa­rem­min tai sii­hen suun­taan ”sit­ten kun…”.

Ku­lu­nut vuo­si 2020 on ol­lut var­mas­ti it­se kul­le­kin mo­nel­la ta­val­la ko­et­te­le­vaa ja ku­lut­ta­vaa ai­kaa. Kat­seen siir­tä­mi­nen tu­le­vaan, koh­ti ko­ro­nan jäl­keis­tä ai­kaa ja haa­vei­lu vaik­ka sit­ten en­si ke­säs­tä, voi an­taa voi­mia ar­jen kes­kel­le. Sa­mal­la yri­tän it­se muis­taa, et­tä vaik­ka ny­ky­het­ki ei oli­si sel­lais­ta elä­mää, jota olen toi­vo­nut, ei pidä lii­kaa elää huo­mi­ses­sa. Elä­mä ta­pah­tuu nyt. Tämä päi­vä on tär­keä. Se me­nee ohi, jos vain odot­taa tu­le­vaa ja elää lii­kaa ”sit­ten kun” -aja­tuk­sel­la. Se on vä­lil­lä vai­ke­aa, kos­ka huo­maan ole­va­ni ih­mi­nen, jon­ka mie­lel­lä on tai­pu­mus­ta ka­ra­ta ny­ky­het­kes­tä kau­as tu­le­vaan.

Al­ka­va ad­vent­ti on odo­tuk­sen ja uu­den kirk­ko­vuo­den alun ai­kaa. Ad­ven­tin tar­koi­tuk­se­na on val­mis­taa mei­tä mer­kit­tä­vään ta­pah­tu­maan: Jee­suk­sen syn­ty­mä­juh­laan. Jou­lu on sil­ti mo­nel­le pal­jon muu­ta­kin kuin ilon ja odo­tuk­sen täyt­ty­mi­sen juh­la. Hätä, eri­lai­nen kär­si­mys ja ta­lou­del­li­set vas­toin­käy­mi­set ovat to­del­li­suut­ta mo­nel­le.

Mi­ten ar­jen kes­kel­lä it­se ku­kin meis­tä voi­si säi­lyt­tää toi­veik­kuu­den ja us­kon tu­le­vaan? Mikä voi­si ol­la sel­lai­nen kiin­to­pis­te, joka aut­tai­si läpi vai­kei­den­kin ai­ko­jen?

Eh­kä jou­lu voi muis­tut­taa sii­tä, mikä on ikuis­ta ja py­sy­vää. Jee­sus. Jee­sus voi an­taa meil­le rau­han sy­dä­meen kes­kel­lä suu­rin­ta­kin elä­män myl­ler­rys­tä. Us­ko on lu­paus sii­tä, et­tä me em­me jää yk­sin odot­ta­maan tu­le­vaa. Täs­tä mei­tä muis­tut­taa en­sim­mäi­nen ad­vent­ti­sun­nun­tai, jon­ka sa­no­ma­na on, et­tä Ju­ma­la ei ole kau­ka­na meis­tä. Hän on kans­sam­me sekä täs­sä het­kes­sä et­tä tu­le­vai­suu­des­sa. Ai­na.

Ku­ten vir­res­sä 600 sa­no­taan ”Hy­vyy­den voi­man us­kol­li­nen suo­ja pii­rit­tää mei­tä, kuin­ka käy­nee­kin. Il­las­ta aa­muun kans­sam­me on Luo­ja. Hä­nel­tä saam­me huo­mis­päi­vän­kin.”

Kir­joit­ta­ja on Jout­jär­ven seu­ra­kun­ta­pas­to­ri.